lauantai 22. heinäkuuta 2017

"If you can dream it, you can do it" - Walt Disney

Juhannusaurinko mökillä
 Well hello! Olen pitkin kesää kirjoitellut luonnoksiin avainsanoja... ajatuksena tietenkin, että niistä sitten kirjoitan ja koostan blogitekstin. Hah. Ei nimittäin ole enää mitään havaintoa siitä, mitä olen milloinkin ajatellut. Paljon on kesään mahtunut ja olen oppinut itsestäni ihan mielettömästi. Taas kerran. Se on kyllä jotenkin helpottavaa, kun tietää ettei valmiiksi tule koskaan. Parasta.
Mökkielämää
Kesän aikana olen ollut aikalailla työhön orientoitunut, olen saanut lisävastuuta kesän ajaksi ja koen selviytyneeni siitä kunnialla. Olen jopa lähtenyt jälleen kerran miettimään lisäopintoja, kenties ylempi ammattikorkeakoulu kutsuu parin vuoden päästä? Tai vuoden päästä? Työrintamalla olen päässyt kehittämään itseäni ja mukaan on kuulunut myös uusia tilanteita, kuten työmatkaa Helsinkiin, markkinointia, seminaarin juontamista... Olen saanut positiivista palautetta työstäni ja se on tuntunut kieltämättä hyvältä. Ehkä töiden takia oma sosiaalinen elämä on jäänyt hieman taka-alalle, mutta se ei ole kyllä haitannut. Olen tullut siihen tulokseen, että olen loppujen lopuksi aika introvertti ihminen, joka kaipaa omaa rauhaa. Huomasin työkaverin tykkäävän facebookissa tällaisesta sivustosta, jossa kuvataan introverttien elämää ja samaistun niistä todella moneen! Teen työtä, jossa ollaan paljon sosiaalisessa kanssakäymisessä ja joudun tarkkailemaan omaa toimintaani lähes jatkuvasti. Monesti työpäivän jälkeen on "sosiaalisuusähky" enkä yleensä sovi esim vierailuja työpäivieni jälkeen, vaan jätän ne suosiolla vapaapäiville. Olen huomannut, että työpäivistä palautuminen vaatii toisinaan enemmän aikaa ja koska joudun olemaan myös jatkuvasti läsnä 2-vuotiaalle touhutoopelle niin omaa aikaa on otettava vapaapäivinä enemmän. Joskus tuntuu, että olisi helppo jos voisi tehdä työtä ns.  "liukuhihnatyönä", jossa ei tarvitsisi miettiä miten oma toiminta vaikuttaa toisen elämään. Mutta harvoin tuollaista tunnetta tulee, yleensä nautin työstäni enkä kyllä voisi kuvitellakaan tekeväni mitään muuta. Mutta ne omat palautumistavat on löydettävä. Ja onneksi on ystäviä, joiden kanssa tavatessa työasiat unohtuu eikä haittaa jos nähdään vähän harvemminkin. 


Vekararokki!
Oma-aika + ilosaarirock! Pullavohvelilla <3



Introvertti keskittyy ihmismassassa omiin juttuihin, kuten maisemaan :)

Kesän aikana olen kuitenkin muistanut pitää fyysisestä kunnostani huolta ja koen, että se on vaikuttanut erityisen paljon jaksamiseeni. Voin vihdoin sanoa oppineeni sen, että terveellinen ruoka ja riittävä liikunta varmistavat hyvät yöunet, joka taas on edellytys henkiselle jaksamiselleni. Kesällä on helppo syödä terveellisesti, kun saa edullisesti tuoreita marjoja ja vihanneksia, joita popsitaan pojan kanssa yhdessä. Toki välillä pitää myös herkutella, mutta kohtuus kaikessa. Kevään aikana ollut stressi on alkanut helpottaa, vaikkakin vieläkin välillä huomaa pinnan olevan erityisen kireällä ja unohtelen paljon asioita. Olen oppinut tunnistamaan omia stressin oireitani ja esimerkiksi seuraavasta

Kaisa Jaakkolan tekemästä listauksesta tunnistan omat stressin oireet, kuten niska-hartiaseudun kireyden, päänsäryt, ruoansulatusongelmat, hampaiden narskuttelut ja muistiongelmat. Nämä oireet ovat helpottaneet huomattavasti sen jälkeen, kun olen oppinut yhdistämään ne stressiin ja olen niitä havaitessani yrittänyt tehdä stressiä helpottavia asioita. Piikkimatto, hömppäkirjojen lukeminen, ratsastus, juokseminen, zumba, lapsen kanssa leikkiminen, mökkeily, ystävien tapaaminen, onhan noita keinoja... ja ihmeen hyvin olen niitä käyttänytkin. Asioista luovuttaminen on ehkä se, mitä pitäisi jatkuvasti harjoitella. Kun on niin hiton armoton itselleen niin helpostihan sitä kerää sitten stressiä ja painetta sellaisistakin asioista joista ei todellakaan tarvitsisi. Mielenkiintoista tässä stressiasiassa on, etten tajunnut olevani stressaantunut ennen kuin aloin ihmetellä fyysisiä oireita. Monellahan stressin ensimmäinen merkki voi olla esim. kilpirauhashormonien muutokset, joita harvoin yhdistetään ensimmäisenä stressiin. On tämä ihmiskeho ihmeellinen kokonaisuus.

Kuva lainattu Kaisa Jaakkolan fb-sivulta
Loma olisi siis alkamassa viikon päästä. Lomassa kaipaan sitä, että saadaan viettää A:n kanssa aikaa. Oli hassua huomata, että kun olen ollut kevään aikana lähes joka viikonloppu töissä niin alettiin ihan ikävöidä sitä, että olisi kaksi päivää peräkkäin yhteistä vapaata. Laskin tuossa, että huhtikuun jälkeen olen ollut 13/19 viikonloppuna töissä. Toisaalta se on ollut ihan älyttömän hyvä, kun se on mahdollistanut arkivapaat joka viikolle ja olen saanut sitten Konstan hoitopäivinä otettua IHAN OMAA aikaa jolloin olen päässyt ratsastamaan, pitämään siivouspäivää tai ihan vaan makaamaan sohvalle päiväksi. Ja olen saanut olla yksin. Ja siltikin Konsta on "vain" 80% hoidossa, max 125h/kk. Yleensä Konsta on 4 päivänä viikossa hoidossa, joista kaksi on 8h päiviä ja kaksi 6h. Se on ollut erittäin toimiva systeemi meille. Nyt, kun mulla alkaa loma niin samalla alkaa loma myös Konstalla. Konsta on kotona 5 viikkoa, joista ensimmäiset 2 ollaan kahdestaan ennen kuin A:n loma alkaa. Me ollaan Konstan kanssa suunniteltu, että lähdetään Helsinkiin tuossa elokuun alussa. Ensimmäinen 4h junamatka kahdestaan vilkkaan pojan kanssa, wish me luck! Jännityksellä odotetaan päästäänkö tuolloin näkemään Konstan serkku, vai syntyykö hän vasta vierailumme jälkeen. Muita lomasuunnitelmia on elokuun puolessa välissä A:n ja kavereiden kanssa Stam1nan keikka, hotellihuonekin on jo varattu. Päästään kunnolla lomafiilikseen. Konsta oli ensimmäistä kertaa yökylässä tuossa ilosaarirockin aikaan ja oli mennyt niin hyvin, että uskallan kyllä jättää toistekin pojan yöksi mummolaan. Ja toki lomaan kuuluu myös pihahommia, puukuorman purkua ym. 

Elämyksiä!
Mutta palatakseni vielä tuohon stressiasiaan, niin sehän on pitkälti siitä miten asioihin suhtautuu. Ja sen voi itse valita. Esimerkiksi pari viikkoa sitten otti todella paljon päähän, kun auton huolto ja katsastus maksoi 500€. Se tarkoittaa sitä, että jälleen kerran saa laskea jo kauppalistaa tehdessä, että paljon rahaa menee ja kaupungin reissut pitää suunnitella sen mukaan onko vara tankata... ja niin edelleen. Mutta sitten käänsin ajatuksen. Hyvä, että oli vara se huolto maksaa ja saapahan taas hetken ajella. Rahojen jatkuva laskeminen on tuttua ja ensi kuussa taas helpottaa. Tämä on hetkellistä, niin ärsytys kuin rahattomuuskin. Eikä tässä mitään sen kummempaa oikeasti edes tarvitse. Ilosaarirockin liputkin saatiin ilmaisin, siinä oli ohjelmaa tälle kuulle. 

Olen tuskastellut sitä, ettei ole varaa lähteä ulkomaille reissuun. Mutta onni ja uudet kokemukset voi löytyä ihan täältä metsän keskeltäkin. Olen uskaltautunut taas ratsastaessa hyppäämään Maralla pieniä esteitä ja adrenaaliniryöpyt on sitä kautta taattuja! Ihanaa, kun hevosellakin oli lähes 3 vuoden tauko hyppäämisestä ja kuitenkin oli muistissa miten homma toimii. Ja toinen esimerkki: eilen harmitti, kun olin koko päivän suunnitellut, että lähden koiran kanssa lenkille illalla. Noh, ilta tuli ja alkoi sataa kaatamalla vettä. Ja se vaan jatkui ja jatkui. Ärsytti, suunnitelma ei toteutunut. Mutta miksi ei? Laitoin lenkkikamat niskaan ja lähdin ulos kaatosateeseen lenkille. Oli lähes 20 astetta lämmintä ja hitsi miten oli siistiä! Kesäsade metsässä, tuntui kuin aika olisi jotenkin pysähtynyt. Ei kuulunut mitään muuta kuin se sade. Lenkkarit ja sukat kastui, hiukset liimaantui päähän. Mutta ei ollut itikoita eikä koira läkähtynyt. Kotiin tultua venyttelin sisällä ja huomasin, että ikkunasta näkyy sateenkaari. Kävelin kameran kanssa ulos paljain jaloin räpsimään siitä kuvia. Milloin viimeksi olet kävellyt ulkona paljain jaloin vesisateessa? Se on aika siistiä. 

Ja vielä asioihin suhtautumisesta: päätin, etten enää kiinnitä mitään huomiota painooni. Olen ajoittain tuskastellut, kun se ei vaan laske. Otin sitten huvikseen mittanauhan käteen ja arvatkaas mitä? Viime syksynä ennen Superdieettiä mittasin vyötärön ja painon. Siitä lähtien painoa on tippunut -1.5kg mutta vyötäröltä on lähtenyt -7cm! Siihen loppui miun vaakaan tuijottaminen.

Näetkö kuvassa sateenkaaren vai myrkypilvet? Voit itse valita kumpaan huomion keskität!





maanantai 15. toukokuuta 2017

"Ei ole olemassa negatiivisia ja positiivisia ihmisiä. On vain negatiivisia ihmisiä ja negatiivisia ihmisiä, jotka tekevät asialle jotain." - Tuntematon

Perusnegatiivinen ihminen täällä hei! Ensimmäinen blogiteksti uudella läppärillä, aika jännää! Niin uhosin ja ajattelin, että kirjoittelen ahkerammin blogia, mutta ei tässä ole ehtinyt... on ollut niin paljon kaikkea kivaa ja kaikkea surullista, arkea ja luksusta, intoa ja epätoivoa, kaikkea mahdollista siis. Ihanaa.

Into ja virta tulee siitä, että hartiat meni lukkoon. Siitä se ihan oikeasti lähti. Hartiat ja rintaranka jumahti niin totaalisesti, että joka päivä oksetti ja päähän koski usein, varsinkin jos oli joutunut viettämään aikaa koneella töiden tai opiskelujen takia. Ja ei, en ole raskaana. Mietin vaihtoehtoja. Lääkäriin hakemaan pillereitä? Ei poista ongelmaa, hetkellisesti saattaisi auttaa, mutta kohta tilanne olisi sama. Akupunktioon? Ei ole rahaa, hyvä jos bensat saisi maksettua sinne. Mitä siis voin itse tehdä asian eteen? Googlesta löytyi onneksi paljon harjoitteita rintarangan liikkuvuutta auttamaan. Lisäksi meidän pikkukylän urheiluseura tarjosi loppukevään ryhmäliikuntatunnit maksutta. Zumbaan siis!  Ensimmäisellä tunnilla noin 20min jälkeen alkoi huimata, tuntui sellainen outo "humahdus" ja kasvoja alkoi kuumottaa. Kas kummaa, veri alkoi kiertää! Vedettiin silloin Ed Sheeranin Shape of you- kappaleen tahtiin. Siitä se sitten lähti. Liikkuminen. Siitä on nyt kuukausi aikaa. Sen tunnin jälkeen oli niin hyvä olo, että päätin jatkaa kokeilua. Helpottuuko hartiasäryt todella liikunnalla? Sen tunnin jälkeen olen käynyt muutaman kerran juoksemassa, kahvakuulatunnilla, ratsastamassa ja 3 kertaa siellä zumbassa. Jumpannut kotona ja venytellyt, venytellyt, venytellyt. Enkä enää herää öisin vaihtamaan asentoa, tai kiroa, kun en jaksa nostaa 10kg painavaa taaperoa. 

Mitäs oivalluksia tämä liikunta on tuonut? Suurimpana sen, että olen oikeasti ensimmäistä kertaa nauttinut siitä. Ymmärsin sen, että rehellisesti sanottuna nyt ensimmäistä kertaa aloitin liikunnan ilman, että tavoitteena olisi laihtua. Halusin päästä kivuista ja huonosta olosta eroon. Ja kun ei ollut painetta, että tippuuko paino vai ei, niin suorittaminen oli poissa. Olen aiemminkin pitänyt liikunnasta ja huomannut sen vaikutuksen oloon, mutta yleensä se on lähtenyt siitä, että haluan laihtua tai "päästä kesäkuntoon". 


Tämä kevät on ollut myös henkisesti todella raskas ja liikunta on auttanut päätä jaksamaan. Olen viime aikoina miettinyt ja itkenyt paljon kummityttöäni, pohtinut isoja kysymyksiä sen suhteen. Miksi kävi niin kuin kävi. Lisäksi rakkaan ystäväni äiti sairastui vakavasti viime vuonna ja seurasin kevään ajan vierestä ystävän ja perheen surua,taistelua, lopulta luopumista ja ikävää. Tämä äiti oli minullekin tuttu lapsuudesta saakka. Miten auttaa ystävää? Miten lohduttaa? Ja sairautta vierestä katsoessa nousi mieleen muistot oman isän sairaudesta, epätietoisuudesta, toivosta, joka lopulta tuntui täysin mitättömältä. Viimeiseen asti haluaa toivoa ja uskoa, mutta minun lähipiirissäni kun kukaan ei ole voittanut taistelua sairautta vastaan. Miksi sitä sitten aina uudestaan jaksaa toivoa? Noh, ystävän äidin hautajaiset oli toissa viikolla, itkin perheen surua koko päivän. Seuraavana päivänä sain kuulla, että toisen hyvän ystäväni isä on kuollut täysin yllättäen. Tämä isä oli myös meidän ystävä. Meidät on kutsuttu hautajaisiin. Minun viikonlopputöiden takia ei päästä lähtemään, mutta rehellisesti täytyy sanoa, että en varmaan olisi pystynyt muutenkaan menemään. Näkemään ystävän surua isänsä takia, suremaan itse. Jotenkin tuntuu, että ei vaan pystyisi nyt siihen. Jälleen kerran nämä kaikki asiat muistuttaa minua siitä, että koskaan ei tiedä kuka lähtee seuraavaksi. Ja jotenkin se, että nuoria ihmisiä kuolee, saa enemmän kiinnittämään huomiota siihen miten oman elämänsä viettää. Tästähän olen kirjoittanut jo miljoona kertaa.

Menipäs nyt synkäksi. Mutta jotenkin koen, että kaikesta huolimatta perusmielialani on ollut kevään aikana positiivinen. Olen tietoisesti rajannut itseäni ja keskittynyt viettämään aikaa perheen kanssa. Töitten jälkeen puhelin pois siihen asti, kun lapsi on nukkumassa. Otan aikaa itselleni. Olen ilmoittanut pojan hoitoon, vaikka itsellä olisi vapaa päivä. Vapaan olen käyttänyt koulutehtäviin ja liikkumiseen. Enkä ole potenut siitä syyllisyyttä. Hyvässä kunnossa oleva äiti on varmasti pojallekin miellyttävämpi kuin äiti, joka ei pysty syliin nostamaan eikä jaksa juosta perässä ulkona. Ystäviä olen nähnyt vähemmän, mutta luotan, että tosiystävät siellä pysyvät vaikkei niin usein nähdäkään. Eilen koin suurta lohdullisuuden tunnetta, kun ns. vanha ystävä otti yhteyttä ja puhuttiin puhelimessa. Ollaan nähty viimeksi viime kesänä. Päätettiin, että laitetaan yhdessä tämän toisen ystävän isän hautajaisiin adressi "meidän porukalta". Ryhmäviestiin tuli 20 henkilöä ja kaikki tuetaan yhdessä ystävää ja hänen perhettä. Se, että ei ole vuosiin tuolla porukalla nähty, ei haitannut. Se porukka ja ne muistot on kaikille tärkeitä. Ehkä joskus vielä saadaan porukka kasaan. Koen olevani todella onnekas, että minulla on niin valtavan paljon ystäviä ja kavereita, vaikken läheskään kaikkiin pidä aktiivisesti yhteyttä. Puhun myös avoimesti asioistani ihmisille, joka auttaa selviämään vaikeista kriisitilanteista. Ystävät tiesi kummitytön sairaudesta, sekä isäni sairastamisesta aikanaan. Enkä olisi selvinnyt ilman sitä, että saan purkaa asioitani heille. Joskus mietin, että olenkohan liian avoin ja tuntuu, että muilla ihmisillä on paljon salaisuuksia, joista puhuu vain puolison kanssa tai ei puhu kenellekään. Nopeasti olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että avoimuus on ollut sen arvoista. Luotan ihmisiin ja olen itse luottamuksen arvoinen. Minua ei auta se, että pyörittelee asioita yksin tai puolison kanssa. Silloin asiat lähtee kiertämään kehää eikä uusia näkökulmia tule. 

No mutta lopuksi voisin kirjoitella positiivisia juttuja, niin jää itsellekin parempi mieli. Eli olen jälleen kerran ylittänyt itseni! Palataan siis takaisin sinne zumbatunnille. Menin sinne vuoden tauon jälkeen. Olin jo tottuneesti kävelemässä sinne perimmäiseen nurkkaan, muiden taakse sellaisen seinän viereen missä ei ole peiliä. Mutta kävellessäni minut pysäyttikin tuttava, joka oli itsekin tullut pitkästä aikaa tunnille. Jäin sitten hänen kanssaan siihen. Kokovartalopeilin eteen. Enkä välittänyt siitä. Tää saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta itsetunto-ongelmiini on liittynyt peilikammo. Meillähän ei ole esim. missään asunnossa ollut kokovartalopeiliä. Ja tiedättekö, se peili ei tehnyt mitään pahaa!? Ajatella... ja ihan mahtavaa oli nähdä siellä tunnilla nainen, joka aloitti zumbaamisen pari vuotta sitten. Muistan, kun hän kävi ensimmäisiä tunteja eikä tainnut jaksaa yhtään kappaletta kokonaan, ilman omaa huilitaukoa. Ja miten muuttunut hän nyt oli! Laihtunut joo todella paljon, mutta enemmän kiinnitin huomiota siihen itsevarmaan olemukseen joka hänelle oli tullut. Hän ei ollut siellä minun viereisellä paikalla takarivissä, vaan siirtynyt eturiviin. Miten hyvä mieli voi tulla tuntemattoman ihmisen (elämäntaparemontin?) onnistumisesta! Ja kotona tehdessäni joogaa niistä englanninkielisistä ohjeista on jäänyt mieleen erityisesti se neuvo, että hymyileminen on paras tapa rentoutua. Niinpä olen ihan tietoisesti vääntänyt suutani hymyyn, joka saattaa välillä irvistykseltäkin näyttää. Mitäpä se naama mutrulla oleminenkaan auttaisi? 
Treenikaveri <3


Niin. Kokeilin siis sitä, että miten liikunta vaikuttaa hyvinvointiini. Kas kummaa, vaikuttaahan se merkittävästi. Sitten aloin pohtimaan, että mitenhän hyvin voisin, jos miettisin taas syömisiäni. Pohdin edellisten päivien ruokailujani. Edellisiä viikkoja. Me syödään kotona kaikki samaa ruokaa, kohta 2-vuotias poikakin. Sanoisin, että perheemme ruokailutottumukset on kunnossa. Itse tehtyä, ei mehuja, ei pullaa ja leivoksia. Ei sokerilla makeutettuja jogurtteja jne. Joka aterialla kasviksia, marjoja, tai hedelmää. Ei syödä "mättöruokaa", vaan syön itse samaa mitä tarjoan lapselleni. Mutta mutta... mitä tapahtuu, kun lapsi menee nukkumaan, tai lapsi ei näe? Suklaapatukoita töistä kotiin ajaessa, suklaata ja leivän mussutusta, kun lapsi menee illalla nukkumaan. Työpaikan kahvipöydässä päivittäin jotain herkkua. Sokeri kuului elämään taas päivittäin jossain muodossa. Niinpä oli aika kaivaa esiin syksyiset ohjeet ruokailuista ja palata taas ruotuun. Kylläpäs muuten oli viime viikolla jäätävä päänsärky sokerin vieroitusoireena! Muuten oli helppoa, kun ei tarvinnut koko ruokavaliota myllätä uusiksi. Veden juontiin kiinnitää huomiota ja napostelut korvata säännöllisellä ruokailulla. Eilen äitienpäivänä söin hyvällä omalla tunnolla suklaata, mutta tänään ei ole ollut hankalaa olla ilman. Tasapainon löytäminen olisi tavoitteena. Olen nukkunut taas paremmin kuin aikoihin, eikä päivisin väsytä. Ihmiset hei, sokeri väsyttää ja vie ihan älyttömästi energiaa elimistöltä! Se vaikuttaa myös mielialaan, kun verensokerit vaihtelee rajusti. 

Haluaisin opettaa lapselleni tervellisen suhtautumisen ruokaan. Haluaisin antaa sellaisen mallin, että joskus voi herkutella, muuten syödään terveellisesti. Se, että suklaata vedetään joka päivä, ei ole malli minkä haluan siirtyvän. En myöskään halua kauhistella jos joku läheinen juhlapäivänä tarjoaa lapselleni jotain hyvää. Siinä asetan lapsen ristiriitaiseen asemaan, miksi muut saa, mutta lapsi ei? Enkä halua tehdä asiasta lapselleni mörköä. Alle vuoden ikäisenä Konsta ei saanut sokeroituja herkkuja, mutta sen jälkeen on maistanut muutaman kerran. Lopputuloksena on, että tänä päivänä hän saattaa maistaa jäätelöä tai kakkua, mutta lusikkallisen jälkeen sanoo "ei hyvvää, kiitos". Keksejä saattaa syödä useankin peräkkäin jos niitä tarjotaan. Koen, että lapsellani on terveempi suhtautuminen ruokaan kuin minulla itselläni, pitäisikö tästä huolestua? :D

Ai niin! Unohdin hehkuttaa kirppislöytöä! Ohjatut ryhmäliikuntatunnit loppuivat kesäksi ja samoin zumba. Juuri, kun olin saanut innostuksen. Noh, paikalliselta fb-kirppikseltä bongasin Zumba fitness- pelin Wii-konsolille ja ai että miten se peli on ihan huippu! 20min ja paita on litimärkä, silti on kivaa. Parasta on, että siinä on tuttuja kappaleita ja se käy oikeasti treenistä. Tai minulla ainakin vatsalihakset huutaa hoosiannaa jo kesken kappaleen ja jalat on makaroonia kyykkäämisestä. Sillä saa helposti tehtyä 40-60 minuutin treenin. 


Mukavaa viikkoa kaikille ja muistakaa, aina voi vaikuttaa omaan asenteeseen! 








perjantai 14. huhtikuuta 2017

"Vahinko etteivät äiditkin saa lähteä milloin heitä huvittaa ja ruveta nukkumaan ulkosalla. Varsinkin äidit sitä toisinaan tarvitsisivat" - Muumimamma (kirjassa Muumipappa ja meri)

Iltalenkillä 14.4.2017 klo 20, ihanan valoisaa!
Äiti-ihmisen oma aika. Sitä minä ainakin tarvitsen ja sitä olen viimeaikoina ihan kiitettävästi saanutkin. Ja kyllä sitä omaa aikaa tarvitsee jokainen, olipa äiti tai ei. Meidän arkeen ei muuten sen kummempia kuulu, ihanan tasaista tallaamista ja keväästä nauttimista. Tai siis nautitaan heti, kun kevät tänne kunnolla saapuu... tänään satoi lunta ja pakkastakin oli useampi aste. Mutta siitä omasta ajasta, niin sitä olen ihan tietoisesti ottanut. Sen ei tarvitse olla suurta ja ihmeellistä, mutta esim 30min kävely hiljaisessa metsässä voi tehdä mielelle ihmeitä. Olen harjoitellut myös sitä, että kesken kävelyn pysähdyn hetkeksi. Kuuntelen hiljaisuutta. Ei kuulu mitään. Se on kyllä ihanaa, kun omat ja koiran askeleet on ainoat, mitkä kuuluu hankea vasten.  Ja lyhyt kävely voi tehdä ihmeitä kehollekin, jos laittaa lenkillä kropan töihin. En ole käynyt aikoihin salilla ja siitä syystä olen itselleni sanonut, että olen huonossa kunnossa. Mutta nyt olen yhdistänyt lenkkeihin jotain pientä lisäpuuhaa, kuten tänään esimerkiksi askelkyykky-kävelyn. Ai jestas kun reidet huusi hoosiannaa sen touhun jälkeen! Ja tein kotona vielä vatsojakin. Hyvä minä. 

Töissä pääsin pari viikkoa sitten itselleni uuteen tilanteeseen, kun olinkin kameran "väärällä" puolella, eli kuvattavana. Kuvaus oli osa yhtä voimauttavan valokuvauksen projektia (Googlaa voimauttava valokuvaus, jos termi on vielä tuntematon!). Kuvattavana olo oli mielenkiintoista, löysin itsestäni jälleen hyvin kriittisen puolen ja vielä kriittisemmäksi muutuin, kun selasin kuvat läpi. Epävarmuus itsestä nousi vahvasti esille ja huomasin kaikki mahdolliset virheet ja kolmoisleuat. Miksi ihmeessä? Tästä kun joskus oppisi pois. Siis siitä, että etsii heti ensimmäisenä itsestään kaikki negatiiviset puolet. Olen ollut tarkka siitä, etten pojan kuullen puhu itsestäni negatiiviseen sävyyn. Miksi en voisi tehdä samoin itseni kanssa, etten itseni kuullen puhu negatiivisesti? Nyt kun katson kuvia, niin ihan hyviä niistä tuli... 
Voimauttavaa makoilua koivun päällä tohvelit jalassa :)

Blogin kirjoittaminen tulee toivottavasti lisääntymään, sillä me päätettiin (=joudutaan) ostaa kannettava tietokone! Vanha pöytäkone sanoi sopimuksen irti, tätäkin näpyttelen töistä lainaamallani läppärillä. Konetta tarvitsen koulutehtävien tekoon ja jotenkin tuntuu, että niitä tulee tulevaisuudessa vielä olemaan. Tällä hetkellä avoimen ammattikorkean opintojakso on sujunut ihmeen helposti, ei ole vielä ainakaan tarvinnut stressaantua siitä. 

Kodin järjestely on hyvällä mallilla, tavaraa on lentänyt roskiin useita säkkejä. Aiemmin ollaan muutettu muutaman vuoden välein, niin muuton yhteydessä on luontevasti karsittu ylimääräiset pois. Kohtaa tulee 5 vuotta täyteen tätä maalaisidylliä ja alkaa nurkat ja kaapit olla jo sen näköisetkin... 

Sain eilen lahjaksi muratin joka löysi nyt aluksi paikkansa meidän keittiöstä. Saa nähdä miten käy, sillä ensimmäiset kysymykseni oli kun kasvin näin, että "mikä tää on ja mitä tälle pitää tehdä?". Palmuvehka on ainoa kasvi, joka tässä talossa on säilynyt yli puoli vuotta hengissä... mutta ainahan voi oppia uutta!


Kurakelit on täällä taas ja voitte uskoa, miten kaipaisin toista ulko-ovea meidän taloon. Suunniteltiin joskus, että kodinhoitohuoneeseen tehtäisiin uusi ulko-ovi ja terassi ulos, että sieltä pääsisi näppärästi esim kuraisen koiran kanssa suoraan suihkuun. Lottovoittoa ei meille ole vielä tullut vaikka ahkerasti lototaankin, ja kodinhoitohuoneen seinä on umpinainen. Nyt sitten näppärästi tullaan ulko-ovesta sisään kuraisen lapsen kanssa, joka ei malta riisua vaatteita vaan on ryntäämässä kaiken sen kuran kanssa ympäri taloa samalla, kun se koira tepsuttaa rapatassuissaan. Pesuhuoneeseen mennään keittiön kautta, kätevää... 

Mutta tää on tätä arkea, ja tällä hetkellä nautin tästä :)

Kurahousut, olennainen sisustuselementti! 

torstai 16. maaliskuuta 2017

"Seuraavana keväänä minun on herättävä ennen muita. Silloin saa olla hetken rauhassa ja tehdä mitä haluaa." -Muumimamma

Kevät on jo pitkällä, ja minä haahuilen ja ihmettelen. Tuntuu, että itsellä ei ole elämän kulkuun mitään kontrollia. Onneksi järki sanoo, ettei tuo tunne ole todellinen. Joskus vaan tapahtuu asioita joihin ei voi itse vaikuttaa. Ja silloin tekee mieli huutaa "miksi kaiken pitää aina muuttuaaaaaaa...". Muutosvastaisena ihmisenä on melkoisen raskasta elellä. Itsepintaisesti kuitenkin pidän siitä kiinni. Tässä on ollut oikeasti ihan hyvää aikaa ja olen taas tehnyt asioita, joista saan energiaa ja voimaa arkeen. 
Taas mentiin, monen kuukauden tauon jälkeen. 

Sairastuvalta loman alusta...
"Ara pipi!" "Kontta hoitaa" <3
Hankiratsastusta, lenkkeilyä, leikkiä lapsen kanssa ja opintojen aloitusta. Kehittymistä työntekijänä. Ystävien tapaamista. Nukkumista. Tulevaisuuden suunnittelemista. Kylläpä kuulostaa taas hienolta. Noh, kyllähän tuolta pilvilinnoista tultiin ryminällä alas. Jäin lomalle, sairastuttiin pojan kanssa räkäflunssaan. Juuri kun alkoi tuntua, että tästä selvitään niin meidän rakas Sara-vanhus sai
sairaskohtauksen ja muutaman päivän ajan luultiin, että joudutaan rakas päästämään jatkamaan matkaa koirien taivaaseen. Voi sitä surun ja itkun määrää. Vielä ei onneksi ollut Saran aika lähteä, vaan uskomattomasti koira piristyi ja tänään, viikko kohtauksesta, käytiin lähes tunnin lenkillä. Tuli taas pysäytys ja muistutus siitä, että elämä on tässä hetkessä eikä koskaan voi tietää, milloin se päättyy. 

Ajattelin aloittaa valokuvauksen uudestaan. Muutaman viikon sisällä minun pitäisi olla töissä kameran toisella puolella ja ajatus kauhistuttaa. Mutta mukavuusalueen ulkopuolelle pitäisi mennä. Joka kevät iskee uudistusvimma, joten ehkä tämä voisi olla pään sisällön uudistamista? Tiedättehän sen uudistusvimman, kun pitää uudistaa sisustus, hiustyyli, harrastukset, jne. Se mikä iskee aina keväisin, kun aurinko paistaa lapsen lähmimistä ikkunoista sisään ja näyttää talven aikana kertyneen pölyn ja peilistä näkyy se 10cm mittainen  harmaa tyvikasvu ja tummat silmän aluset? Vai olenko muka ainoa keneen se iskee? Siihen muuten kuuluu se, että aletaan syömään taas vitamiineja. Heitin just viime keväänä ostamani monivitamiinit roskiin, kun niistä oli päiväys mennyt joulukuussa... ja tänään ostin uudet taas tilalle. 
uusi tukka!

Ensi viikolla pääsen kokemaan taas jotain uutta. Lähden Helsinkiin juhliin ja miesväki jää kotiin. Pyysin kyllä mukaan, mutta eivät halunneet lähteä. Joten menen yksin. Lauantaina lähtö klo 6.00, paluu seuraavana päivänä klo 18.00. Juhlista lisää myöhemmin, mutta sen verran voin kertoa, että pääsen treenaamaan valokuvausta ahkerasti ja ihanat juhlat on tiedossa. Juhlien jälkeen päästäänkin siihen uuteen asiaan. Menen yksin hotelliin! Ei ole tullut koskaan aiemmin oltua hotellissa yksin, ja odotan kyllä innolla. Mitäkö odotan, no nukkumista tietenkin! Ja aamupalaa! Pitää kyllä antaa itselle kiitosta, että ennen en uskaltanut mitään tehdä yksin. En käydä leffassa, salilla, tai missään. Aina piti olla kaveri kaikkeen. Sitten kun vaan teki asioita, niin huomasi ettei aina välttämättä tarvitsekaan toista. Ja minä olen parisuhteessa sellainen, että tarvitsen välillä välimatkaa toisesta. Eikä tätä kannata käsittää väärin, tuo mies on todella rakas ja ihanaa on tehdä hänen kanssa asioita yhdessä. Ja todella paljon tehdäänkin. Mutta on se välillä virkistävää olla hetki erossakin. 

Se muuten tuli taas yksi vuosi täyteen tupakoimattomuutta! 3 vuotta jo! Huimaa. Silloin tämä kirjoittaminenkin alkoi. Ja vieläkin tulee hetkiä, kun tupakka käy mielessä. Viimeksi viime viikolla, kun oltiin viemässä koiraa eläinlääkäriin ja mietittiin, että tullaanko sieltä ilman koiraa takaisin. Tulin sieltä koiran ja suklaalevyn kanssa takaisin. 

Hankiainen kesti kivasti poikaa...äitiä ei kestänyt! 
Meillä muuten asuu nykyään poika 1v 8kk, joka puhua pulpattaa niin paljon että välillä korvissa soi. Ja miten toinen onkin niin innoissaan omasta puheestaan! Kuulen usein omaa puhettani ja käyttäytymistäni pojan äänessä. Ainakin kovin tomerasti se käskee "aRA TÄNNE!" kun pyytää koiraa luokseen... ihan hyvä, että tänne on ilmestynyt tuollainen pieni peili, mistä omaa käytöstä voi havannoida :D ja voi pientä miestä, kun kaikki pitää tehdä ITE. Ihan kaikki. "Ite hampaat!" "Ite ruokaa!" "Ite kattoo"... toinen on olevinaan niin iso, vaikkei edes kahta vuotta ole täällä tepsuttanut. Syliä ja haleja onkin jaeltu paljon, kun välillä taitaa itseäänkin kauhistuttaa oma kasvuvauhti. 
Sara täytti 13v eilen, olen onnellinen <3










Voikaa hyvin ja halatkaa läheisiännne, uudistakaa jos sille on tarvetta, nauttikaa olemassa olevasta <3

torstai 16. helmikuuta 2017

"Tästä päivästä lähtien näköalat kirkastuvat, epäonnistumisen mielenvireeseen kadonnut huumorintaju palaa. Päätän lopettaa valittamisen." - Leonard Bernstein

Sieltä se aurinko nousee ja tuo värit mukanaan. Jonain pakkasaamuna kotipihan laidalta.
Otsikon mukaiseen tavoitteeseen en pääse, valittaminen ei ihan helpolla tästä moottoriturvasta lopu, mutta voihan sitä vähentämistä tavoitella. Moi taas, nyt mennään aika paljon kirkkaammilla ja positiivisemmilla ajatuksilla kuin viimeksi.Ylös on noustava, ei auta jäädä makoilemaan ja ihmettelemään. 

Kävin viime kuussa Helsingissä viettämässä erittäin merkityksellistä aikaa siskoni kanssa parin päivän ajan. Junamatkat yksin oli luksusta ja oli hyvä päästä pois Pohjois-Karjalasta hetkeksi. Huomasin jo reissussa, että niskat on ihan totaalisen jumissa. Kotiin palattuani olo vain paheni. Tuntui, kun hartioilla olisi ollut painavat betonisäkit ja otin särkylääkettä monta kertaa päivässä. Ei auttanut venyttelyt, ei jumpat. Tein jopa joogaa, tai miksi sitä tällä ruholla tehtynä voisi kutsua. Arjen alettua yritin saada aikaa hierojalle, ei vapaata kellään. Mietin lääkäriin hakeutumista, niin tuskainen olo oli. Lapsen sylissä pitäminen sai kyyneleet silmiin ja oksetti. Kuulin kuitenkin suosituksia naisesta, joka tekee vyöhyketerapiaa, akupunktiota ja shiatsu-hierontaa. Pakko myöntää, hyvin ennakkoluuloisena soitin hänelle ja varasin aikaa. Hän järjesti kalenteristaan tilaa, tilani kuulosti kuulemma niin akuutilta. Sitä se tosiaan oli. Seuraavana päivänä menin 1.5 tunniksi hoidettavaksi enkä ole sen jälkeen ottanut särkylääkettä. Hoito oli lempeä ja olo oli kevyt sen jälkeen. Ei se kipuja heti poistanut, mutta kykenin olemaan itseni kanssa sen jälkeen. Seuraavana päivänä kivutkin oli lähes poissa. Olen käynyt nyt kahden viikon välein ottamassa hoitoa, yhteensä siis kolme kertaa. Kehon lisäksi hoito on auttanut ehdottomasti myös mieleeni. Tottakai kivuttomuuskin vaikuttaa siihen, että on paremmalla tuulella, mutta en nyt tarkoita sitä. Ajatukseni on positiivisempia. Ensimmäistä kertaa hoitopöydällä ollessani mietin kulunutta syksyä ja olin itselleni armoton. Toisella kerralla huomasin miettiväni tulevaa kevättä. Tänään oli kolmas kerta, ja mietin tätä päivää. 

Kävin yksin lounaalla yhtenä päivänä ja kalenteria päivittäessä huomasin, että onpas osuva kynä matkassa: "Only for writing happy thoutghts" Tuo on hotellin mainoskynä, enkä ole aiemmin edes katsonut mitä siinä lukee :D

Kävimme vyöhyketerapeutin kanssa keskustelua siitä, miten tunteet ja stressi vaikuttaa kehoon. Koin, että stressi alkoi laueta ja elämä hieman helpottaa, jonka seurauksena keho meni lukkoon. Samoin on käynyt, kun olen jäänyt kesälomalle: ensimmäisenä päivänä alkaa flunssa. Keskusteltiin myös raskaasta vauvavuodesta ja sainkin kuulla, että keholla menee kaksi vuotta toipua raskaudesta ja synnytyksestä ja luontaishoitojen näkökulmasta suositellaan vähintään sen verran taukoa raskauksien välillä. En ole suunnittelemassa uutta raskautta, mutta tuo oli mielestäni mielenkiintoista ja hyvin järkeen käyvää. Ja varsinkin, jos ei ole huoltanut kehoaan raskauden jälkeen. 
Viime viikolla huomasin, että leuat on ihan jumissa ja hammaslääkärin tarkastuksessakin lekuri totesi, että ne on jännitystilassa. Tänään vyöhyketerapeutti sitten kysyi, että onko mulla lantion alueella jumeja, esim ihan alaselässä. No on, sehän on monesti ollut se ongelmakohta jota olen hoitanut ratsastuksella. Sain kuulla, että leuat ja lantio on ns yhteydessä, ja siksi synnytyksenkin aikana kehotetaan rentouttamaan leuka, että saa lantionkin rennoksi. Enpä ole nyt ratsastanut moneen kuukauteen ja sieltä alaselästä niitä jumeja tänään taas löytyi. Jään odottamaan onko sillä tosiaan vaikutusta näihin leukoihin.


Mieli on virkeä, enkä ole rajoittanut itseäni liikaa minkään suhteen. En laiskottelun, enkä herkkujen syönnin. Mutta yritän miettiä asioita järkevästi. Herkkuja kohtuudella ja nyt sain hyvän muistutuksen siitä, että kehoa pitää huoltaa. Tein viime viikolla yhtenä päivänä kahvakuulatreeniä kokonaiset 26 minuuttia ja jossain kohtaa luulin, että taju lähtee. Siinä hetkessä mietin kaihoisasti niitä aikoja, kun kävin maanantaina kahvakuulatreenissä, tiistaina zumbassa ja keskiviikkona army fitissä. Siihen päälle ratsastukset. Hitsi sitä olikin hyvässä kunnossa! Eikä ollut muuten tämmöisiä lihasjumeja! Ihan sinne ei voi tavoitteita nyt asettaa, mutta yritän nyt alkuun edes kerran viikkoon hiota kunnolla. Jaksaa paljon paremmin sitten myös touhuta tuon kasvavan ja energisen pojan kanssa. Ihana ystäväni sanoi miulle taas viime kuussa, että "oo itelles armollisempi!". Voishan tuota kokeilla, ettei asettaisikaan mitään sen kummempia tavoitteita ja raameja, vaan elelis vaan tätä elämää siten, että voi hyvin. Omista arkipäiväisistä valinnoistahan se on kiinni.

Saatiin muuten tehtyä valmiiksi se Konstan huone! Siitä tuli ihana ja itselle tuli hyvä mieli, kun sai lopultakin sen tehtyä. Laitan tän kirjoituksen loppuun kuvia. Keväälle onkin luvassa touhua ihan kodin ulkopuolelta, niin tänne ei tarvitse suunnitella projekteja. Työrintamalla on mukavasti vaihtelun tuulia
puhaltamassa, pääsen huhtikuussa taas luennoimaan täydennyskoulutukseen ammattikorkeakoululle ja kesäkuussa on luvassa pientä työmatkaa Helsinkiin. Maaliskuussa on myös yksi Helsingin reissu tulossa, en olekaan koskaan aiemmin siellä näin usein ravannut. Kesällä sitten Konstakin pääsee mukaan, pitäähän se lomalla viedä Korkeasaareen. Mutta nämä kevään reissut on ihan minun omia juttuja.


Meidän ei tarvii Konstan kaa ulkoilla yksin, kun elukat on mukana aina <3
Tuli muuten vielä mieleen, että toisella käyntikerralla sanoin vyöhyketerapeutille, että olin omassa kuplassa kun hän teki hoitoa. Sellaisessa horrosmaisessa tilassa. Hän heitti siihen, että hyvä etten ollut kenenkään toisen kuplassa. Niin. Siinä hetkessä en, mutta monesti miulla on taipumus mennä toisten kuplaan ja unohtaa se oma jonnekin. Silloin ajattelin, että hoitakoot muut omat kuplansa, miulla on näköjään tässä omassa tekemistä ihan tarpeeksi. Kokeilen keskittyä nyt siis tähän. 

Huomenna ystäviä tapaamaan kaupunkiin, ihanaa. Mukana kummityttö 8kk, kummipoika 1v3kk ja tietenkin Konsta 1v7kk. Hulinaa luvassa siis. 

Milloin viimeksi olet kurkistanut omaan kuplaan ja katsonut mitä sinne kuuluu? 




Isojen poikien sängyssä päikkäreillä <3
Portin takaa lähtee rappuset alakertaan. Saa nähdä milloin poika alkaa nukkua yöt yläkerrassa, kun meidän makkari on alhaalla... teini-iässä? ;)
 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

"Huomaa, että jos sinulla on aikaa nurista ja valittaa jostakin, sinulla on myös aikaa tehdä jotain asialle." - Anthony D'Angelo

Mikä hitto siinä on, että aina kun erehtyy luulemaan, että aurinko paistaa ja ei ole kuin elellä elämää, niin jostain nurkan takaa tulee jokin mieletön myrsky johon ei ole osannut varautua? Ei millään jaksaisi keräillä itseään kasaan aina uudestaan ja uudestaan. Sitten ei enää osaa nauttia auringon paisteesta, vaan odottaa seuraavaa myrskyä. Seisoo jo valmiiksi silmät kiinni ja kädet korvien päällä, odottaen rysähdystä. Sitten, kun sitä ei tapahdukaan niin pakkohan se on uskaltaa jatkaa elämää. Toiset jää siihen seisomaan ja itkemään, mutta minä en millään haluaisi olla sellainen.

Tekisi mieli poistaa  blogi, käpertyä itsesäälin verhoaman peiton alle ja surkutella sitä, miten en saa nykyisin mitään aikaan. Ympärillä on negatiivisuutta, voin huonosti eikä omia vahvuuksia löydy millään.  Leikin pojan kanssa ja nautin siitä, mutta mitään muuta en ole tehnyt. En ole oikeasti tehnyt mitään niistä asioista, joista ennen sain energiaa. En ole käynyt ratsastamassa moneen kuukauteen, kirjoittanut, liikkunut, mitään. Ei jaksa, ei kiinnosta. Tänään meillä oli töissä työnohjaus ja siellä kuulin hyvän vertauksen: on ihmisiä, ketkä sairastavat syöpää ja haluaisivat toipua ja tekisivät mitä vaan sen eteen. Mutta sitten on ihmisiä, ketkä voivat huonosti ja heillä olisi mahdollisuus toipua, mutta he eivät halua tehdä asian eteen mitään. Minulla on mahdollisuus muuttaa tämäkin olotila, kukaan muu ei tee sitä minun puolesta. Ei huvita, enkä jaksa. Mutta oon nyt muutaman kuukauden vellonut surussa, pettymyksessä, itseinhossa ja ties missä. Voimathan se on vienyt. Olen miettinyt työpaikan vaihtoa, muuttamista onakotitalosta pois, opiskeluja ja vaikka mitä, mutta onneksi tajuan myös sen, että ulkoisia asioita muuttamalla en voi paeta tunteitani. Monesti on tehnyt mieli myös erakoitua ja olla pitämättä yhteyttä keneenkään.

Mitä meidän myrskyyn sitten kuului? Jotain aivan hirveää, josta en haluaisi kirjoittaa. Itkettää pelkkä ajatuskin, mutta tiedän, että jos haluan edetä niin läpi se on käytävä. Meille todella rakas kummityttö sairastui yllättäen vakavasti ja viikon sairastamisen jälkeen hän nukkui pois 8-vuotiaana. Epäuskoa, järkytystä, ahdistusta, epätoivoa, surua. Valtavaa surua. Vihaa ja raivoa, miten niin voi käydä. Miten ihmeessä voisin tukea tytön vanhempia ja sisaruksia? Tein syksyllä olevinaan surutyötä, mutta viime aikoina olen tajunnut sen alkavan vasta nyt. Syksyn aikana kävin myös töissä, oli hautajaiset, Konstan päivähoidon aloitus, ystävän polttarit ja häät joissa olin kaason ominaisuudessa. Järjestin hautajaisia ja häitä arjen ohella. Konsta sairastui heti päivähoidon aloituksen jälkeen ja syksyn tapahtumien takia olin todella hysteerinen ja menettämisen pelko oli valtava. Jouluna oltiinkin sitten oksennustaudissa. Viime vuosi oli kaiken kaikkiaan varmasti yksi raskaimmista mitä olen koskaan käynyt läpi. Alkuvuodesta en muista paljoakaan, se oli aikaa kun en saanut nukkua. Sitten sain nukkua ja pari kuukautta meni ihan hyvin. Ja sitten mentiin taas.

                                                                        Nooralle <3

Sen olen työssäni oppinut, että jos ihminen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan, surkuttelemaan, syyttämään muita omasta kaatumisestaan ja vaatii toisia nostamaan hänet ylös, niin lopputulos on väistämättä seuraava: ne ihmiset, ketkä ovat mukana kulkeneet, eivät loputtomiin jaksa seisoa siinä vieressä. Kuunnella sitä itsesääliä ja miettiä, että miksi hitossa tuo ei nyt tee asian eteen jotain. Eihän kukaan sellaista jaksa. Lopulta ne läheiset jatkaa matkaa, sillä he tajuavat sen olevan ainoa vaihtoehto jos he haluavat jatkaa omaa elämäänsä. Minä en halua huomata vuosien päästä, että olen jäänyt maahan makaamaan ja kaikki ystävät ja läheiset ovat jatkaneet matkaa. Niinpä ystävien ja läheisten tuella nousen tästäkin. Se on ainoa vaihtoehtoni. Pakko myöntää, että kauheasti tekisi mieli jäädä vielä kieriskelemään itsesäälissä. Miettiä vaan niitä omia huonoja puolia ja moittia itseään siitä, kun ei ole saanut mitään aikaan. Rehellisesti sanottuna, en ole nähnyt itsessäni mitään hyvää moneen kuukauteen. Se on minulle tyypillistä. Kun kriisi tulee ja vaikka se ei liittyisi henkilökohtaisesti minuun millään tavalla, niin helposti kuitenkin vaivun sellaiseen tilaan, jossa huomaan sättivän itseäni. Mutta. Sitten tulee se järki. Me ei tiedetä milloin tämä elämä loppuu. Jokaisella on yksi sellainen käytettävänä. Miten haluan käyttää omani?

Kyllä tästä noustaan. Hitaasti, mutta varmasti. Tämäkin oli jo alku, kun sain itseni koneelle.
Uusi vuosi, uusi harrastus?
Huomenna jos kävisi koiran kanssa lenkillä. Meidän on pitänyt jo vuoden ajan tehdä yläkertaan Konstalle oma huone (tai siis siivota ja järjestellä se). Viikonloppuna olisi tarkoitus vihdoin tehdä se. Mutta jos ei saadakaan ajoiksi, niin kokeilen olla sättimättä itseäni siitä. Ensi viikolla pääsen siskon luo. 4h junassa ihan yksin, kahtena päivänä peräkkäin. Otin itselleni hieman opintoja keväälle töiden ohelle. Life goes on. 

Parempaa vuotta 2017 kaikille <3 Ja suuri kiitos ystävilleni, kun olette jaksaneet. Kaikki te, mutta erityisesti 4 sairaanhoitajaystävääni ansaitsee maininnat, sillä te olette jaksaneet kuunnella hysteerisiä valituksiani väsymyksestäni, keittää teetä, tsempata ja käyttää ammattitaitoanne ja selittäneet miulle syksyllä asioita, joita en ymmärtänyt. Kiitos siis Kaisa, Satu, Milla ja Salla <3

Mummeli, joka oli taas yhdessä kriisissä tukena <3