"Ystävän tulisi olla mestari arvaamaan ja olemaan vaiti." - Friedrich Nietzsche

Moi vaan, täällä ollaan! Taukoa on tullut pidettyä mutta aivot ne (onneksi) jatkaa raksuttamistaan ja pakko on päästä välillä kirjoittamaan. Paljon on tapahtunut kesän aikana. Huh, mistähän sitä aloittaisi. 

Ystävyydestä. Sitä olen viime aikoina pohdiskellut ja pyöritellyt. Paljon. Kuulun niihin onnekkaisiin keillä on paljon ystäviä. Oikeita ystäviä. Sellaisia, keille voi kertoa kaikki huolet ja murheet, ketkä jakavat ilot. Sellaisia ystäviä, joita ei välimatka haittaa ja ystävyyttä ei horjuta pitkäkään radiohiljaisuus. Minun elämääni on tullut ystäviä matkan varrelta. On ihanat lapsuusajan ystävät, opiskeluajan ystävät, töitten kautta tulleet ystävät, A:n kautta tulleet ystävät. Vauvavuoden aikana ystävät ovat olleet todellakin kullan arvoisia ja ilman ihanaa ystäväporukkaani en varmastikaan olisi pysynyt järjissäni. Ja ihan mahtavaa on ollut huomata, että kykenen muodostamaan uusia ystävyyssuhteita. Kuluneen vuoden aikana olen saanut täältä tuppukylältä uuden ystävän, joka on ollut korvaamaton vertaistuki minulle. Kiitos M. Kesän aikana olen nähnyt paljon ystäviäni, ja he saavat minut voimaan hyvin. Kaupunkireissuja, kirppiskierroksia, kahvitteluja, festarit (tapasin muuten ilosaarirockissa ystävän vuosien takaa, se oli ihanaa <3). Hevosten kanssa touhuamista, puhelimessa juoruamista, lasten leikittämistä. Mitä kesä olisikaan ollut ilman ystäviä? Viikkokalenteri on ollut ihanan täynnä tapaamisia ja tuntuu haikealta aloittaa kuukauden päästä työt, kun se väistämättä tarkoittaa sitä, etten voi nähdä ystäviäni enää yhtä usein. 

Konstakin on saanut ystävän <3

Valitettavasti tällä hetkellä monella ystävälläni on suuria huolia ja murheita. Ja minusta tuntuu, etten kykene olemaan kaikille tarpeeksi läsnä. Miten voikin olla niin, että lyhyen ajan sisällä moni ystäväni on joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä ja surua. Kuolema ja sen pelko ovat läsnä, epätietoisuus ja toivottomuus. Väsymystä, ahdistusta, sairautta. Voi, kun voisinkin yhdistää ystäväni ja laittaa heidät jakamaan kokemuksiaan, mutta he eivät tunne toisiaan. Mikä on ystävän rooli? Silloin, kun minulla on ollut elämässä vaikeaa, kun olen käsitellyt kuolemaa ja sairautta, kun on tullut vastoinkäymisiä, muistan ystävät, ketkä olivat tukena. Halasivat, kun tulivat käymään. Kuuntelivat, kun halusin puhua. He olivat korvaamattomia ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Haluaisin tällä hetkellä olla kaikille ystävilleni yhtä hyvä tuki, mutten tiedä riittääkö voimani siihen. Kaikkeni ainakin yritän. Sanoja on vaikea löytää. Mutta viime viikolla voivotellessani ystävälleni, etten osannut sanoa tarpeeksi, sain vastauksen, että "se halaus oli päivän ihanin. Ei tarvii sanoakaan mitään." Ja silloin muistin, että niin se kriisin keskellä tosiaan on.

Mutta tärkein ominaisuus ystävässä on mielestäni se, että toimii peilinä toiselle. Sanoo asiat suoraan ja kaartelematta. Valehtelematta. Mitään pimittämättä. Jos ystävä on menossa perse edellä puuhun yhä uudestaan ja uudestaan, niin mielestäni hyvä ystävä ei mene auttamaan siinä. Vaan hyvä ystävä repäisee toisen sieltä puun juurelta ja näyttää vieressä olevat tikapuut ja ohjeistaa käyttämään niitä. Mutta entä jos toinen ei halua käyttää niitä? Entä jos hän jatkaa sinnikkäästi perse edellä kiipeämistä, tai tekee sen jopa salaa? Mitä hyvä ystävä silloin tekee? Katsoo vierestä, kun toinen satuttaa itsensä uudestaan ja uudestaan pudotessaan puusta? Minusta ei ole siihen. Mutta mitä minun pitäisi silloin tehdä? Siihen en ole löytänyt vielä vastausta.

Jos palaan takaisin itseeni, niin ilmoitusluontoisena asiana voin todeta, että olen alkanut pitää taas huolta itsestäni. Se on ihanaa. Kevät meni jonkinlaisessa masennuksessa/sumussa enkä oikein muistakaan siitä mitään. Toki nukkumattomuus on vaikuttanut siihen. Mutta nyt, kun saan toisinaan nukuttua jopa 4h heräämättä niin alkaa maailmakin kirkastua. Olen alkanut taas katsoa mitä suuhuni laitan ja liikuntakärpänen on meinannut puraista. Ei ole puraissut vielä, mutta tiedän, että kun sitkeästi pakottaa itsensä liikkumaan ensimmäiset pari kuukautta, niin sitten se puraisee ja siitä alkaa innostua. Minä kuulun siis niihin, jotka syttyvät liikunnalle hitaasti. Löytyy miljoona tekosyytä, miksen voi tehdä 20 minuutin kahvakuultatreeniä tai käydä hölkkäämässä. Tai tehdä vatsalihaksia. Mutta ne on vaan tekosyitä ja ai että sitä tunnetta, kun on saanut jotain aikaiseksi! Paino ei ole lähtenyt vieläkään laskuun, mutta kyllä se tulee sieltä.

Olen alkanut nyt taas lukea, ja kiitos siitä(kin) kuuluu ystävälleni K:lle! Nautin ennen lukemisesta paljonkin, mutta se oli jäänyt jonnekin unholaan. Hevostouhut ovat olleet kesässä mukana, pääsin viime viikolla käymään 3h islanninhevosvaelluksella ja ollaanpa käyty kärryilläkin ajamassa tänä kesänä Maralla! Heinäkuussa tein jonkin verran töitä ja A harjoitteli koti-isänä olemista pojan kanssa. Hurjaa, että poitsukin täytti jo vuoden. Otti tänään juoksuaskeleita neuvolassa. Mahtava pieni mies. Taapero. Niin, ja miusta sitten tuli kuitenkin taaperoimettäjä. Hurjaa, kun raskausaikana mietin imetänkö ollenkaan...

Tuleviin viikkoihin sisältyy paljon! Ollaan A:n kanssa molemmat lomalla ja suunnitelmia on tehty... ensimmäisenä isompana tapahtumana on tulevana lauantaina tulevan kummitytön ristiäiset! Olen otettu siitä, että minua on pyydetty jo neljälle lapsukaiselle kummiksi <3 Mahtavaa päästä juhlistamaan tytön nimen saamista. Ensi viikolla lähdetäänkin ystävien kanssa minilomareissulle, junalla Helsinkiin ja sieltä päiväksi Tukholmaan. Neljän päivän irtiotto tästä pikkukylästä ja omasta arjesta tekee hyvää. Loppuloman aikana olisi tavoitteena sisustaa yläkertaan pojalle huone, joka tällä hetkellä toimittaa romuvaraston  virkaa. Jippii, can't wait. 

Kuva meidän pihan laidalta, kyllä se sumu vielä hälvenee. Niin se on aina tehnyt.

Mitäs lukijoiden kesään on kuulunut? Osa seuraamistani blogeista on myös pitänyt hiljaisuutta... kiitos kaikille, ketkä ovat jaksaneet jorinoitani lueskella ja kommentoida, eiköhän tästä taas aktivoiduta! 

Voikaa hyvin ja pitäkää huolta itsestänne! 

Ja ystävilleni haluan sanoa: olette minulle tärkeitä ja olette ajatuksissani.