sunnuntai 16. lokakuuta 2016

"Ei pidä koskaan yrittää olla onnellinen. On mieluummin yritettävä elää oikein, silloin onni tulee sivutuotteena." - Gustaf af Geijerstam

Tuo otsikko taas jotenkin osui ja upposi. Ei voi olettaa ja odottaa, että onni ja onnellisuus tupsahtaa tupaan. Valittamalla ei onnea saavuta. Kaikki lähtee siitä, että ottaa vastuun omasta elämästään ja ITSE toimii ja tekee asioita itsensä hyväksi. Ei voida muuttaa toisia ihmisiä eikä aina olosuhteitakaan. Näillä mennään mitä on. Jos toistuvasti huomaa olevansa pahalla tuulella, kiukkuinen, masentunut, väsynyt tai mitä vaan, niin siinä kohtaa pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, että miten voisin itse omalla toiminnalla muuttaa tilannetta. Monesti sorrun pitäisi-pitäisi-sitten-kun-virteen: Pitäisi liikkua, pitäisi syödä terveellisemmin, pitäisi olla pitämättä joihinkin ihmisiin yhteyttä kun tulee vain paha mieli jos yrittää. Alan liikkua sitten kun arjessa alkaa olla sille aikaa, syön terveellisemmin sitten kun poika nukkuu kunnolla yönsä... Suoraan sanottuna tuo on ihan paskapuhetta ja tekosyitä toisensa perään. Olen ollut vain laiska ja odottanut, että kunhan olosuhteet muuttuu niin sitten minäkin muutun. Ei se niin vaan mene. Eikä se riitä, että tietää miten pitäisi toimia, vaan pitää myös toimia.

Muista myös tarkastella omaa asennetta: näätkö kuvassa synkän metsän vai auringonnousun? Minä lähdin aamulenkillä aurinkoa kohti, se oli minun valinta :)


Viimeksi mietiskelin haasteita. Asetin itselleni suuren haasteen ja lähdin mukaan Fitfarmin superdieettiin. Kyseessä on siis 6 viikon ohjelma jossa tulee oman tavoitteesi mukaan ruokavalio ja treeniohjelma. Näin viikon jälkeen ainoa kysymykseni on ollut, että miksi oi miksi en ole aiemmin lähtenyt tähän mukaan?! Olen aiemmin ajatellut, että koska minulla ei ole ylipainoa niin kyseinen dieetti ei ole minua varten. Enkä nytkään ajattele asiaa dieettinä, vaan sokerikierteen katkaisemisena, säännöllisen ruokarytmin tavoittelemisena ja liikunnan arkeen saamisen apukeinona. 

Ensimmäisen viikon jälkeen olo on mitä parhain. Ruokavaliossa on tarpeeksi vaihtoehtoja, ei pelkästään rahkaa ja raejuustoa :D Minä selvästikin tarvitsen selkeät ohjeet, että mitä syön ja milloin syön. Koska painonpudotustarvetta minulla ei ole, niin olen hieman soveltanut ohjeita. Lisännyt esim. kuitua ja hiilaria iltapalalle real-leivän muodossa ja syönyt joka aamu kaurapuuron, vaikkei ohjeissa välttämättä sitä ole sille päivälle. Olen syönyt maitoon tehtyä makaronilaatikkoa, vehnäjauhoon tehtyä jauhelihakastiketta jne... enkä ole myöskään punninnut ruokiani, en halua elää elämääni vaa'an kanssa. Tavoitteena on, että koko perhe syö terveellistä kotiruokaa ja ruokarytmi on säännöllinen. Sinänsä uuden ruokavalion omaksuminen on ollut minulle helppoa, sillä meillä ei muutenkaan syödä valmisruokia tai rasvaista ruokaa. Mutta on tässä silti ollut opettelua. Kasvisten määrä on lisääntynyt huimasti, ylimääräiset kastikkeet ja ruokakermat jääneet pois, leipää syön enää iltapalalla enkä siihenkään laita kun ohjeiden mukaisesti vähärasvaista juustoa ja kasviksia. Mutta ennen kaikkea se jatkuva napostelu on jäänyt pois. Kahvileivät, karkit, suklaat, välipalaleivät, keksit, jäätelö... 


1.5 vuoden tauon jälkeen täällä taas!

Liikuntaa on kuulunut kuluneeseen viikkoon erittäin paljon. Olen käynyt kaksi kertaa ratsastamassa, 4 kertaa lenkillä, tehnyt kahvakuulatreenin, ulkotreenin ja käynyt vihdoin ja viimein siellä salilla! Ja kas kummaa, nämä kaikki ovat mahtuneet arkeeni töitten ohella ja aikaa on riittänyt pojan kanssa ajan viettämiseenkin. Ajattelin tähän ryhtyessäni, että hitto jos miulla on ollut aikaa löhötä sohvalla niin on miulla aikaa liikkuakin. Eikä se ole kuin 1-1.5h päivässä. Vuorokaudessa on 24 tuntia. Hyvin ehtii jos vaan haluaa. Ja lepopäivätkin on tärkeitä! 
Marakin tietää, että vettä pitää juoda treenin jälkeen!

Ja mitä muutoksia on tapahtunut viikon aikana? Vireystaso on noussut ihan mielettömästi! Herään aamulla virkeänä, en ole työpäivän jälkeen väsynyt enkä koe tarvetta päiväunille. Nukahdan paljon helpommin kuin aiemmin enkä heräile yöllä. Ei ole jatkuvaa makean himoa. Ei itseasiassa ole yhtään. Turvonnut olo on myös poissa ja se myös näkyy. Dieetin ohjeisiin kuului ottaa aloitusmitat ja viikon jälkeen voinkin todeta, että vyötärönympärys kaventui 4cm! Ja väitän, että se kaikki oli turvotusta. Paino on tippunut 1kg, eli jälleen voidaan todeta ettei sitä painovaakaa kannata tuijottaa liikaa kun se muutos näkyy muualla. 

Olen kokenut Fitfarmin ammattilaisten tuen foorumilla erittäin hyvänä, saa kysyä ammattilaiselta jos jokin asia askarruttaa ja salainen fb-ryhmä mahdollistaa vertaistuen. Myönnän, että olin aika skeptinen kyseistä konseptia kohtaan, mutta sitten kuulin hyviä kokemuksia ja ajattelin ettei siitä haittaakaan ole. Ja ainakin ensimmäisen viikon jälkeen oma motivaatio on yhä tallella. Huomasin, että en todellakaan ole liikkunut riittävästi aiemmin. Minä arvioin liikunnan tehokkuuden sillä, että jos en ole hionnut kunnolla ja seuraavana päivänä ei tunnu missään niin sitten en ole liikkunut tarpeeksi tehokkaasti. Aiemmin olen sortunut siihen tekosyyhyn, että "kyllähän sekin on hyvä, jos edes vähän käy kävelemässä jne". Ei se ole yhtä hyvä. Ja suositushan olisi, että aikuiset parantaisivat kestävyyskuntoa lenkkeilemällä jne useana päivässä viikossa yhteensä vähintään 2.5h ja sen lisäksi lihaskuntoa tulisi kohentaa ainakin 2 kertaa viikossa.

Nyt ehtii äitikin arpoa kasvisostastolla ;)
Tuo unenlaadun parantuminen tuli minulle täytenä yllätyksenä. Ihan käsittämätöntä miten virkeä olo voi olla päivisin! Jälleen kerran suosittelen uniongelmista/väsymyksestä kärsiviä kiinnittämään huomiota omiin syömisiin ja siihen, että liikkuuko tarpeeksi! Mielestäni jokaisen lääkärinkin pitäisi patistaa ihmiset liikkumaan ja syömään oikein eikä määräillä unipillereitä...
Saa nähdä millainen fiilis on viikon päästä, mutta nyt 
 on hyvä! Kuluneella viikolla ehdin näiden treenien ym lisäksi nähdä ihanaa ystävää ja hänen tytärtään kun olivat pitkästä aikaa täällä päin käymässä. Muskarissa käytiin ja naapurikaupungissa toisen kaverin luona. Eli sosiaaliselle kanssakäymisellekin on aikaa riittänyt ;) 

Liikkukaa ihmiset liikkukaa, ja syökää hyvin :)


Aiheeseen liittymätön, mutta ah niin ihana kuva. Pienellä miehellä oli ihmettelemistä, kun peltoa kynnettiin :)

 

lauantai 24. syyskuuta 2016

Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan pelon hallintaa. - Rudyard Kipling

Milloin olet viimeksi ylittänyt itsesi? Tehnyt jotain sellaista, joka vaatii paljon rohkeutta? 
Minä pidän itseni haastamisesta. Vaikka jännittää ja mietityttää, ehkä ahdistaakin, niin enemmän yleensä harmittaa jos jokin asia jää toteuttamatta. Puhuttiin yhtenä päivänä kotona siitä, miten edellisellä Saksan reissullamme minä uskalsin neuvoa jollekin saksalaiselle tien rautatieasemalle. Ja tein sen siis saksaksi. Minä, joka olen joskus lukiossa lukenut pari vuotta saksaa ja kirjoittanut siitä ylioppilaskokeessa huonoimman mahdollisen arvosanan. Mutta olisiko ollut parempi, että minä olisin oman pelkoni takia jättänyt neuvomatta tietä? Mitä minulle olisi voinut tilanteessa sattua? Ei niin yhtään mitään. Tämä kyseinen ihminen kiitti avusta ja kertoi ymmärtäneensä minun ohjeeni. 

Minua harmittaa suuresti ihmiset, ketkä antavat omien pelkojensa takia elämän lipua ohi. Ehkä on unelmia, mutta niitä ei uskalleta toteuttaa. Ei uskalleta tehdä asioita yksin, vaan joka asiaan pitäisi olla kaveri mukana. Miksi? Olen huomannut, että vaikka minulla on paljon ystäviä niin kaikkia ei kiinnosta samat asiat kuin minua. Ja se on mielestäni äärimmäisen hyvä asia, että jokaisella saa olla ne ihan omat kiinnostuksen kohteet. Niinpä olenkin käynyt yksin katsomassa elokuvan, käynyt kahvilla yksin, aloittanut harrastuksia, käynyt koulutuksia. Nämä kaikki asiat olisi jääneet tekemättä, jos olisin antanut omien jännitystilojeni ja pelkojeni ottaa vallan. Mitä olisin sen ajan tehnyt? Istunut kotona ja voivotellut, miten elämä on tylsää ja ankeaa? Miksi jättää kokeilematta, jos jotain parempaa voisi olla luvassa? Jos meille on annettu yksi elämä, miksi jättää se käyttämättä? Vaikka se vaatisikin, että pitää lähteä pois omalta mukavuusalueelta. Kukaan muuhan sitä meidän puolestamme tee, vaan se pitää tehdä itse. Kukaan muu ei ole vastuussa elämästämme, kuin me itse. Ja rohkeuskin on kuin lihas; se kasvaa vain jos sitä käyttää. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen antaa. Ja pitää aloittaa pienistä teoista. 




Olen miettinyt, miten haluaisin jatkossa itseäni haastaa. Työelämässä tartuin uuteen haasteeseen, vaikkakin se pelottaa ja jännittää jo etukäteen. Mutta silti olen kuitenkin asiasta innoissani. Minua on pyydetty luennoimaan työstäni eräässä täydennyskoulutuksessa. Jos tämä toteutuu, niin tulen kyllä kertomaan miten meni. Esiintymispelkoisena ihmisenä koen ottaneeni ison askeleen. Kuitenkin näissä tilaisuuksissa minulla on se "työminä" päällä. Tilanteessa minun ei tarvitse olla omana itsenäni, vaan kerron asiasta josta minulla on tietoa. Se helpottaa hieman. 

Mutta miten haastaisin itseäni arjessani, tänä päivänä? Sinne kuntosalille menemisestä on tullut yksi haaste. En vaan olevinaan löydä aikaa tai mielenkiintoa. Pohjalla siellä on kuitenkin taas pelko ja jännitys. Mitä minusta ajatellaan, jos menen sinne? En ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen, itse asiassa olen täysin rapakunnossa enkä mahdu enää vanhoihin treenivaatteisiini. Mutta eipä tässä nyt muu auta, kuin kaivaa vanhat verkkarit jostain ja puskea itsensä sinne. Sitä kuitenkin haluan tehdä ja tiedän, että siitä tulee hyvä mieli, kun tekee jotain hyvää itsensä eteen. Ja tiedän, että ne muut siellä eivät kiinnitä huomiota minuun, he ovat siellä itsensä takia eivätkä kyttäämässä, että milloin tämä rapakuntoeukko raahaa itsensä sinne. Edes minä en ole niin itsekäs, että ajattelisin kaikkien huomion kiinnittyvän heti minuun kun astun salin ovista sisään :D 

Entäs pidemmän ajan haaste? Unelma? Jonain päivänä aion lähteä ulkomaille ihan yksin. Vaikka vain viikonlopuksi. Mennä lentokentälle yksin, hoitaa lähtöselvityksen, lennon, siirtymisen kentältä hotellille, ravintolassa ruokailun ja kaupunkiin tutustumisen ihan yksin. Liikkumisen ja asioinnin englanniksi. Minähän en puhu englantia, reissuissa ollessamme A on hoitanut puhumisen ja minä olen ollut pääosin hiljaa. Vitsi miten olisinkin itsestäni ylpeä, jos selviäisin tuollaisesta reissusta! Toiset ovat matkustelleet paljon ja heille tällainen on varmasti arkipäivää, mutta minulle tuo on sellainen asia, johon uskallus ei ole vielä riittänyt. Vaikka pidänkin matkustelusta mieheni kanssa, joka on ihan mahtava matkakumppani, tai ystävien kanssa matkustamisesta, niin silti haluaisin kokeilla, pärjäisinkö ihan yksin. Ja nauttisinko reissusta yksin? Kokisinko oloni yksinäiseksi ja turvattomaksi vai olisinko iloinen siitä, että nään uutta kaupunkia ja kulttuuria? Tähän en saa vastausta muuten, kuin kokeilemalla. Se ei tapahdu tänä vuonna, eikä ehkä ensi vuonna, mutta varmastikin joskus. 

Haastan lukijat pohtimaan, mitä olette jättäneet pelkojenne takia toteuttamatta? Muutto uudelle paikkakunnalle? Leffassa käynti? Yksin bussilla matkustaminen? Parisuhteen solmiminen tai eroaminen? Uuden harrastuksen aloitus? Työn hakeminen? Kahvilaan yksin meneminen?
Ja mitä pahaa OIKEASTI voisi tapahtua, jos menisitte pelkoa päin? Toteuttaisitte unelmaa? Jos se ei onnistu tai tunnu hyvältä, niin ainakin voisi jatkaa elämää tietäen, että on yrittänyt. 

Mitäs tänne metsän keskelle arkeen muuta? Valokuvausta pitkästä aikaa! Syksy Syksy Syksy! Kuluneen viikon aikana olen nähnyt myös paljon ystäviä vapaapäivinäni. Nyt alkoi vapaa viikonloppu ja olin suunnitellut, että käyn ajamassa Maralla kärryillä ja oikeasti pusken itseni sinne salille. Olin suunnitellut myös, että käyn huomenna katsomassa kaverin kuukauden ikäistä vauvaa. Noh, eipä taas asiat menneet kuin minä olin suunnitellut, vaan tänään heräsin aamulla kurkkukipuun ja tukkoiseen, väsyneeseen oloon. Ajattelin kerrankin kuunnella kehoani ja pysytellä sisätiloissa viikonlopun. Enkä rehki. Ensi viikolla on täysi työviikko ja A lähtee neljäksi päiväksi työporukan kanssa Saksaan, joten kädet on täynnä pojan, eläinten ja kodin hoidon suhteen. 

Paljon kivoja juttuja on tulossa/menossa, lenkkeilystä on vihdoin tullut lähes päivittäinen rutiini, ruokailut on taas kohdillaan, lähdetään ystävien kanssa parin tunnin issikkavaellukselle reilun viikon päästä, koiravanhus Sara on taas ollut säännöllisten lenkkien ansiosta paremmassa kunnossa... Flunssasta huolimatta mieli on hyvä, ei voi valittaa. Ai niin! Keksin taas yhden asian missä on mennyt pieleen ruokalujen suhteen! Olen syönyt/napostellut janooni! En huomaa tunnistavani janon tunnetta, mutta nyt olen pakottanut itseni juomaan enemmän ja olen huomannut, ettei ole enää niin suurta tarvetta jatkuvasti napostella jotain. Mahtavaa tehdä tällaisia huomioita :)

Koti, mökki metsän laidassa <3


Meidän lenkkipolku :)


Nää kaks <3

torstai 15. syyskuuta 2016

"Oppikaa ajattelemaan, ennen kuin kirjoitatte." - Nicolas Boileau

Viime tekstin jälkeen tuli jotenkin typerä olo. Oma teksti tuntui naurettavan lapselliselta ja pinnalliselta ja meinasin lopun siitä poistaakin jälkikäteen. Mutta olkoon, ei aina voi olla fiksu aikuinen... ehkä olisin kuitenkin voinut ajatella enemmän, ennen kuin kirjoitan. 

Nyt ei ole mitään tiettyä teemaa mielessä, mutta kirjoittaa pitää. Mies lähti lintumetsälle iltapäivällä, poika meni puoli tuntia sitten nukkumaan. Minä laitoin ulos lyhtyihin kynttilät ja ajattelin istua hetkeksi ajatusten ääreen. 

Ihan ensimmäisenä pitää hehkuttaa sitä, että tässä talossa VIHDOIN nukutaan!!! Poika lopetti yöheräilyt minun töiden alkamisen kunniaksi. Tuntuu mahtavalta. Olen saanut nukkua heräämättä yli 7h unia, ehkä aamuyöstä nappaan pojan omasta sängystä kainaloon, mutta muuten täällä nukutaan. Maailma näyttää ihan erilaiselta levännein silmin katsottuna. 8kk sitä valvomista kestikin. Töiden aloitus on väsyttänyt ja en voi edes kuvitella tätä väsymyksen määrää jos vielä yöt valvottaisiin. 

Niin, se töiden aloitus. Töihin palasi täydellinen suorittajatyöntekijä, jonka pitäisi omasta mielestään handlata työt heti samalla työtahdilla kuin ennen äitiyslomalle jäämistä. Ja töitten jälkeen pitää ehtiä nähdä kavereita, vierailla mummojen luona pojan kanssa, lenkkeillä, käydä muskarissa, viestitellä ystävien kanssa pojan mentyä nukkumaan... onneksi ystäväni tuntee minut ja yksi heistä sanoi suoraan, että nyt taitaa olla liian kova vauhti. No niinhän se oli. Stop. En muuten lähtenyt sinä päivänä enää töitten jälkeen lenkille. Ja töissäkin hölläsin. Sen verran otin töitten aloituksesta stressiä, että ensimmäisen työviikon aikana oli joka päivä päänsärkyä ja vatsakin meni ihan sekaisin. Työkaveri sanoi, ettei minusta näkynyt stressaaminen mitenkään ulospäin. Pitäisi opetella senkin näyttämistä. Ehkä se tulee vielä. Mutta nyt helpottaa kun sain kiinni noista fyysisistä oireista. Uskon siihen, että kroppa kertoo pitkälti siitä, missä kunnossa meidän pään sisus on. Ja minulle kroppa kertoi, että "rauhoitu nyt hyvä ihminen!". 


En ole käynyt ratsastamassa tai missään yksin töitten aloituksen jälkeen. En ole ehtinyt, tai siis olisin, mutta olen halunnut viettää aikaa pojan kanssa. Kun vuoden vietti 24/7 yhdessä, niin nyt tuntuu, että ollaan jatkuvasti erossa. Vaikka todellisuudessa ero on 8h/pv. Huomenna on vapaapäivä ja päätin, että menen ratsastamaan päiväuniaikaan. Tulee kyllä tarpeeseen tuulettaa päätä. Ajattelin lähteä metsälenkille tai vähintäänkin painelemaan pitkin peltoja... ja illalla lähdetään A:n kanssa kaupunkiin syömään ja katsomaan Teit meistä kauniin- elokuvaa. Odotukset on korkealla, Apulanta on ollut meidän molempien lempibändi  ihan sen alkuvaiheilta saakka. 

En tiedä saako niin sanoa, mutta minusta tuntuu, että olen jollain tapaa parempi äiti pojalleni nyt, kun käyn töissä. Ihan eri tavalla jaksaa innostua pojan touhuista ja olla läsnä. Ja kyllä se vaikuttaa omaankin jaksamiseen, kun aamuisin on syy katsoa peiliin, kammata  hiukset ja tulee lähdettyä kotoa. Kotona ollessa täällä metsän keskellä oli ihan sama minkä näköisenä tuolla ulkona hiihteli menemään. 

Liikuntaa olen kovasti yrittänyt harrastaa, välillä jumppaillut ja käynyt lenkillä. 1-vuotiaan mielestä on todella hauskaa, kun meikäläinen tekee askelnousuja hiekkalaatikon reunalla, haarahyppyjä tai kyykkykävelyä poika sylissä. Välillä pitää improvisoida :D Mutta kun kävin töiden puolesta pyörähtämässä tutulla kuntosalilla, niin tuli kyllä kaipuu sinne. Raskausaikana kävin salilla vähintään 2krt/vko. Synnytyksen jälkeen en ole käynyt kertaakaan, eli yli vuoteen! Ehkä tässä syksyn mittaan löytyy aikaa siihenkin.  

Toivon, että jokainen pysähtyisi joskus kuuntelemaan omaa kehoaan. Mitä se sinulle kertoo? Voiko se hyvin? Jos ei, niin voiko mielesi hyvin?  

Meilläkin A tietää tasan, mistä narusta kannattaa vetää ;)
 

maanantai 29. elokuuta 2016

"Univaje lihottaa ja saa meidät toimimaan tollojen tavoin, tutkimuksetkin sen todistavat." - Kaisa Jaakkola kirjassaan Hyvän olon hormonidieetti

Blogiteksti nro 100, aiheena uni. Unesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta nyt paneudun siihen vielä hieman syvemmin. Tämä teksti tulee sisältämään myös itsesääliä, pinnallisuutta, turhamaisuutta ja lapsellisuutta, lue siis omalla vastuulla ja pidä ärsytyskynnys korkeana. 

Sain jo keväällä ystävältäni lainaan Kaisa Jaakkolan kirjan Hyvän olon hormonidieetti. Kävin reilu vuosi sitten  kuuntelemassa Kaisaa hyvän olon messuilla (teksti siitä tämän linkin takana) ja pidin hänen tavastaan kertoa asioita yksinkertaisesti. Kirja jäi kuitenkin hyllyyn, koska elämäni oli liian kiireistä sohvalla maaten ja huonosti syöden. Ystäväni oli tulossa käymään ja nostin kirjan esille palauttaakseni sen. Aloin kuitenkin lukea sitä. Sehän imaisi mukaansa. Siinähän oli hyviä juttuja. Ja ensimmäisenä niistä tarttui silmään UNI. 


 

Olen ollut ärsyyntynyt niinkin pinnallisesta asiasta kuin omasta painostani ja varsinkin vyötäröllä olevasta renkaasta. Kuten on tullut jo hyvin selväksi, lapseni ei ole nukkunut viime marraskuun jälkeen kun max 4h pätkiä ja olen ollut väsynyt. Vaikka olen yrittänyt laihduttaa, kilot eivät ole karisseet. Olen pitänyt itseäni epäonnistuneena, kun en päässyt tavoitteeseen. Kaisa Jaakkola toi kuitenkin kirjassaan esille sen, että liian vähäinen nukkuminen kohottaa ylipainon riskiä, Tutkimusten mukaan huonosti nukkuvien naisten rasva kertyy erityisesti vyötärön ympärille, kun uni on liian vähäistä ja laadultaan huonoa. Unta pitäisi saada yhtäjaksoisesti vähintään kahdeksan tuntia. Minä olen viimeksi nukkunut sen verran raskaana ollessani. Siitä on yli vuosi. Ehkä siinä on myös yksi syy siihen, miksi paino ei tipu? 

Olen jo aiemmin elämässäni huomannut, että riittävä liikunta ja terveellinen ruokavalio voivat edesauttaa unta ja nukahtamisvaikeuksia. Olen tehnyt töitä oman uneni eteen ja koen jotenkin ärsyttävänä sen, että jotkut ihmiset vaan hakee lääkäristä pillereitä unettomuuteensa, eivätkä edes yritä korjata unta omilla elintavoillaan. Heillä olisi mahdollisuus nukkua laadukasta unta, jos he harrastaisivat säännöllisesti liikuntaa ja katsoisivat mitä suuhunsa laittavat. Vaikka minä liikkuisin miten paljon ja söisin miten terveellisesti, minulla on silti monta kertaa yössä heräilevä lapsi häiritsemässä untani. Katkera, minäkö?! Eeeen kai? 

Toinen suuri tekijä mikä vaikuttaa uneeni, on ruutuaika. Luetko sinäkin tätä tekstiä illalla sängyssä, kirkas näyttö senttien päässä silmistä? Kaisa Jaakkolakin nostaa esille sen, että makuuhuoneessa ei tulisi enää tuijottaa mitään ruutua. Itse asiassa ruutuaika olisi hyvä rajata pois jo ainakin tunti ennen nukkumaan menoa. Olen rajannut ruutuajan lapseltani, pikku kakkosen jälkeen ei tv:tä katsota. Miksi en rajaa sitä myös itseltäni? Miksi istun klo 22.12 koneen ääressä kirjoittamassa blogia? 

Sitten se itsesääliosuus. Palasin tänään töihin, olin jopa ostanut uuden puseron töihin paluun kunniaksi. En ole ostanut itselleni raskauden jälkeen uusia vaatteita, suurentunut vaatekoko on ahdistanut liikaa. Olen kuitenkin saanut itseäni viime aikoina liikkeelle, ja pari kiloa on tippunutkin. Tuntui ihan hyvältä. Sitten se lause tuli. Se, mitä jo aiemmin kirjoitin pelkääväni:
"No kieltämättä mietin, että joko on toinen tulossa, kun oot jonkin verran pyöristynyt".
 Tiedättekö, huonolla itsetunnolla varustettu ihminen ei tarvitse mainintaa omasta pyöristymisestään. Eikä varmaan kukaan muukaan. Mutta ai että se kolahti ja kirpaisi ja sai vatsan muljahtamaan ympäri. Se oikeasti näkyy niin selvästi. Olen tottunut siihen, että aikuisiällä minun ulkonäköäni ei ole kommentoitu suuntaan eikä toiseen. Olen huomaamattoman näköinen, eikä minussa ole mitään erikoista mikä pistäisi silmään. Enkä ole kehuja kaivannutkaan. Tiedän olevani hyvä muissa asioissa, olen esimerkiksi hyvä ystävä. Mutta en ole kyllä mitään negatiivistakaan aikuisiällä muistaakseni kuullut. Olin jotenkin tuudittautunut siihen, että ne kommentit jäi sinne lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa kuulin niitä ihan tarpeeksi. Olin ajatellut, että aikuisiän voisin keskittää niiden haavojen hoitamiseen.

Tätä lausetta kuitenkin tarvitsin. Menee pitkään päästä siitä yli, mutta tarpeeseen se tuli. Nyt ei ole enää tekosyitä. Nyt panostan laadukkaaseen ruokaan ja lisään liikuntaa. Aloitin sen heti ja lapsen nukkumaan menon jälkeen tein hyvän treenin. Pidän huolen itsestäni ja huolen siitä, ettei kenelläkään ole enää koskaan aihetta sanoa, että olisin pyöristynyt. 

Tiukka viikko tulossa. Töitä perjantaihin asti, sitten viikonloppu yksin pojan kanssa. Onneks voidaan lenkkeillä ja saan 9kg lisäpainon selkääni Tula-kantorepun avulla ;)



torstai 18. elokuuta 2016

"Elämässä saattaa tulla vaihe, jossa kuljemme taaksepäin edetessämme." - Jean-Jacques Rousseau



Oijoi miten hyvin tuo Viivi & Wagner kuvaa minun viime aikaista toimintaani! Laiskuus on iskenyt taas pahemman kerran, mitään en saa aikaiseksi ja omatunto soimaa tekemättömistä töistä. Ja sitten kiukuttaa. Viime aikoina eniten on kiukuttanut rakkaan aviomieheni käytös, hän kun ei lue ajatuksiani. Ihme tyyppi. Onneksi ymmärsin katsoa peiliin ja sieltähän se ongelman ydin taas löytyi: kiinni oleva suu. Mikähän siinä on niin vaikeaa, avun pyytämisessä ja omien tunteiden sanoittamisessa? Onhan siinä tietysti se, ettei tule niin usein tilaisuutta heittäytyä marttyyriksi ja kailottaa kovaan ääneen, miten paljon on joutunut yksin uurastamaan... ;)

SyksySyksySyksy tulee! Olen niin innoissani, kun ilmat viilenee ja tekee mieli laittaa lenkkitossut jalkaan ja kirmailla taas pitkin metsäteitä. Kuten moni varmasti muistaa, olen todellakin syksyihminen. Kynttilöitä, viileitä ilmoja, luonnossa kauniita värejä, vesisadetta. Ihanaa. Pääsee taas ratsastamaankin, kun ötökät ja helle ei ole riesana. Tähän tulevaan syksyyn kuuluu myös kokopäivätöiden aloitus reilun viikon päästä. Kylläpä jännittää. Ei niinkään se työ, vaan se, miten saan arjen pyörimään töiden ohella. Onneksi A jää pojan kanssa vielä syksyksi kotiin, ei tarvitse vielä miettiä hoitopaikkaan kuskailuja yms. Mutta missä välissä harrastan? Missä välissä nään ystäviä? Haluan töitten jälkeen viettää aikaa pojan kanssa ja levätäkin varmaan jossain välissä pitäisi? Noh, eiköhän se arki rakennu omalla painollaan. 

Liikunnan puute alkaa näkyä ja tuntua kropassa. Löllömaha jäi muistoksi raskaudesta/vauvavuodesta ja valitettavan usein se on niin turvoksissakin, että on vaan ajan kysymys ennen kuin joku toteaa, että "ei taida olla enää pitkä aika pikkusisaruksen syntymään"... Mistä hitosta sitä repi aiemmin motivaation liikkumiseen? Olen huomannut, että liikkumattomuuden myötä ääreisverenkierto on heikentynyt ja kylmät kädet/jalat ovat taas riesana. Ja nämä lihasjumit ja nukahtamisvaikeudet... mutta se laiskuus perhana pitää otteessaan ja vaivoista huolimatta liikkumiseni on ollut lähes olematonta. Nyt pitäisi "ottaa itseään niskasta kiinni". Mutta MITEN?! Joo, olen aktivoitunut kesän aikana hieman, mutta se ei todellakaan riitä.

Mara the Man <3
Ratsastustauko on tehnyt hallaa myös Maralle joka on mennyt kesän aikana jumiin. Niinpä viimeiset ratsastuskerrat olen keskittänyt sekä hevosen, että ratsastajan verryttämiseen. Tänään ratsastin ilman satulaa pelkällä ratsastusvyöllä. Oma alaselkäni oli niin jumissa, että ensimmäiset 20min yritin saada käynnissä selkääni antamaan periksi, että se mukautuisi kunnolla liikkeeseen. Nyt vielä illallakin alaselkää kuumottaa. Aktivoin keskivartaloa ja harjoittelin Maralla liikkeestä pysähtymistä pelkästään vatsalihaksia rutistamalla. Onni on istunnalle herkkä hevonen :) Mara ex-kenttäratsu innostui käyntipuomeista niin paljon, että hyppäsi viimeisen yli... hassu heppa. Ratsastuksen lopuksi päästin Maran irti kentälle ja lähdin itse kävelemään. Ja Mara seurasi perässä. Pysähdyin ja Mara pysähtyi taakseni. Lähdin peruuttamaan ja Mara peruutti takanani. Lähdin juoksemaan ja Mara juoksi takana. Kiemurreltiin ja juostiin niitä puomeja. Se on mahtava tunne, kun niin iso eläin seuraa irti ollessaan. 



Viikko sitten oltiin ystävien kanssa reissussa, Helsinki, Korkeasaari ja Tukholma tuli valloitettua neljässä päivässä. Matkustettiin junalla, bussilla, ratikalla, laivalla ja metrolla. Oli siinä kaksi pientä miestä (1v1kk ja 9kk) ihmeissään. Irtiotto täältä metsän keskeltä teki hyvää, vaikka kiva oli palata kotiinkin. Huomenna saadaan vielä lisää ladattua akkuja, kun päästään lähtemään kaupunkiin syömään ja leffaan ja pojat jää mummoille hoitoon :) 

Viime postauksessa pohdin ystävyyttä ja mitä ystävyyteen kuuluu. Omia voimavarojani kuunnellen jouduin tekemään päätöksen, etten voi seisoa vieressä katsomassa sitä, kun toinen vahingoittaa itseään kiipeämällä persus edellä puuhun. Uudestaan ja uudestaan. Mitä se minun vierestä katsominen auttaisi? Minulle tulee paha mieli ja huoli siitä, milloin koskee peruuttamattomasti. Häntä ei auta minun vierestä katsominen eikä se helpota hänen oloaan. Hän tietää, että aina silloin, kun hän haluaa tehdä jotain muuta, niin minä olen käytettävissä. Ystävyyteni ei katoa, vaikka minä katoan sen tuhoavan puun juurelta. Itsekästä? Ehkä, mutta tällä hetkellä minun elämäni kannalta välttämätöntä.

Mutta palataanpa siihen laiskuuteen. On tässä kesän aikana jotain saatu aikaankin! Asetin itselleni keväällä kirjoittamiseen liittyvän tavoitteen: halusin, että mielipidekirjoitukseni julkaistaan jossain isossa lehdessä. Elokuun alussa Helsingin Sanomat julkaisi pitkän kirjoitukseni. Tiesin, että kirjoituksia toimitus saa paljon ja 3000 merkin kirjoituksia julkaistaan vain 1/pv. Olen ylpeä itsestäni ja siitä, että sain julkaistua kirjoituksen aiheesta, joka on suomalaisille tabu. Teksti liittyi työhöni, joten jätetäköön aihe blogin ulkopuolelle :)

Tästä päästäänkin tavoitteiden asettamiseen. Tuntuu, että liikunnan suhteen olen taas lähtöpisteessä.  Siinä pisteessä missä olin, kun aloitin blogin kirjoittamisen. Arki muuttuu, ja pienien onnen hetkien etsiminen jatkuu. Kuluneen vuoden aikana olen valitettavasti usein unohtanut itseni ja oman onnellisuuteni, kun olen elänyt toisille. Lapselleni, miehelleni ja ystävilleni. Mutta jos minä voin hyvin, niin ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Eli asetan tavoitteekseni oman hyvinvoinnin. Siihen kuuluu aluksi mielekäs arki, ystävät, ajatusten purkaminen blogiin ja liikunta. Vertaistukea kaipaisin kovasti, joten jos jollain on menossa liikuntastartti/laihdutuskuuri/karkkilakko/tupakkalakko/valittamisen lopetus/mikä tahansa elämäntavanmuutos niin nyt saa huutaa HEP! 

Kuuntelin muuten tätä kirjoittaessani Korpiklaanin Keep on galloping- biisiä. Yritin linkittää sitä Youtubesta, mutten onnistunut...laitan biisin sanat tähän alle, käykää kuuntelemassa jos innostutte! Mielestäni tämä kuvaa hyvin sitä asennetta, jota haluan tavoitella. "Mikäs täss on matkatessa---revin riemun näistä teistä, elämästä --- tääl on miun kotopaikka -- keep on galloping my black horse carrying me -- with confidence back home".

 Keep on galloping
my black horse
carrying me
to unknown shores
through these outlandish woods
and with confidence back home

Lennä, laukkaa heposeni,
lennä, laukkaa hallavaharja,
kiiä halki kangasmaitten,
murjo poikki pientareitten,
kanna minnuu maailmalla,
kulettele kuskiasi,
näytä kaikki nähtävyyet,
uuet maat ja uuet paikat.

Mikäs täss' on matkatessa,
mikäs täss' on elellessä,
kaikkee saam mie matkav' varrelt',
kaikkee mitä tarvittenki.
Paljon nähty maailmalla,
paljon vielä nähtävätä,
monta maita minun mennä,
Kuulla noita tarinoita.

Laulan, tanssin, soiton soitan,
revin riemun näistä teistä,
näistä teistä, elämästä
täällä Pohjantähen päässä .
Tääl' on miun kotopaikka,
tää on reissun päätepiste,
heposeni tallipaikka,
liinaharjan syntysija

Keep on galloping
my black horse
carrying me
to unknown shores
through these outlandish woods
and with confidence back home
...back home

 

maanantai 1. elokuuta 2016

"Ystävän tulisi olla mestari arvaamaan ja olemaan vaiti." - Friedrich Nietzsche


Moi vaan, täällä ollaan! Taukoa on tullut pidettyä mutta aivot ne (onneksi) jatkaa raksuttamistaan ja pakko on päästä välillä kirjoittamaan. Paljon on tapahtunut kesän aikana. Huh, mistähän sitä aloittaisi. 

Ystävyydestä. Sitä olen viime aikoina pohdiskellut ja pyöritellyt. Paljon. Kuulun niihin onnekkaisiin keillä on paljon ystäviä. Oikeita ystäviä. Sellaisia, keille voi kertoa kaikki huolet ja murheet, ketkä jakavat ilot. Sellaisia ystäviä, joita ei välimatka haittaa ja ystävyyttä ei horjuta pitkäkään radiohiljaisuus. Minun elämääni on tullut ystäviä matkan varrelta. On ihanat lapsuusajan ystävät, opiskeluajan ystävät, töitten kautta tulleet ystävät, A:n kautta tulleet ystävät. Vauvavuoden aikana ystävät ovat olleet todellakin kullan arvoisia ja ilman ihanaa ystäväporukkaani en varmastikaan olisi pysynyt järjissäni. Ja ihan mahtavaa on ollut huomata, että kykenen muodostamaan uusia ystävyyssuhteita. Kuluneen vuoden aikana olen saanut täältä tuppukylältä uuden ystävän, joka on ollut korvaamaton vertaistuki minulle. Kiitos M. Kesän aikana olen nähnyt paljon ystäviäni, ja he saavat minut voimaan hyvin. Kaupunkireissuja, kirppiskierroksia, kahvitteluja, festarit (tapasin muuten ilosaarirockissa ystävän vuosien takaa, se oli ihanaa <3). Hevosten kanssa touhuamista, puhelimessa juoruamista, lasten leikittämistä. Mitä kesä olisikaan ollut ilman ystäviä? Viikkokalenteri on ollut ihanan täynnä tapaamisia ja tuntuu haikealta aloittaa kuukauden päästä työt, kun se väistämättä tarkoittaa sitä, etten voi nähdä ystäviäni enää yhtä usein. 
Konstakin on saanut ystävän <3
Valitettavasti tällä hetkellä monella ystävälläni on suuria huolia ja murheita. Ja minusta tuntuu, etten kykene olemaan kaikille tarpeeksi läsnä. Miten voikin olla niin, että lyhyen ajan sisällä moni ystäväni on joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä ja surua. Kuolema ja sen pelko ovat läsnä, epätietoisuus ja toivottomuus. Väsymystä, ahdistusta, sairautta. Voi, kun voisinkin yhdistää ystäväni ja laittaa heidät jakamaan kokemuksiaan, mutta he eivät tunne toisiaan. Mikä on ystävän rooli? Silloin, kun minulla on ollut elämässä vaikeaa, kun olen käsitellyt kuolemaa ja sairautta, kun on tullut vastoinkäymisiä, muistan ystävät, ketkä olivat tukena. Halasivat, kun tulivat käymään. Kuuntelivat, kun halusin puhua. He olivat korvaamattomia ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Haluaisin tällä hetkellä olla kaikille ystävilleni yhtä hyvä tuki, mutten tiedä riittääkö voimani siihen. Kaikkeni ainakin yritän. Sanoja on vaikea löytää. Mutta viime viikolla voivotellessani ystävälleni, etten osannut sanoa tarpeeksi, sain vastauksen, että "se halaus oli päivän ihanin. Ei tarvii sanoakaan mitään." Ja silloin muistin, että niin se kriisin keskellä tosiaan on.

Mutta tärkein ominaisuus ystävässä on mielestäni se, että toimii peilinä toiselle. Sanoo asiat suoraan ja kaartelematta. Valehtelematta. Mitään pimittämättä. Jos ystävä on menossa perse edellä puuhun yhä uudestaan ja uudestaan, niin mielestäni hyvä ystävä ei mene auttamaan siinä. Vaan hyvä ystävä repäisee toisen sieltä puun juurelta ja näyttää vieressä olevat tikapuut ja ohjeistaa käyttämään niitä. Mutta entä jos toinen ei halua käyttää niitä? Entä jos hän jatkaa sinnikkäästi perse edellä kiipeämistä, tai tekee sen jopa salaa? Mitä hyvä ystävä silloin tekee? Katsoo vierestä, kun toinen satuttaa itsensä uudestaan ja uudestaan pudotessaan puusta? Minusta ei ole siihen. Mutta mitä minun pitäisi silloin tehdä? Siihen en ole löytänyt vielä vastausta.

Jos palaan takaisin itseeni, niin ilmoitusluontoisena asiana voin todeta, että olen alkanut pitää taas huolta itsestäni. Se on ihanaa. Kevät meni jonkinlaisessa masennuksessa/sumussa enkä oikein muistakaan siitä mitään. Toki nukkumattomuus on vaikuttanut siihen. Mutta nyt, kun saan toisinaan nukuttua jopa 4h heräämättä niin alkaa maailmakin kirkastua. Olen alkanut taas katsoa mitä suuhuni laitan ja liikuntakärpänen on meinannut puraista. Ei ole puraissut vielä, mutta tiedän, että kun sitkeästi pakottaa itsensä liikkumaan ensimmäiset pari kuukautta, niin sitten se puraisee ja siitä alkaa innostua. Minä kuulun siis niihin, jotka syttyvät liikunnalle hitaasti. Löytyy miljoona tekosyytä, miksen voi tehdä 20 minuutin kahvakuultatreeniä tai käydä hölkkäämässä. Tai tehdä vatsalihaksia. Mutta ne on vaan tekosyitä ja ai että sitä tunnetta, kun on saanut jotain aikaiseksi! Paino ei ole lähtenyt vieläkään laskuun, mutta kyllä se tulee sieltä.

Olen alkanut nyt taas lukea, ja kiitos siitä(kin) kuuluu ystävälleni K:lle! Nautin ennen lukemisesta paljonkin, mutta se oli jäänyt jonnekin unholaan. Hevostouhut ovat olleet kesässä mukana, pääsin viime viikolla käymään 3h islanninhevosvaelluksella ja ollaanpa käyty kärryilläkin ajamassa tänä kesänä Maralla! Heinäkuussa tein jonkin verran töitä ja A harjoitteli koti-isänä olemista pojan kanssa. Hurjaa, että poitsukin täytti jo vuoden. Otti tänään juoksuaskeleita neuvolassa. Mahtava pieni mies. Taapero. Niin, ja miusta sitten tuli kuitenkin taaperoimettäjä. Hurjaa, kun raskausaikana mietin imetänkö ollenkaan...

Tuleviin viikkoihin sisältyy paljon! Ollaan A:n kanssa molemmat lomalla ja suunnitelmia on tehty... ensimmäisenä isompana tapahtumana on tulevana lauantaina tulevan kummitytön ristiäiset! Olen otettu siitä, että minua on pyydetty jo neljälle lapsukaiselle kummiksi <3 Mahtavaa päästä juhlistamaan tytön nimen saamista. Ensi viikolla lähdetäänkin ystävien kanssa minilomareissulle, junalla Helsinkiin ja sieltä päiväksi Tukholmaan. Neljän päivän irtiotto tästä pikkukylästä ja omasta arjesta tekee hyvää. Loppuloman aikana olisi tavoitteena sisustaa yläkertaan pojalle huone, joka tällä hetkellä toimittaa romuvaraston  virkaa. Jippii, can't wait. 
Kuva meidän pihan laidalta, kyllä se sumu vielä hälvenee. Niin se on aina tehnyt.



Mitäs lukijoiden kesään on kuulunut? Osa seuraamistani blogeista on myös pitänyt hiljaisuutta... kiitos kaikille, ketkä ovat jaksaneet jorinoitani lueskella ja kommentoida, eiköhän tästä taas aktivoiduta! 

Voikaa hyvin ja pitäkää huolta itsestänne! 

Ja ystävilleni haluan sanoa: olette minulle tärkeitä ja olette ajatuksissani.

lauantai 21. toukokuuta 2016

"Elämä tarjoaa vain elämän. Ihminen itse tarjoaa itsellensä kaiken muun." - Liisa Sillanpää-aho

Mökiltä, kesä on taas täällä <3
Helou pitkästä aikaa! Tarkoituksenani oli, etten kirjoita yhtään blogitekstiä ennen kuin ne kriminaalityön tehtävät on tehty. Pari tehtävää on vielä tekemättä, mutta en voinut enää olla kirjoittamatta. Niin paljon on taas sattunut ja tapahtunut ja ennen kaikkea ajatuksia tuntuu pyörivän ihan liikaa. 

Tuota otsikkoa mietin taas pitkään. Minkälaista se minun elämä sitten on? Minkälaiseksi minä itse olen sen tehnyt? Vapaa päivinä ei voi enää nukkua pitkään, harrastukset on minimissä. Asioita pitää tehdä kiireellä, eikä väsynyt pää jaksa pysyä perässä. Monesti pyörinkin vain ympyrää ja kauhea kiire on, mutta en saa mitään aikaiseksi. Paljon on suunnitelmia, toteutusta ei. Omasta kunnosta huolehtiminen ei olekaan enää niin helppoa. Mutta mitäs on tullut tilalle? Aamulla herään klo 8 siihen, kun joku vääntää nenästä ja kikattaa. Yritän esittää nukkuvaa, mutta sama toistuu. Aukaisen toisen silmän ja kuulen riemun kiljahduksen. Päivällä en ehkä ehdi tehdä omia kotitöitä, mutta voin riemuita siitä, kun toinen innoissaan näyttää miten on oppinut nousemaan seisomaan ilman tukea. Ihan itse. Tai voidaan yhdessä ihmetellä saippuakuplia. Tai silittää kissaa ja nauraa. En ehkä pääse harrastuksiin yhtä usein tai niitä ei ole enää niin paljoa, mutta väitän nauttivani enemmän niistä hetkistä nyt. Kun ei ole työvuorolistaa minkä mukaan elämää ja arkea suunnittelee, voi tehdä extempore-treffit ystävän kanssa. 

En juhli koskaan synttäreitä, mutta ystävät olivat tehneet ihanan suklaapatukkayllärin :D


Ihana pieni lounashetki mökillä.
Pienistä hetkistä koostuu tällä hetkellä meidän arki. Pieni viikonloppuloma Helsingissä teki ihmeitä viime kuussa. Pieni parin vuoron pyrähdys työpaikalla toi varmistuksen siihen, ettei sinne töihin ole vielä mikään kiire. Mukava oli käydä, mutta kyllä ne työt odottaa syksyyn. Pienet lepohetket illalla, kun laitan telkkarin päälle ja vain olen. Miten tärkeitä ne pienet hetket voikaan olla. 

On tässä blogihiljaisuuden aikana tapahtunut edistystäkin. Nyt on sovittu, että käyn ratsastamassa vähintään kerran viikossa. Ja on siis sovittu A:n kanssa, että hän potkii minua persauksille jos meinaan jäädä sohvan nurkkaan lusmuilemaan. Aloitettiin Mara-hepan kanssa kunnolla treenit ja olinkin edellisen ratsastuskerran jälkeen neljä päivää jumissa :D Ratsastus varsinkin Maralla on sellaista, missä on pakko keskittyä vain siihen hetkeen. Jos olet hermostunut, hevonenkin on. Jos istut vinossa, hevonen kävelee vinossa. Jos kiihdyt, hevonen kiihtyy. Jos rentoudut, hevonen rentoutuu. Jos keskityt, hevonen keskittyy. Yksinkertaista. Mutta ah niin vaikeaa. 

Edistystä on siis se, että olen alkanut ottaa enemmän omaa aikaa. Minun jaksamiseeni ja mielenterveyteeni vaikuttaa se, että saan ihan yksin touhuta jotakin. Oli se sitten ratsastus, kirpparilla käynti, juokseminen, blogin kirjoitus, mikä vaan. Mutta se, että saan olla ihan yksin. Aiemmin en viihtynyt yksin. Yksin vai itseni kanssa, tiedä sitten kumpaa. Mutta muistan, kun koko ajan piti olla jotain hälyä ympärillä tai ihmisiä. Nykyisen työpaikkani myötä olen opetellut olemaan myös yksin. Ehkä se liittyy itsetutkiskeluun jota olen työn ja opiskelun myötä tehnyt, ehkä itsetuntoon. Mutta olen kuitenkin todennut, että minulle se on tärkeää. Ja kyllä se vaan auttaa parisuhteeseenkin, kun molemmilla on niitä ihan omia juttuja. Jos ei osaa olla itse itsensä kanssa, niin miten voi olla oma itsensä jonkun toisen kanssa? Tai miten ylipäätään voisi olla toisen kanssa, jos ei osaisi olla itsensä kanssa? Ystäviäkin on ihana nähdä ja siitä olen pitänyt kiinni, että heitä näen, mutta se ihan oma aika. Se on tärkeää. Olen myös huomannut sen, että lapsiarkeakin jaksaa paremmin kun saa välillä pienen hengähdystauon siitä omasta lapsesta. Ihan vaikka sen pari tuntia kun käy tallilla. Pojalla on niin kivaa isänsä kanssa, ettei minua sinä aikana kaipaa ja kuitenkin hymyssä suin ottaa minut vastaan kun tulen kotiin. En muista kirjoitinko tämän jo joskus aiemmin, mutta mieleen tältä keväältä on jäänyt facebookissa kaverin toteamus "lapsiarki on parasta kun siitä pääsee joskus pois". Ja se pitää kyllä paikkansa!
Ääripäästä ääripäähän, kriminaalityön kirjat vs. muumit

Ensimmäinen äitienpäivä <3

Mitäs meidän arkeen muuta...hmmm... mökkeilykausi on aloitettu, ratsastus on aloitettu, kriminaalityön tehtävät odottaa loppurutistusta, muskari loppui, odotetaan A:n lomaa (vielä 7 viikkoa!), nukutaan edelleen yhtä huonosti kuin ennenkin...sellaista perusarkea. Ylämäkiä ja alamäkiä sopivassa suhteessa ettei ehdi tylsää tulemaan. Konsta 10 kk osaa nousta seisomaan ilman tukea, kävelee sujuvasti tuen kanssa, höpöttelee ja tavuja tulee lisää lähes päivittäin, kiipeilee ja keksii kujeita. Ihana poika se on, aina niin iloinenkin. Ei ole kyllä äitiinsä tullut siinä... Ensi viikonloppuna pääsen kaupunkiin koiranäyttelyihin ja kaupungille kahvittelemaan ystävän kanssa, näyttelyssä tulee treffattua ystäviä enemmänkin. Lähden ilman Konstaa niin voin kunnolla keskittyä toisten kuulumisiin. Ihanaa lisäjännitystä arkeen on tuonut hyvän ystävän esikoisen odotus. On ollut ihanaa fiilistellä raskautta näin "sivusta seuraajana" ja samalla käydä läpi omaa raskautta, synnytystä, vauva-arjen alkua. Ei ole enää pitkä aika kun pääsee sylittelemään pientä nyyttiä! 


Olen ottanut kirjoittamisen suhteen itselleni pari projektia/tavoitetta, toivottavasti niistä kuullaan muita kanavia pitkin tässä kesän aikana. Pihahommia riittää, parit juhlat on tulossa, ratsastuksen suhteen tavoitteeksi olen laittanut rentouden sekä hevoselle, että ratsastajalle. Eiköhän tässä saa itsensä pidettyä taas sopivan kiireisenä. Ja jos minä en saa, niin Konsta pitää huolen, että turhia ei makoilla. Täällä taidetaan siirtyä ihan kohta yksiin päiväuniin, eli päivärytmin uudelleen rakentamista on tiedossa. Myös imetys olisi tarkoitus lopetella tässä kesällä, en tiedä kummalle se tulee olemaan vaikeampaa, äidille vai pojalle. Todennäköisesti äidille. En rehellisesti sanoen olisi voinut koskaan kuvitella imettäväni näin pitkään. Mutta niin sitä on vaan menty. Hyviä vinkkejä lopettamiseen otetaan vastaan :D 

Pieni pianisti :)

Hotellin sängyssä oli kiva telmiä

Helsingin kadut näytti jännittäviltä pienen maalaispojan mielestä :)