perjantai 31. heinäkuuta 2015

"Onni on kokemus siitä, että elät jokaisen hetken rakkaudella ja kiitollisuudella." - Denis Waitley

No niin, nyt on hetki aikaa istahtaa koneen ääreen kun muu perhe lähti vaunulenkille. Tasan kaksi viikkoa on kulunut synnytyksestä. Siitä, kun maailma muuttui. Tai ei varmaankaan maailma, mutta meidän perheen elämä. Kahteen viikkoon on mahtunut väsymystä, itkua, kipua, epätoivon hetkiä, riittämättömyyden tunnetta ja niin edelleen. Mutta ne ovat olleet pieniä hetkiä. Kuluneeseen kahteen viikkoon on kuulunut ennen kaikkea suuria onnen hetkiä, rakkautta, kiitollisuutta, onnellisuutta, ihmettelyä, naurua, tutustumista, opettelua, nautiskelua ja paljon kaikkea muuta, joka on saanut pienet negatiiviset asiat tuntumaan hyvin vähäpätöisiltä.  Tässä onnellisuushuumassa unohtuu, jos tuntia aiemmin on ollut joku pieni epätoivon hetki.

Poika on valloittanut meidät täysin, ja laittanut samalla pään pyörälle. Synnytys ja osastolla olo tuntuu nyt hyvin kaukaisilta asioilta, ja olemmekin aloittaneet synnytyskertomuksen kirjoittamisen ettei kokemus unohdu. Se on minulle terapeuttista ja koen, että se on tärkeä käydä läpi. Ettei vaan käy niin, että joskus aika kultaisi muistot... ;) 

Mielenkiintoista on huomata, miten eri tavalla olin ajatellut asioiden menevän. Alitajunta/mieli oli ihan selvästi tehnyt tehtävänsä, enkä ollut ajatellut miten kipeä voisin olla synnytyksen jälkeen. Ei ollut käynyt pienessä mielessäkään, että minulle voisi tulla jälkisupistuksia 15 minuutin lenkin jälkeen. Tai että ylipäätään joutuisin keräämään voimia, että jaksan kävellä 15 minuuttia. En ollut ajatellut, että MINULLE voisi synnytyksen ja imetyksen aiheuttamat hormonit aiheuttaa järjettömiä itkukohtauksia jolloin minulla ei ole kontrollia itseeni. Onneksi näin on tapahtunut vain kahdesti, kerran sairaalassa ja kerran kotona. Ja kestoltaan nämä itkut ovat olleet pari tuntia. En ollut myöskään osannut kuvitella käveleväni kotona lähes koko päivän tissit paljaina, ja tajuavani iltapäivällä etten ole vielä ehtinyt pestä hampaita tai kammata tukkaa :D. En ollut myöskään tajunnut miten hiton rasittavaa voi olla ihmisten jatkuvat viestittelyt siitä, miten voidaan ja jaksetaan kun ollaan vielä osastolla tai juuri kotiutuneena. Ööö, olen synnyttänyt juuri, pää ihan sekaisin, koskee joka paikkaan, olen todella väsynyt, imetys ei vielä suju, kauhea nälkä ja jos jossain välissä on pieni hetki, että saan kädet vapaaksi vauvasta niin haluanko käyttää sen ajan viestien näpyttelyyn? Vai haluanko kenties syödä, nukkua, käydä suihkussa tai ihan vaan tuijottaa juuri syntynyttä vauvaani? Mitäpä lottoatte? Ja sitten tulee viestejä, että onko kaikki ok kun mitään ei kuulu...hei ihmiset, haloo!

Pari täytekakkua meni ensimmäisellä viikolla :P
Mutta mitä muuta en ollut osannut odottaa? Sitä rakkauden tunnetta mikä tulee kun katsoo pientä nyyttiä. Onnen kyyneleitä valuu pitkin poskia kun vaan katselee toista. En ollut myöskään odottanut sitä, että saan nukkua! Luulin, että aluksi torkutaan tunnin pätkissä yöt ja kuunnellaan huutoa. Poika nukkuu ainakin vielä yönsä hyvin, herää kerran tai kahdesti. Toki tämä voi muuttua, mutta koska synnytyksen aikaan valvoin 3 vuorokautta putkeen ja sen jälkeen osastolla nukuin tunnin pätkissä, niin onpa ollut ihana nukkua univelkoja pois. Jaksaa sitten ne mahdolliset tulevat koitokset. En ollut myöskään odottanut sitä, miten onnellinen olen omasta kropastani. Siitä, ettei se maha ole jatkuvasti edessä ja hidastamassa tahtia. Voi ajella säärikarvat ilman apupenkkiä, nukkua mahallaan tai selällään, ei tarvitse herätä lonkkakipuun, ei närästä ja saa juoda taas litratolkulla appelsiinimehua. Ei tarvitse käyttää montaa minuuttia kyljen kääntämiseen tai sängystä ylös nousemiseen. Ja ihanaa kun omat vaatteet mahtuu päälle! Raskauden aikana painoa tuli lisää 14kg, siitä on nyt tasan puolet lähtenyt pois. En odottanut myöskään sitä, miten järjetön nälkä ihmisellä voi olla KOKO AJAN. Imetys vaatii ilmeisesti veronsa. Ennen kaikkea en ollut osannut odottaa sitä, että me A:n kanssa selvittäisiin näin hyvin tästä. Vauva on vielä hengissä ja voi hyvin! En myöskään osannut odottaa, että täällä on rauhallista! Vauva nukkuu päivällä usean tunnin päiväunet ja sillä aikaa touhutaan A:n kanssa, pestään pyykkiä ja raivaillaan, sitten köllähdetään sohvalle katsomaan Netflixiä. Rauhoitutaan.


Sanoisin, että ensimmäinen viikko kotona meni synnytyksestä toipuessa. Tämä toinen viikko on mennyt fyysisesti paremmin, ei tarvitse enää kipulääkkeitä ja jaksaa lenkkeilläkin. Jälleen suuret kiitokset menee miehelleni A:lle, joka oli synnytyksessä korvaamaton tuki, ilman en olisi varmaankaan selvinnyt hengissä. Osastolta kotiutuessa A osasi hoitaa vauvaa yhtä hyvin kuin minä, ja eletään tätä arkea yhdessä. Aamuisin kun hän herää, tehdään vaihtokauppa ja minä menen nukkumaan pariksi tunniksi kun hän ottaa pojan aamupesulle. Ja voin luottaa täysin siihen, että he pärjäävät. 

Vieraita meillä on käynyt PALJON ensimmäisen viikon aikana, nyt ollaan saatu olla pari päivää ihan oman perheen kesken. Toivon, että syksyllä kun A on töissä ja minä olen yksin pojan kanssa kotona, niin ihmisiä kävisi yhtä usein sylittelemässä vauvaa...mutta taitaapa olla toiveajattelua :D 

Tämä blogi tulee olemaan jatkossakin minun blogi. Mietin yhä sitä, haluanko pojasta tänne yhtään kasvokuvaa. En kuitenkaan muuta tätä vauvablogiksi. Poika saa perustaa joskus oman blogin jos haluaa omaa elämäänsä kertoa. Mutta tällä hetkellä tuo ihana poika on miun elämä, ja toki sen ympärillä pyöritään. 

Tällä hetkellä tuntuu, että voisin muuttaa blogin nimen. Suuret onnen hetket. Niitä täällä tällä hetkellä eletään. Vauva on todella valloittava. Miten joskus olen miettinyt, että haluanko lapsia? Tuntuu hyvältä, etten voi enää suunnitella kaikkea etukäteen. Tämä blogitekstikin on ollut nyt kirjoituksen alla lähes kolme tuntia kun välillä kävin vauvaa syöttämässä ja syömässä itsekin. Kaikki sujuu. Ei haittaa, vaikkei asiat menneet tai mene niinkuin minä suunnittelin. Ne menee juuri niin kuin on tarkoitettu menevän. 

Tyytyväisenä pitää omasta poskesta kiinni meidän pieni pörröpää <3
 

torstai 23. heinäkuuta 2015

"Ihmeitä täynnä päivän joka hetki, alkaa pienen prinssin elämän retki." - tuntematon


Meille syntyi kauan odotettu pieni ihana poika perjantaiaamuna 17.7.2015, reilun vuorokauden synnytyksen jälkeen <3 Pituutta pienellä miehellä 48cm ja painoa 3380g.

Koko perhe voidaan hyvin ja ollaan enemmän kuin onnellisia. 

Blogi varmaankin hiljentyy hetkeksi, nyt nautitaan vauva-arjesta. 

Hyvää kesän jatkoa kaikille täältä vauvan tuoksusta! 

 

lauantai 11. heinäkuuta 2015

"Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi." -Tuutikki kirjassa Taikatalvi

Ylihuomenna on laskettu aika, vauva on tällä hetkellä päiväunilla. Kyllä, yhä vatsassani. Meidän pieni on ilmeisesti tullut siihen tulokseen, että tämä äiti tarvitsi vielä ainakin viikon valmistautumisajan. Ja kyllä, olen samaa mieltä. Tarpeeseen tuli. Viimeksi eilen illalla sanoin A:lle, että toisaalta en odota mitään muuta yhtä paljon, kuin vauvan syntymää. Toisaalta en tällä hetkellä pelkää mitään muuta yhtä paljon. Viimeisen yhdeksän kuukauden ajan olen opetellut elämään vauvan ehdoilla. Tiedän miten tulee toimia, että vauva voi hyvin. Tiedän miten minun kuuluu syödä, milloin pitää levätä ja niin edelleen. Mutta minulla ei ole mitään aavistusta, miten minun tulee toimia kun vauva on syntynyt. Tähän onneksi A totesi hyvin, että "kyllä me yhdessä opitaan". Tosiaan, sittenhän meitä on kaksi ihmettelemässä. Minun ei enää tarvitse osata yksin. Tuleva isä on enemmän kuin innoissaan ja hän muistuttaa minua säännöllisesti siitä, että tässä ollaan yhdessä. Missään vaiheessa en ole epäillyt, etteikö hän osallistuisi vauvan hoitoon. Ei ole tarvinnut epäillä. Levollisuutta on tullut viikon aikana lisää. Toki siihen on vaikuttanut myös se, että tällä viikolla oli muutama kivuton päivä jolloin ei supistellutkaan. Sain ladata akkujani. Ja tiedän, että kyllä me vauvan kanssa pärjätään.
Sänky on valmiina, nukkuja vain puuttuu <3

Tällä viikolla kävin keskiviikkona neuvolassa ja siellä kaikki oli edelleen hyvin, niin minulla kuin vauvallakin. Tällä viikolla valmistui myös meidän kattoremontti joten senkin puolesta kaikki olisi nyt kotona valmiina vauvan saapumiselle. Tänään tehtiin 2h pihahommia kun rakennustarvikkeiden ja jätteiden alta paljastui melkoisen hoitamaton piha. Jäi tekemistä vielä huomiseksi. Torstaina vietettiin A:n kanssa hääpäiväämme ja yritettiin käänteispsykologiaa vauvaan: jos lähdetään vielä kauemmas synnytysosastolta niin auttaisiko? Ei auttanut. Käytiin siis syömässä tuolla 30km päässä, josta olisi tullut synnärille varmaan lähemmäs 80km matkaa :D Ensi viikolla joudun ottamaan puhelun hierojalle, hänhän lupasi vyöhyketerapian keinoin auttaa jos näyttää, että yliajalle mennään :) 

Tukea odotusaikaan on saatu paljon. Varsinkin näille viimeisille viikoille. Tunnen vain piston omatunnossani kun en jaksa vastailla "miten voit/joko on tuskaista/mites siellä jaksellaan?"-kysymyksiin. Jaksaisin varmastikin, jos niitä kysymyksiä tulisi vaikka kerran päivässä. Torstaina viestejä oli tullut jo neljä, kun kello löi 12. PÄIVÄLLÄ. Joo, ihanaa kun ihmiset välittävät ja haluavat olla mukana hengessä, mutta... en osaa lopettaa tätä lausetta. Yritin monesti. Jätetään siis tähän. 

Se on varmaan jotenkin luonnon määräämä juttu. Muutkin nisäkkäät, esim. kissat ja koirat hakeutuvat omaan rauhaan ennen synnytystä. Eivätkä pidä suurta haloota tekemisistään silloin. Olen huomannut itsessäni samoja piirteitä. Haluan vain käpertyä piiloon, olla kertomatta kenellekään miltä tuntuu. Pelottaa, että joku kun erehtyy kysymään "mites jakselet" niin vastaankin rehellisesti "no äskeisen supistuksen aikana tuntui kuin takapuoli olisi revennyt" ja se ei varmaankaan ole se vastaus mitä kysyjä kohteliaisuudessaan toivoi :D Heh, itseänikin naurattaa nämä ajatukset. Se on muuten jatkunut yhä; toiset saa hillittömiä raivareita tai itkukohtauksia raskausaikana, minä saan useimmiten hillittömiä naurukohtauksia. En pidä sitä huonona asiana :) 

Sellaisia kuulumisia tänne, nyt menen A:n kanssa saunaan rentoutumaan, sen jälkeen katsotaan Kung Fu Panda- piirretty elokuva ja syödään minttusuklaajäätelöä. Nautitaan lomasta ja yhteisestä ajasta NYT KUN VIELÄ VOIDAAN :P  

Loppuun vielä kuvat katosta ennen-jälkeen :) Kattoremonttiin kuului myös lisäeristysten laitto ja työmiesten mukaan matalalla puolella oli vajetta eristeissä, epäilivät sähkölaskujen tippuvan huimasti. Toivotaan :) Matalalla puolella on siis eteiset, keittiö, kylpyhuone + sauna ja ollaankin ihmetelty miten siellä on talvisin niin kylmä, vaikka lattialämmityksetkin asennettiin kylppäriremontin yhteydessä. Todennäköisesti katto selitti sen, toivotaan ainakin!

Kevät 2014


Kesäkuu 2015
Remontin jälkeen!


Kyllä se muuttui!

maanantai 6. heinäkuuta 2015

"Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä" - Eräs turhautunut bloggaaja synnytysosastolla

Tasan viikko laskettuun aikaan. Tässä on ollut mielessä, että haluaisin kirjoittaa pitkän tekstin raskaaksi tulemisesta ja raskaana olemisesta. Tähän kuitenkin tuli pientä reissua synnärille ja nytkin kirjoittelen tätä tekstiä istuen jumppapallon päällä kun vauva on jo tuolla niin alhaalla ettei penkillä istuminen onnistu. Mutta siitä myöhemmin. Olisin siis halunnut kirjoittaa lähinnä siitä, että miten kannattaa ensin laittaa oma elämä kuntoon ennen kuin edes haaveilee raskaana olemisesta. Tämä touhu nimittäin vaatii hyvää fyyistä kuntoa, suhteellisen tervettä päätä ja sitä, että elämässä on asiat muuten kunnossa. Parisuhteesta puhumattakaan. Elämäntavat tulee olla kunnossa. En voi edes kuvitella, miten vaikeaa olisi ollut tässä raskausaikana aloittaa liikuntaharrastusta, lopettaa tupakanpolttoa tai kamppailla esimerkiksi masennuksen kanssa. Kyllä tässä raskaudessa on ollut jo ihan tarpeeksi. Eli te, jotka mietitte miksi ette tule raskaaksi tai jos pohditte lasten hankintaa, tarkistakaa ensin onko edellä mainitut asiat kunnossa? Omalta osaltani voin sanoa, etten ole koskaan ollut onnellisempi tai voinut fyysisesti paremmin kuin viime syksynä raskaaksi tullessani. Ja silti tämä on koetellut mielenterveyttä ja fyysistä kuntoa. Ja ennen kaikkea hermoja. 

Mutta tuohon otsikkoon. Viime viikolla heräsi jälleen epäily siitä, onko meidän baby oikein päin. Noh, tiistaina päästiin ultraan ja kyllä, ihan oikeissa lähtöasetelmissa siellä oltiin. Itse asiassa siellä oltiin jo lähtökuopissa ja lääkäri sanoi, että synnytys voi käynnistyä milloin vaan. Tästä meni pari tuntia ja kävellessäni kirpputorilla aloin tuntea elämäni ensimmäistä kertaa kipeitä supistuksia. Ajattelin niiden johtuvan lääkärin tutkimuksesta. Noh, tunnin päästä alkoi näköhäiriöt, jota seurasi puhekyvyn osittainen menetys ja oikean puolen puutumisoireet. Sain elämäni ensimmäisen migreenikohtauksen. Kyllä säikäytti. Seuraavana päivänä kipeitä supistuksia tuli edelleen pitkin päivää ja ihmettelin, että mitä tapahtuu. Torstaina aamupäivästä olot jatkui ja aloin olla kipeämpi. Kaikenlaista ällöäkin siinä tapahtui, jätettäköön ne tämän blogin ulkopuolelle ;).. Soittelin synnärille, kerroin tilanteen ja sain kehotuksen alkaa pakkailla kassia, synnytys on käynnistymässä. Kyllähän sen olin jo itsekin tajunnut, että jotain todella on tapahtumassa, mutta silti kun kuulin jonkun muunkin sanovan sen ääneen niin pari hätääntynyttä kyyneltä valui pitkin poskia. Päivän ajan kellottelin supistuksia, puuskutin, söin Panadolia, kävin kuumassa suihkussa, yritin helpottaa oloa. Illalla supistukset alkoi olla niin tiheitä ja kipeitä, että soitin synnärille josta saatiin kehotus lähteä ajamaan sinne. Oltiin osastolla illalla klo 23 ja kätilö totesi supistusten olevan käyrien mukaan niin voimakkaita, että synnyttämään jäädään. Matkaa kuitenkin oli vielä jäljellä ja A pääsi lähtemään kotiin nukkumaan. 

Yön aikana supistukset kuitenkin laantui ja aamulla mietittiin kätilöiden kanssa, että lähden kotiin odottelemaan. Lääkäri kävi tekemässä "lähtötarkastuksen" ja sanoi, ettei hän kyllä uskaltaisi lähteä mihinkään, sen verran yön supistukset oli saanut jo aikaan. Jäätiin siis odottelemaan vielä osastolle, että supistukset alkaisi uudestaan tihenemään. Eipä alkanut ja kärsimättömänä, turhautuneena ensisynnyttäjänä pyysin illalla lupaa kotiutumiseen. Oltiinhan me oltu JO 20h osastolla... :D Lupa saatiin ja supistusten kanssa kotiuduttiin perjantai-iltana. Nyt on maanantai, eikä vauvaa näy, ei kuulu. Kipeitä supistuksia on yhä ja olen ollut todella kipeä viimeiset päivät. Niitä tulee kuitenkin niin harvoin, ettei tässä vielä päästä synnyttämään. Vauva voi hyvin ja liikkuu hyvin, joten sen puolesta ei ole hätä. Ja onhan tässä vielä laskettuun aikaankin aikaa. Mutta supistusten kovuus saa aikaan sen, ettei minulla pysy ruoka sisällä ja olen todella väsynyt, en pysty istumaan muuten kuin jumppapallon päällä, ja olen todella ärsyyntynyt. Mutta on vauva kyllä vanhempiinsa tullut. Jos ei heti ensimmäisellä yrityksellä onnistu, niin "en sitten tuu ollenkaan!" taitaa olla mietteet mahassa :D. Onneksi saatiin kotiutumislupa, kauheaa olisi ollut odotella osastolla näin monta päivää.

Olen tässä viimeisten päivien aikana kiitellyt omaa nerouttani siitä, että tajusin käydä ne joogakurssit kevään aikana. Kaikki mahdolliset rentoutusharjoitukset on ollut käytössä kipujen kanssa ja hengitysharjoitukset supistusten kanssa. Silloin kun oli ne "oikeat" supistusket päällä sairaalaan mennessä niin huomasin, että jännitin hartioilla ja leuoilla vastaan. 

Harjoitusreissu siis tehty, ei enää tarvitse jännittää "mistä tietää milloin pitää lähteä sairaalaan", sillä viimeksi lähdettiin ihan oikeaan aikaan. Ne supistukset jos olisi kestäneet vielä sairaalassakin pidempään niin vauva olisi jo maailmassa. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Se tunnekuohu mikä oli torstaina päivän aikana kun tajusin, että supistukset tihenee ja kovenee, oli jotain sellaista mihin en ollut varautunut. Pelotti, jännitti, olin innoissani ja riemuissani. Nyt tuntuu, että kun monta päivää on odotellut niin ei enää jaksa. Vauva syntyy sitten kun on siihen valmis, minä yritän siihen asti kipujen kanssa rentoutua. Eilen oli todella vaikea päivä, tänään on taas helpompi. Kävin jopa kaupassa hieman puuskuttamassa. Ja sain kirjoitettua tämän tekstin. Nyt taidan mennä sikiöasentoon sänkyyn hautomaan.

Ja kyllä, ilmoitetaan sitten tutuille kunhan vauva syntyy. Sitä ei tarvitse erikseen kysellä, että JOKOJOKOJOKO. Ne jotka kyselevät, niin heille ilmoitus siirtyy jokaisesta kysymyksestä päivän eteenpäin :)