sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

"Pitää uskaltaa olla oma itsensä, vaikka oma minä osoittautuisikin pelottavaksi ja omituiseksi." - May Sarton

Terveisiä lomalta, eli sohvan pohjalta!
Eilen leivoin lomaherkkuja, juustokakkua :P
 Se alkaisi loma olla sitten tapulteltu. Huomenna pitäisi palata töihin ja olen lomaillut niin onnistuneesti, etten tiedä osaanko työmaalla enää tehdä mitään. Heh, mitähän se on sitten joskus kun palailen äitiysloman jälkeen takaisin? Tajuttiin eilen A:n kanssa, että miulla on töitä jäljellä enää 7 viikkoa! 7! Töistä poisjääminen on miulle iso juttu. Kuulun niihin, jotka rakastavat työtään. Oon työssäni hyvä, käyn mielenkiinnolla lisäkoulutuksia ja meillä on ihan paras työyhteisö. Työ on iso osa miun identiteettiä. Ei sen varmaankaan pitäs niin olla, mutta se vaan on. Mitäs sitten, kun jään töistä pois. Joo joo, tiedän etten ole jäämässä pois lopullisesti, mutta silti. Kotiin jäämiseen liittyy pelkoja. Erakoidunko vauvan kanssa kahdestaan syksyllä kotiin kun A menee töihin? Missä nään aikuisia ihmisiä ja missä saa puhua muusta kuin vauvoista? Tipunko työkuvioista pois, miten minut otetaan työyhteisöön takaisin sitten kun sen aika taas on? Ja listaahan voisi jatkaa ja jatkaa... jos niin haluaisin. Suurimman osan ajasta odotan sitä, kun saan jäädä kotiin ja meille syntyy vauva. Ihana pieni jonka kanssa ihmetellään maailmaa. Mutta välillä tulee niitä hetkiä kun pelot valtaavat mielen. Tai ehkä ei niinkään pelot, vaan epävarmuus. Mitä jää jäljelle kun työidentiteetti otetaan pois? Saako sitä kokonaan pois? Tarvitseeko saada? 

Uusi liina :)
Kuluneella viikolla käytiin ystävän kanssa Ikeassa ja kotiin löytyi uusia keväisiä juttuja. Viikolla saatiin kilpailutettua myös kattofirmoja ja nyt näyttää siltä, että meille tulee uusi katto pään päälle ennen juhannusta! Sain ajoiksi myös tilattua äitiyspakkauksen ja vauvan vakuutushakemuskin on nyt postitettu. Vauvan vaatekaappikin on laitettu valmiiksi....ai mikä pesänrakennusvietti, missä? 

Lomaviikolla olin ajatellut käyväni usein salilla, mutta kahteen kertaan jäi. Loma meni lomaillessa ja lepäillessä, hyvä niin. Yhden paniikkipyrähdyksen tein neuvolassakin, kaikki oli kuitenkin kunnossa. Terv. hysteerinen esikoisen odottaja.

Perjantaina alkoi kauan odotettu äitiysjooga. Minä, äitiysjoogassa? Khyllä! Eniten kurssille menossa jännitti se, että opetuskielenä on englanti. Olen tunnetusti hyvin epävarma englannin puhuja, oikeastaan en suostu puhumaan sitä ollenkaan. Ymmärrän kyllä hyvin ja ajattelin, että se riittää. No eihän se riittänyt, heti tunnille mennessäni huomasin olevani kolmestaan kurssin ohjaajan ja kurssilaisen kanssa pukuhuoneessa ja small talk:iahan siinä piti sitten yrittää vääntää, in english of course. Tunti sitten alkoi esittelykierroksella, kuinka pitkällä raskaus on, millä mielellä on tunnille tullut, onko ollut raskausajan kipuja, jne. again, in english. Mutta mitä tapahtui? Minä SELVISIN siitä! Ihmiset ymmärsivät mitä sanoin, tai eivät ainakaan kehdanneet sanoa jos eivät ymmärtäneet. Eikä tullut paniikkioloa "apua-en-selviä-tästä-happi-loppuu-juoksen-karkuun"-tyyliin. Ja seuraavat 1.5h mitä jooga kesti olin hyvin ylpeä itsestäni. Ja olen vieläkin. Pienistä asioista sitä ihminen saa itsensä ylpeäksi. Jooga oli ihanaa, rauhallista ja lempeää. Ei yhtään sellaista liikuntaa, mihin olen tottunut. Oon jotenkin ajatellut, että miulle sopii parhaiten verenmaku suussa- tekeminen. Eli yllätyin positiivisesti. Hankalinta olikin pysähtyminen. Ohjaaja muistutti välillä, että jos ajatus harhailee niin pitäisi yrittää palata nykyhetkeen. Miehän ajattelin yleensä juuri noina hetkinä seuraavan päivän kauppalistaa tai alkukesän reissusuunnitelmia... taitaa tehdä meikäläiselle nuo tunnit siis ihan hyvää. Onneksi kurssi kestää tuonne toukokuun lopulle saakka. Hyvää tekee myös ajomatkat 60km suuntaansa, saa samalla tarvittaessa nollata pään työviikosta.

Alkukesälle ollaan suunniteltu A:n kanssa reissua Helsingin suuntaan. Ulkomaille ei tänä vuonna päästä, joten ajateltiin pitää kuitenkin miniloma Suomessa. Tällä hetkellä ajatuksena olisi lähteä toukokuun viimeinen viikonloppu Helsinkiin juhlistamaan A:n synttäreitä kun olympiastadionilla on jokin motocross (?) show ensimmäistä kertaa Suomessa ja lupasin hommata meille liput sinne. Voitaisiin samalla jäädä pariksi yöksi Helsinkiin ja tehdä sieltä käsin esim. päiväreissu Porvooseen tai muuhun kesäkaupunkiin (ideoita otetaan vastaan!). Tällä hetkellä ajattelen siis niinkin positiivisesti, että jaksan matkustaa vielä raskausviikolla 33+... omalla autolla ei kuitenkaan reissuun ole tarkoitus lähteä, junassa voin olla vaikka seisaallani tarvittaessa koko matkan :P 

Sellasta tänne. Mietin tänään kun käytiin koiran kanssa kävelemässä ja vettä/räntää satoi päin näköä, että milloinhan nuo lumet sulaa pois. Tarkistin viime vuoden blogiteksteistä, että vuosi sitten olen kuvaillut meidän lumetonta kuivaa pihaa. Tällä hetkellä lunta on vielä melkein puoli metriä ja meidän piha on yhtä vesilammikkoa jään päällä. Kevät, tule kunnolla jo. 
Helsingin tuomisia vauvalle <3 Kirpparilta löytyi myös "Himoshoppaajan vauva"-kirja :D
Sain vihdoin pianon kotiini äitini luota <3 
 Ihanaa tulevaa pääsiäisviikkoa, toivottavasti ilmat tästä paranee!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

"Sisäinen turvattomuus johtaa elämänpelkoon. Sen kompensoimiseksi ihminen kehittää ulkoisen yliturvallisuuden. Elämää hallitaan eikä eletä." - Tommy Hellsten

Terkkuja Helsingistä! Olen hetken yksin siskon luona ja ajattelin käyttää ajan kirjoittamiseen ja tämän reissun tuomien ajatusten summaamiseen. Outoa, kun on tottunut kirjoittelemaan oman tutun, turvallisen kodin yläkerrassa. Rauhassa ja hiljaisuudessa. Hiljaisuutta todellakin on, sillä lähimmät naapurithan meillä asuu kilometrin päässä, metsän takana. Lähimmät katuvalot on 7km päässä. Nyt istun kerrostalossa, ikkunan alta kulkee ratikat ja bussit, seinän takaa kuuluu naapureiden kolinaa. Miten sitä itse on osannut asua vuosia kerrostalossa? Nyt tuntuu pelkkä ajatuskin ihan hassulta, minä, kerrostalossa?! Juu ei. 

Olin osannut valita itselleni (ja mahalleni) sopivan istumanpaikan :D
Eilen aloitin reissun istumalla yksin junassa 4h. Aaah, kylläpä teki taas hyvää. Aloitin uuden kirjan lukemisen ja olin paikoillani. Ihmettelin ihmisten hiljaisuutta. Tulin Helsinkiin, vein matkalaukun säilytykseen ja menin kahville. Istuin ja katselin ikkunasta ihmisten kiireistä menoa. Kuuntelin puheensorinaa. Kaikilla oli hirveä kiire jonnekin. Mietin, että tietävätköhän itsekään minne. 

Tulin siskon luo ja vaihdettiin kuulumisia. Istuttiin alas ja juteltiin. Käytiin herkkuja ja katsottiin tv:stä olevinaan jotain, mutta mihinkään ei keskitytty kun pohdittiin syntyjä syviä. Tänään oli vuorossa Ilon & valon markkinat. Olin odottanut Tommy Hellstenin ja Kaisa Jaakkolan luentoja. Ja ne olikin odotuksen arvoisia!

Tommy Hellsten luennoi luovuudesta ja siitä, miten meillä on vain tämä hetki. Tämän tekstin otsikko vilahti luennolla myös ja vertaus siitä, miten on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka laskevat koskea pitkin ja kastuvat, kolhivat päätään, mutta jatkavat silti laskua. Sitten on niitä, jotka kulkevat rannalla ja huutelevat ohjeita koskea laskeville. Elämään täytyy heittäytyä ja tehdä myös virheitä. Joskus ihmiset kuitenkin pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että he eivät uskalla heittäytyä kosken vietäväksi. He kuitenkin käyttäytyvät ikäänkuin laskisivat koskea. Hellsten puhui siitä, miten ne ihmiset joilla on rakkautta ympärillä ja jotka hyväksyvät itsensä, antavat itselleen myös luvan epäonnistua. Jos ihminen ei hyväksy itseään sellaisena kuin on, niin silloin hän helposti takertuu ulkoisiin asioihin jotka tuovat turvaa. Esimerkiksi on samassa työpaikassa 20 vuotta, kun on tottunut siihen. Ei väliä, pitääkö työstä vai ei, mutta ei uskalleta irrottautua. Kiire nousi myös esille, miten kauheasti kiirehditään muttei saada mitään aikaiseksi. Tämä sai miettimään omaa elämää ja milläs raiteella sitä nyt ollaan. Työidentiteetti on aika vahva, töissä osaan laittaa kiireen pois, keskittyä ja rauhoittaa tilanteen. Mistä tämä johtuu? Siitä, että tiedän mitä teen. Luotan siihen, että tiedän mitä teen. Jos töissä tulee uusi tilanne, niin pakka leviää. Ego ei kestäkään sitä, etten ole täydellinen työntekijä. Mites tällä hetkellä kotona asiat sujuu? Kauhea kiire, pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota, pitäisi ehtiä ennen vauvan syntymää hankkia sitä, rempata tuota, miettiä tuhatta asiaa. Kas kummaa, mikään ei edisty. Nyt pitäisi rauhoittua. Hyväksyä, että edessä on uusi tilanne. En voi tietää, miten asiat tulee menemään. Epävarmuus on tunne, jota olen huono sietämään. Tilannetta helpottaa se, että saan jakaa epävarmuuteni mieheni kanssa. Ollaan yhdessä epävarmoja. Mutta molemmat lasketaan koskea. Meillä on hyvä tukiverkosto ja minun egoni on onneksi alusta asti tässä asiassa väistynyt ja olen ilmoittanut tukiverkostolle, että apua tullaan tarvitsemaan. 

Kaisa Jaakkola 21.3.2015
Seuraava luento oli Kaisa Jaakkolan tietoisku hormonitasapainosta. Nyt pitää tunnustaa, etten ole lukenut yhtään Kaisa Jaakkolan kirjaa, vaikkakin niitä on kehuttu paljon. Mutta todellakin aion lukea tämän päiväisen luennon jälkeen. Se kaikki vain kävi järkeen. Miten esimerkiksi stressihormonin lisääntyminen vaikuttaa insuliinin tuottamiseen, sitä kautta kilpirauhaseen ja sukupuolihormonien toimintaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta tälläkin luennolla tuli sama viesti: silloin kun mieli tai kroppa lähtee ylikierroksille, PYSÄHDY. Jos et sitä tee, niin sen tekee jokin ulkopuolinen asia. Kroppahan reagoi. Itse huomaan stressin välittömästi nukkumisessa ja syömisessäni ja toisaalta stressaavan elämäntilanteen päättyminen monesti tarkoittaa sairastumista esim. flunssaan. Tai jos huomaan esim. liikkuvani liikaa ja jokin pieni ääni sisälläni sanoo "onkohan nyt liian kova vauhti" niin kohta olen sängyn pohjalla flunssan kourissa. Jos itse ei tajua pysähtyä niin kyllä se pysäytys jotenkin tulee.

Tuli kyllä niin oikeaan saumaan nämä luennot. Toinen luennoi psyykeen kannalta, toinen enemmän fyysisistä asioista, mutta sama viesti tuli molemmista. Jos et pidä itsestäsi kokonaisvaltaisesti huolta niin et voi hyvin.

Kaisa Jaakkolan viimeisessä diassa oli teksti: "Hormonitasapainon resepti: Liiku. Ravitse. Lepää. Pysähdy. Hengitä. Reflektoi.". 6 asiaa siis. Miksi minä muistan noista vain ensimmäiset 3?

Jaa'a. Johan tuli pienelle ihmiselle pohtimista. Huomenna olisi kotiinpaluun vuoro. Onneksi ennen sitä ehditään käymään kunnolla syömässä siskon kanssa ja ehkä vauvallekin tarttuu kaupungilta jotain tuliaisia ;) Ensi viikkokin on vielä lomaa ja ohjelmassa on yhä sali, zumba, ystävät ja uutena tuttavuutena tulee perjantaina mammajooga In English! Saa nähdä mitä siitä tulee, mutta avoimella mielellä menen :)

Ja vielä tuohon otsikkoon. Mietin, että hallitsenko vai elänkö. Tällä hetkellä tuntuu, ettei ole minkäänlaista hallintaa, mutta elän senkin edestä. Aika mahtavaa. 

Voikaa hyvin! 


sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

"Itsestään jokaisen tulee aloittaa ja vain antaa, ei vaatia, kaikkien onni on silloin meidän onnemme, sitä ennen emme saavuta henkilökohtaista onnea." - Tito Colliander

"Voimme muuttaa vain itseämme, emme toisia.". Näin sanoi työkaverini eräänä päivänä. Kävimme keskustelua siitä, miten etenkin naiset yrittävät aina muuttaa miehiään, mutta eivät ymmärrä sitä, että se on mahdotonta. Ihminen voi muuttaa itseään, omaa toimintaansa ja sitä kautta näyttää esimerkkiä. Voihan se olla, että oman muutoksen kautta toisellekin voi tulla halu muutokseen ja hän saa sieltä sen kannustuksen. Mutta jos jatkuvasti naputtaa toiselle, että "sinun pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota" niin ei se kyllä mihinkään kannusta. Ei ainakaan minua ole koskaan kannustanut. Enemmänkin otan neuvoista nokkiini enkä varmasti muuta käytöstäni. Motivointi on avainsana. Mikä sinua motivoi?
Lenkille motivoi koiravanhus, kun koira voi hyvin niin omistajallakin on parempi mieli :)
Myönnän, monesti olen yrittänyt muuttaa toisia. Peiliin katsomisen sijaan olen etsinyt parannettavaa toisissa ja ennen kaikkea heidän käyttäytymisessään. Kyllähän se on ärsyttänyt jos joku ei ole toiminut niinkuin MINÄ olen halunnut. Niin. Nyt raskausaikana korostuu pohdiskelu, millainen ihminen olen. Millaisia vanhempia meistä tulee? Miten voin jo raskausaikana tehdä kaikkeni, että vauvalla olisi kaikki hyvin ja hänen olisi mahdollisimman helppo aloittaa matka maailmassa? Tämä on ilmeisesti hyvin yksinkertaista. Kun minä syön hyvin, nukun hyvin, liikun hyvin ja voin henkisesti hyvin, niin vauvakin voi hyvin. Okei, yritän. Mutta nyt herää kysymys, miksei kaikki tulevat äidit toimi niin? Miksi jotkut vetää koko raskausajan roskaruokaa, polttavat tupakkaa tai käyttävät muita päihteitä? Tuo tupakointi (ja kaikki muut päihteet) erityisesti on sellainen asia joka saa minut näkemään punaista. Kirkuvan punaista. Minä kärsin vuosi sitten ihan järkyttävät vieroitusoireet tupakasta. Aikuisiällä. Ihan omasta syystäni. Mutta sitä en ymmärrä, miksi joku laittaa vastasyntyneen lapsensa kärsimään ne samat vieroitusoireet. Kyllä, vieroitusoireet siitä vauvalle tulee. Syytönhän vauva siihen on, että äiti ei vaan pystynyt olemaan 9 kuukautta polttamatta?! Ja kyllä, minä tiedän ettei ole helppoa lopettaa polttamista. Mutta tiedän myös sen, että jos motivaatio on tarpeeksi suuri niin kuka tahansa pystyy siihen. Olipa raskaana tai ei. Mikä olisi suurempi motivaatio kuin oman lapsen hyvinvointi? Pahaa tekee miettiä, miten tupakoitsijoiden vauvat lilluvat tupakansavussa kohdussa. Tupakointi raskausaikana tutkitusti lisää kohtukuolemien riskiä, kätkytkuolemien riskiä, myöhemmin oppimishäiriöitä, uni- ja keskittymishäiriöitä, allergioita...lista on loputon. Kuka uskaltaa ottaa tuon riskin? (lähde: Stumppi) En usko, että kukaan laittaa tupakkaa suuhun vastasyntyneelle tai muutenkaan alaikäiselle, miksi sitten syntymätön lapsi pakotetaan polttamaan?

Ugh. Olen puhunut. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten haluaisin vaikuttaa muiden tekemisiin. Mutta valitettavasti en voi. Voin vain itse olla polttamatta raskausaikana. En minäkään ole täydellinen ja varmasti teen asioita, joita joku haluaisi minussa muuttaa. Mutta voin vannoa, että itku pääsee jos nään raskaana olevan naisen tupakoimassa. Aina se on tuntunut pahalta, mutta hormoonit saa sen tuntumaan vielä pahemmalta.

Mutta sitten iloisempiin aiheisiin. Mahtavat hankiaiset on mahdollistaneet ihanat ulkoilureitit! Ja miulla alkoi loma! Loma alkoi perjantai-iltana A:n kanssa kuntosalilta, jonne oli eksynyt varmaan puolet meidän pienestä kylästä. Ajateltiin, että ei kai perjantai-iltana klo 19 jälkeen enää kauhesti porukkaa ole...miten oltiinkaan väärässä... noh, mahduttiin kuitenkin sekaan ja pääsin kokeilemaan uutta ohjelmaa. Eilen käytiin ulkoilemassa A:n ja Saran kanssa ja tänään olin aamulla klo 10 taas salilla. Minä! Sunnuntaina!? Kyllä. Ja olipa kiva kun sain olla lähes koko ajan ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Uskaltauduin sitten ottamaan kuviakin, kun kukaan ei ollut näkemässä ;) Kaikille raskaana oleville suosittelen ehdottomasti jonkun ammattilaisen tekemää saliohjelmaa. Alkaa nimittäin tuo kasvava vatsa tuomaan omat haasteensa kun painopisteet muuttuu ja sitä myötä myös tasapaino. Huomenna aamulla on vielä yksi tapaaminen minulle ohjelman tehneen PT:n kanssa, ja tsekataan vielä tekniikat kuntoon :) Nyt tuo ohjelma tuntuu hyvältä, ei ole tullut minkäänlaisia epämääräisiä tuntemuksia tuonne vatsan seudulle. Ja en muista milloin aiemmin olisin salilla ollessani ollut yhtä hikinen mitä olin tänään kun ohjelman lopettelin :D Itse asiassa, suosittelen henkilökohtaista ohjelmaa ihan kaikille. Kun tietää, mitkä osa-alueet erityisesti tarvitsee treeniä ja joku vielä osaa tehdä juuri itselle sopivan ohjelman, niin on se vaan ihan erilaista kuin "otan nyt netistä vaan jonkun valmiin ohjelmapohjan".
Pallomaha :D

Loman ensimmäisellä viikolla olisi tarkoitus käydä siis salilla, zumbassa, tallilla, kampaajalla (JEE!), ystävän luona ja perjantaina pääsenkin lähtemään sinne Helsinkiin. Olen tehnyt aikataulustani löysän, yksi asia/pv. Nukkuakin haluaisin, mutta puolille päivin nukkumiset taitaa olla mennyttä elämää. Vaikka olisi mahdollisuus nukkua niin pitkään kun nukuttaa, niin tämä rouva se herää klo 8. Ja ihan virkeänä. Ilmeisesti jokin yrittää valmistella minua tulevaa varten... aluksi se ärsytti ihan suunnattomasti, mutta nyt pitää yrittää löytää siitä positiivisia puolia. Ehkäpä opin olemaan aamuihminen? Tänään ainakin oli kiva olla jo 10 siellä salilla :)

Tulevaa tulokasta varten on alettu tekemään jo pikkuhiljaa hankintojakin. Ihania pieniä bodyja on tarttunut matkaan kaupoilla. Mutta sitten tuleekin kysymys, että niin: mitäs me oikeasti tarvitaan? Minkä verran minkäkin kokoista vaatetta? Miten paljon pitkähihaisia, housuja, bodyja, lyhythihaisia? Häh? Hoitotaso? Mitä muuta? Kaksi ummikkoa kun on liikenteessä niin hyvä tulee :D

Onneksi ihana ystävä soitti aamulla ja jo aiemmin oli ollut puhetta, että heiltä saadaan ostettua yhdistelmävaunut. Jes. Ja sieltä saadaan sitten pienelle kesälapselle vaatetta, tuttipulloa, kylpytukea ym. tarviketta. Ihanaa. Itsehän en ollut edes kuullut mistään kylpytuesta aiemmin. Tämän siitä saa kun kaveripiirissä on todella vähän lapsia. Heh, huomaatteko, taas meni muiden piikkiin? :P

Mutta mikäkö oli tämän kirjoituksen tarkoitus? Yritän toimia itse oikein olipa tilanne mikä hyvänsä. Ja muistaa sen, että voin vastata vain omasta toiminnastani. Olisi hirveän kiva vielä luvata tähän loppuun, että lopetan muiden ohjeistuksen mutta siihen en varmaan pysty. Mutta voin yrittää :)

Sara Rakas vietti tänään 11v. synttäreitä! <3

maanantai 9. maaliskuuta 2015

"Ainoat asiat, joita elämässä tarvitaan, ovat tietämättömyys ja itseluottamus. Silloin menestys on taattu." - Mark Twain


Jälleen on yksi viikko hurahtanut. Kevät tulee ja tänään paistoi aurinko! Viime viikonloppuna vietettiin A:n kanssa oikein treffiviikonloppua <3 Tämä pariskunta lähti maalta kaupunkiin ja käytiin kahvittelemassa Kuopiosta käymässä olevien ystävien kanssa. Mukavaa oli nähdä pitkästä aikaa. Mielestäni parasta ystävyyssuhteissa on juuri se, ettei pitkäkään tauko tee siihen lommoja vaan voi elää omaa elämää tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole esim. soitellut tai nähnyt johonkin tiettyyn aikaan. Kahvitteluhetkestä jatkettiin A:n kanssa Rossoon syömään. Syötiin oikein pitkään ja saatiinpa jotkut nauruhepulikohtauksetkin kanssaruokailijoiden iloksi, tai suruksi, kummin vaan :D ja sitten oli vuorossa illan huipennus, eli Eva:n & Manu:n keikka! Ehkä ihaninta keikassa oli se, että A oli siellä miun mukana, vaikkei ollut kyseistä bändiä kuullut eikä pidä sen tyylisestä musiikista. Mutta koska hän tiesi, miten tärkeää keikalle meno miulle on eikä kukaan miun kavereista päässyt mukaan,  niin hän lähti. Ihana mies se on.

Mutta sitten päästäänkin blogin otsikon analysointiin. Kävin eilen tallilla ja mukaani lähti teini-iässä oleva nuori naisen alku, yläasteelainen. Kyseinen tyttö ratsasti Maralla viime kesänä ja hän sitten vastasikin Maran liikutuksesta eilen. Noh, Mara oli lomaillut ja päätti hieman testailla tämän tytön määrätietoisuutta. Hevonen ei suostunut kuuntelemaan tytön apuja, ei taipunut toiseen suuntaan olleenkaan, käveli vain kentän portille minun luo ja jumitti siihen. Yritin tyttöä ohjeistaa, että "se testaa sinua, nyt määrätietoisesti katsot sinne minne haluat mennä, annat avut ja lähdette liikkeelle. Piste." Ei se ihan niin mennyt. Tyttö pari kertaa yritti, ja sanoi sitten "ei se liiku, en mie osaa!". Pari kertaa autoin heidät liikkeelle, mutta kohta oltiin taas ongelmien edessä: kun tyttö käänsi oikealle, hevonen kääntyi vasemmalle. Ja taas tyttöä turhautti, "en mie osaa!" ja hän luovutti. Ei edes yrittänyt. Hevonen sai siis tahtonsa läpi uudestaan ja uudestaan, joten ei hevonenkaan enää yrittänyt. Tässä vaiheessa minua alkoi turhauttaa. Turhauttiko tytön luovuttaminen, hevosen käyttäytyminen vai mikä? Todennäköisesti turhautumisen aiheutti se, että näin tytössä itseni 10 vuotta sitten. Epävarmuuden, itseluottamuksen puutteen. Epäonnistumisen tunteen, jota minun on nykyisinkin hyvin vaikea sietää. Tyttö halusi lopettaa ratsastuksen siihen, tulla alas selästä. Hän tuli selästä ja minä kiipesin selkään. Tyttö katseli kengän kärkiään. Komensin hänet katsomaan ja kuuntelemaan. Kyllä, komensin. Hevonen käyttäytyi moitteettomasti. Heti aluksi yritti jotain, mutta aistiessaan, että nyt on määrätietoinen kuski kyydissä, rentoutui. Käveli kaula pitkänä ja rentona, kuunteli mitä siltä seuraavaksi pyydetään. Tulin alas ja laitoin tytön takaisin selkään. Tallilta ei poistuta ennen kuin yhteistyö alkaa sujua. Tyttö sanoi, että "sitten saadaan olla täällä koko ilta" johon vastasin, että "mulla on vapaana vielä huominen päiväkin". Ja tytön ja hevosen yhteistyö alkoi sujua. Monesti alkuun tyttö sai käyttää kaiken sisunsa mitä löytyi, mutta onneksi sitä löytyi. Hetken "tappelun" jälkeen hevonen jälleen rentoutui. Ja olisittepa nähneet tytön ilmeen, kun hän tajusi, että HÄN OSASI! :) Tästä saatiinkin vielä hyvää keskustelua aikaan kun onnistuneen ratsastuksen jälkeen harjailtiin heppaa. Kaikki lähtee itseluottamuksesta. Jos itse ei usko siihen, että onnistuu niin ei siihen muutkaan usko. Miten voi kehittyä ratsastajana jos joka kerta menee hyvin? Miten elämässä suhtaudut ja käyttäydyt jos tulee haasteita vastaan? Luovutatko? Turhaudutko?

Kysyin myöhemmin, mitä tyttö oli sanonut ratsastusreissusta kysyttäessä. Vastaus oli ollut "hyvin meni, en tippunut!". :)

Omasta arjesta kerrottakoon, että sain PT:ltä kuntotestauksen tulokset ja ilokseni lihaskuntoni on hyvä ja osittain erinomainen! Yläkroppaan lisää voimaa vaan niin on sitten paketti kasassa. Olin kyllä positiivisesti yllättynyt ja itseluottamus kasvoi hurjasti. En tiedä miksi olen haukkunut lihaskuntoani huonoksi. Tällä viikolla käyn vähän testailemassa ohjelmia ja ensi viikon maanantaina PT tulee vielä käymään molemmat ohjelmat kanssani läpi nin varmistetaan, että tekniikka on alusta asti kunnossa. Ohjelman mukaan mennään sitten seuraavat 8 viikkoa.

Tämän työviikon kun saan loppuun perjantaina niin sitten alkaakin 16 päivän loma! Jihuu! Loman ohjelmassa on siis kuntosalia, kampaajaa, Helsingin reissua siskon luo, Helsingissä Ilon & Valon markkinat- hyvinvointitapahtuma, ystävien tapaamista, tallilla puuhastelua...Tein jo kalenteriin suunnitelmia ja pakko on laittaa sinne erikseen pari vapaapäivää. Siis lomalle vapaata? Kyllä! Tiiättehän, niitä päiviä kun maataan aamusta iltaan yöpuku päällä sohvalla, katsotaan leffoja ja syödään suklaata? ;) Eikä niille päiville oteta MITÄÄN muuta. Pysähtymistä parhaimmillaan. Jotenkin veikkaan, että tulevaisuudessa tulen kaipaamaan sellaisia päiviä... ;)

Vauvallekin kuuluu hyvää, tänään käytiin neuvolassa ja kaikki on hienosti. Pikkuinen monotti neuvolatätiä kun yritettiin kuunnella sydänääniä <3 Toivotaan, että pienen kanssa toimii tuo otsikko, sillä tietoa pienten kanssa elämisestä ja toimimisesta ei ole! :D


tiistai 3. maaliskuuta 2015

"Ihmeitä ei pidä odotella. Ihmeitä pitää tehdä." - Tommy Tabermann

Tämän blogitekstin olen tavallaan halunnut kirjoittaa jo syksystä asti. Ja tavallaan en halua kirjoittaa sitä vieläkään. Mutta nyt aion sen tehdä. Kirjoittaa siitä, mitä elämään oikeasti kuuluu. Alusta saakka blogin kirjoittaminen on ollut rehellistä itsetutkiskelua, pohdintaa siitä mitä elämässäni tapahtuu ja mitä muutoksia siihen haluan. Entä jos elämässä tapahtuukin asioita joita ei halua heti kaikkien tietoon? Sitten ilmeisesti lopetetaan blogin kirjoittaminen. Jos tietäisin, ettei kukaan tuttuni lue blogia niin sittenhän se olisi "ihan se ja sama". 

Mistäs viime keväänä lähdettiin liikkeelle? Siitä, että olin lopettanut tupakan polton. Rakkaat lukijat, tutut ja tuntemattomat, viime viikonloppuna tuli täyteen 1 vuosi siitä, kun poltin viimeisen tupakan. Yksi auttava tekijä oli tämä blogi. Tätä kirjottaessa asiat sai oikeisiin mittasuhteisiin ja blogin avulla keskityin jatkuvan valittamisen sijasta miettimään, mitkä asiat ovat elämässäni hyvin. Olin viime vuonna todella onnellinen. En usko, että vielä kertaakaan lyhyen elämäni aikana olen ollut niin onnellinen kuin mitä viime vuonna olin. Ja se onnellisuus jatkuu yhä tänä päivänä. Tupakanpolton lopettaminen sai aikaan ihmeellisen tapahtumaketjun. Katselin elämääni suunnasta ja toisesta, keitä haluan siihen kuuluvan ja mitä haluan elämässäni tehdä. Menin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilin uusia asioita, myös niitä jotka eivät tuntuneet hyvältä. Rajasin haitallisia ihmissuhteita pois ja keskityin omaan hyvinvointiini. Mieheni A joutui/pääsi pakostikin osalliseksi pohdiskeluun, yhdessähän tätä arkea eletään, vaikkakin molemmilla omat verkostot ja harrastukset on. Parisuhteemme sai myös paljon lisävoimaa siitä, että minä voin hyvin. Jännä juttu. A on ollut korvaamaton tässä meikäläisen "projektissa". Mikä tämä projekti on ollut, sitä en tiedä. Projekti "kasvan aikuiseksi?" :D 

No olipa mikä hyvänsä, niin kuten tässäkin on jälleen kerran tullut selväksi, viime vuosi oli minun ja meidän elämässä käänteen tekevä. Erityisesti vuosi 2014 tullaan muistamaan siitä, että silloin saimme tietää, että meidän esikoinen on matkalla maailmaan <3

Alkutalvi menikin aika pitkälti voiden huonosti ja nukkuessa. Pää on käynyt pohdintaa siitä, mitä ihmettä tässä nyt on tapahtumassa. Miullahan ei ole koskaan ollut vauva"kuumetta" enkä ole ollut sellainen "vauvahössöttäjä". Lapsi on kuitenkin erittäin toivottu ja kovasti odotetaan jo pientä saapuvaksi. Alkuraskaus oli hurjaa, väsymyksen myötä liikunta jäi pois, seurauksena selkäkivut. Ratsastusta harrastin aktiivisesti vielä tuonne tammikuun loppuun, helmikuussa en enää selkään kiivennyt. Power-tunnit jätin pois vuoden vaihteessa, meikäläisen pää ei kestä sitä, että pitäisi ottaa jotenkin rauhallisemmin. Täysillä tai ei ollenkaan, varsinkin tavoitteellisella ryhmäliikuntatunnilla. Zumbaa olen jatkanut ja lenkkeilyä. Aloin kuitenkin kaivata jotain lisää, kun alkuraskauden koomasta selvisin. Tänään olikin sitten PT:n tapaaminen ja hän tekee minulle ohjelman kuntosalille, joka on suunniteltu nyt erityisesti raskausajalle. Tapaamisesta jäi todella hyvä mieli, PT on itsekin raskaana ja oli kyllä todella ammattitaitoisen ja pätevän tuntuinen. Hän työstää miulle nyt alkukartoituksen ja kuntotestin perusteella ohjelman joka käydään sitten yhdessä läpi. Maaliskuun lopulla aloitan lisäksi äitiysjoogan jonka avulla toivottavasti pysyn jotenkin liikuntakykyisenä pitkälle kesään saakka. 

Niin. Aikamoisessa vauvahattarassa on tämä elämä nyt mennyt. Meille tulee vauva! Miusta tulee äiti! Vatsa on jo niin järkyttävän kokoinen, ettei tätä enää salaisuutena voi pitää. Tarkoituksella ei olla asiasta kuitenkaan tiedotustilaisuutta järjestetty, vaan on nyt viime viikkoina kerrottu asiasta ystäville ja sukulaisille. Tai siis vatsa on kertonut itse itsestään :D "Facebook-vauvaa" meille ei ole tulossa, eli ultrakuvia ei sieltä löydy eikä vauvan syntymän jälkeen tule kuvia facebookiin. Mitään päivityksiä raskaudesta ei olla facebookiin laitettu ja toivommekin, ettei kukaan muukaan tee sitä meidän puolesta. A:n kanssa pidettiin raskaus salassa kaikilta ensimmäiseen ultraan saakka, jonka jälkeen kerrottiin perheille.

Elämänmuutosta elämänmuutoksen perään.

Toivon, ettei blogista tule täysin odotus-blogia, mutta koska elämä nyt sen ympärillä ymmärrettävästi pyörii niin kirjoittelen siitä. A:n mielestä olisin voinut blogin päivittää tästä aiheesta jo aikaisemmin, mutta päädyttiin lopulta siihen, että käydään rakenneultra alta pois. Ultrat on nyt siis käyty ja meille on tulossa niiden mukaan täydellinen vauva. Minä teen parhaani, että olisin mahdollisimman hyvä "kasvualusta" (työkaverin käyttämä ilmaisu joka jäi elämään :D) myös jatkossa. Todennäköisesti blogi tulee sisältämään myös panikointia ja hysteriaa, mutta ehkä sitä tähän maailmaan mahtuu!

Jos maha on nyt tämän kokoinen, mitähän on odotettavissa heinäkuulle? :D
Oon niin onnellinen, että itkettää.