maanantai 14. syyskuuta 2015

"Pelkkä eläminen ei riitä; tarvitaan auringonpaistetta, vapautta ja pieni kukka." - H.C.Andersen


Yllä oleva kuva kuvastaa meidän viime viikkoa. Auringon paistetta, ulkoilua, hyvää mieltä ja tyytyväinen lapsi joka viihtyy upouudessa Tula-kantorepussa. 

Mummokoira <3
Viime viikolla alkoi tämän naisen kunnon kohotus. Nyt kun synnytyksestä on aikaa jo 2kk ei voi käyttää joka tilanteessa tekosyytä "en voi, kun oon vasta synnyttänyt". :D Eli kävin tiistai-iltana ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen zumbassa ja loppuviikon valitin kun lantionseudun lihakset oli jumissa. Mutta siitä se lähti! Zumba meni hyvin, tunnilla oli mukavaa enkä edes hengästynyt niin pahasti mitä olin etukäteen pelännyt. Hartiat ja lavat aukesi hyvin, itse asiassa niin hyvin, ettei lapojen väliin ole koskenut sen jälkeen. 

Osaltaan minun hyvää vointiani on auttanut uusi paras ystävä nimeltä Tula. Tula on siis tuo kuvan kantoreppu. Johan aukesi uudet lenkkeilymaastot kun pääsee menemään taas pitkin polkuja ja kiipeilemään. Hartiat ovat olleet koetuksella kun poikaa on pitänyt kannella, mutta Tulan tultua taloon olen saanut kädet vapaiksi ja poika nukkuu rinnalla samalla kun minä touhuan kotihommia. Tai illalla pojan saa rauhoitettua, että äiti pääsee kirjoittamaan blogia. Eilen käytiin retkeilemässä ja sain kokemuksen siitä, että saan otettua pojan ihan yksin autosta ja pujotettua tuohon kantoreppuun. Kuulostaa yksinkertaiselta, pieneltä jutulta, mutta minä sain taas hurjasti varmuutta siihen, että uskallan lähteä pojan kanssa joskus yksin pidemmällekin reissuun. Tähän asti ollaan pyöritty tässä oman kylän alueella. 

Tänään sitten oli synnytyksen jälkitarkastus ja tuomio oli armoton: lantionpohjan lihakset on ihan rappiolla. Siinäpä meikäläiselle kotitehtävää ja ei tarvitse miettiä miksi zumban jälkeen lihakset oli jumissa monta päivää. Toinen ikävämpi tuomio tuli myös: hevosen selkään ei ole vieläkään asiaa ainakaan kuukauteen. En ole mitään synnytyskertomusta tänne kirjaillut, mutta tuosta jälkimmäisestä tuomiosta jokainen voi päätellä, ettei ihan helpolla päästy. Pääseekö sitten synnytyksestä koskaan "helpolla", mene ja tiedä. 

Levätäkin voisi ehkä enemmän, niinpä viikonloppuna köllähdettiin pojan ja Saran kanssa sänkyyn katsomaan Sinkkuelämää-leffaa. Ihanan hömppää. Kuvassa ei näy suklaalevy joka tuhoutui siinä samassa.Kävin myös perjantaina kampaajalla ja otin pienet torkut samalla kun ripsien ja kulmien väri oli vaikuttamassa. Tehokasta.
Leffailta :)
Viime viikko meni todella nopeasti ohi, ja tällekin viikolle on ohjelmoitu paljon treffejä. Mukava huomata, että täältä tuppukylästäkin saa seuraa pienten vauvojen vanhemmista. Ja ensi viikolla tulee ihana ystävä käymään pienen vauvansa kanssa! Sitä olen odottanut kuin kuuta nousevaa, meidän lapset syntyi päivän ikäerolla ja nyt pääsen näkemään pienen tytön ensimmäistä kertaa. 

En olisi arvannut, että arki vauvan kanssa on näin kiireistä :D Tämä nyt jäi lyhyeksi postaukseksi, päätin tehdä mustikkapiirakkaa vielä näin iltapuhteena ja kohta se on valmista vasta yöllä. 

Voikaa hyvin!

Etsi kuvasta belgianpaimenkoira :)


Urmas <3

 

lauantai 5. syyskuuta 2015

"En tiennyt mitään, mutta oletin kaikenlaista enkä tehnyt kerrassaan mitään vanhasta tottumuksesta. Olin hyvin onnellinen." -Muumipappa

Ja niin meidän perheeseen on tullut pieni Konsta-poika joka vie tältä blogin kirjoittajalta kaiken kirjoitusajan. Tai ei edes vie, mutta järjestelmällisyyttäni on horjutettu huolella. Ei olevinaan ole ollut aikaa. Olen kuitenkin miettinyt yön pimeinä tunteina mitä haluan kirjoittaa. Yön pimeillä tunneilla tarkoitan imetyshetkiä. Ja sitten niitä muita hetkiä. Viime yönä istuin keittiössä hiljaisuudessa klo 4, nukutti ja nälätti, muut nukkuivat ja minä lypsin pakkaantuneita rintojani miettien "niin, tätä se elämä on. Tästäkö sinne blogiin kirjoitan?!".

No aloitetaan vaikka siitä, että viime aikoina olen miettinyt paljon kulisseja. Sitä pintaa, minkä elämästämme näytämme. Toisille esirippua saatetaan raottaa hieman, toisille näytetään trailerissa vaan ne jännimmät ja hauskimmat asiat, joillekin näytetään kaikki, myös ne epäonnistuneet kohtaukset. Todellisuus. En tarkoita, että kaikille pitäisi antaa ilmaislippua katsomaan omaa elämää, mutta kunhan itse tietää mikä on totta. Loppupeleissä kukaan ei jaksa pitää kulisseja pystyssä pitkään. Lopulta niiden alle romahtaa. Toivoisinkin, että välillä ihmiset pysähtyisivät oman elämänsä äärelle miettimään, millä mallilla asiat on? Välillä tuntuu, että ihmiset valittavat jatkuvasti eivätkä näe elämässään mitään positiivista. Jatkuvan valittamisen alle hautautuminen katkeroittaa ihmisiä. Tiedän omasta kokemuksesta. Silloin elämä lipuu ohi, huomaamatta. Mihin aikansa käyttää? Negatiivisten asioiden ruotimiseen vai keskittyykö siihen, mikä on hyvin?
Sitten se toinen ääripää. Asiat ovat huonosti, mutta siihen ei reagoida. "Kaikki hyvin" toteamukset silloin kun tyhmäkin tajuaa, ettei kaikki ole hyvin, tai "kyllä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu" ilman, että asian eteen tehdään yhtään mitään, on kulissien ylläpitoa.
Mihin minä itse syyllistyn? Elämän ennalta käsikirjoittamiseen. Yritän kovasti. Vieläkin. On muuten ollut ihan hiton vaikeaa, ja vielä vaikeammaksi se on käynyt vastasyntyneen vauvan kanssa.

Esimerkki:
 Eräs keskiviikkoilta, olen käymässä nukkumaan. Ajattelen; "huomenna nukun kunnon päiväunet kun vauvakin nukkuu. Aloitan myös ristiäisjärjestelyt lauantaita varten". 
Ja näin se meni:
Torstaiaamuna vauva herää klo 7, eikä ole puoleen päivään mennessä nukkunut enempää kuin 20min pätkiä. Lähden vaunulenkille, "kyllä se siihen nukahtaa". Vauva on hereillä lenkin ajan, vesipullo aukeaa vaunujen taskussa, puhelin kastuu ja menee rikki. "Noh, kyllä tämä tästä, kotiin kun päästään niin vauva käy nukkumaan". Juu ei käynyt. Yritän epätoivoisesti saadaa vauvaa päiväunille, että itsekin pääsisin. Olen nukkunut huonosti koko viikon ja itkettää. Vauvalla on kaikki hyvin, ei vain nukuta. "No kyllä kohta helpottaa kun A tulee kotiin ja ottaa vauvan, sitten voin nukkua". A tulee kotiin, laittaa astianpesukoneen päälle. Kone menee rikki ja vettä tulee keittiön lattialle. Vauvalla on nälkä. A hermostuu kun kone hajosi, käyttöohjeita ei löydy. Ristiäiset ylihuomenna eikä astianpesukone toimi. A katsoo ikkunasta ulos ja huomaa kissan kävelevän pihaan elävä kyy suussa "Voi paska, onko käärme ehtinyt purra kissaa?". Kissa otetaan sisälle tarkkailuun, minä istun makuuhuoneessa ja itkien imetän vauvaa, A kiukkuaa keittiössä astianpesukoneelle ja pappi on tulossa puolen tunnin päästä ristiäispalaveriin. "Ei tän päivän näin pitänyt mennä." Kysyin A:lta, "eikö voitaisi vaan laittaa kaikille tekstarit, että ristiäiset on peruttu ja lapsen nimeksi tulee Konsta?!"
 
Lopputuloksena kuitenkin; astianpesukone ja puhelin saatiin korjattua, palaveri papin kanssa pidettyä, kissaa ei purrut käärme, ja vauva nukkui seuraavana yönä 6h putkeen. Ristiäisjärjestelyt ehdittiin tehdä seuraavana päivänä.

Pitäisi muistaa, etten minä laadi käsikirjoitusta. Välillä pitää improvisoida ja mukautua siihen, että asiat menee niin kuin ne on tarkoitettu menevän. Aina ne ei mene niin kuin minä haluaisin. Ei läheskään aina. Haluaisin opettaa pojalle sen, ettei kaikkea voi hallita eikä kaikki mene oman mielen mukaan. Miten sen opetan jos en itsekään sitä osaa/hyväksy?


Tähän blogiin ja facebookiin tulee kirjoiteltua enimmäkseen niistä onnellisista ja hyvistä tapahtumista. Ei se tarkoita sitä, että elämä koostuisi vain niistä. Mutta kun luen vanhoja tekstejäni tai selaan facebook-julkaisujani niin ne ovat ehdottomasti ne asiat jotka haluan muistaa. Ne hyvät hetket.

Tosiaan, poikamme ristiäiset pidettiin 22.8. Yllättävän väsyttävä voi yksi päivä olla, vaikkakin ihana päivä se oli. Mitäs muuta meidän arkeen? Ollaan käyty pari kertaa Konstan kanssa minun työpaikalla. Työtä ei ole ikävä, mutta työkavereita on. Mitähän heille kuuluu? Tätä jäin pohtimaan kun viimeksi kävin pyörähtämässä työpaikalla ja näin osan työkavereista. Mitä muille kuuluu? Tästä sitten vein ajatuksen vielä pidemmälle ja tajusin, etten tiedä mitä muillekaan ystävilleni kuuluu? Kaikki pyörii vauvan ympärillä ja toki ihmiset ovat käyneet katsomassa vauvaa ja kyselleet meidän kuulumisia, mutta minä olen tässä kuplassani enkä tiedä mitä muille kuuluu. Loppuraskaudesta olin niin kipeä, että olin kuin takapuoleen ammuttu karhu eikä kukaan varmaan uskaltanut ottaa yhteyttä. Kiukkuilin kun ihmiset kyselivät vointia ja rakas ystäväni Satu laittoi silloin viestin: " Muista vaikka kuinka vituttaa, että sinnuu rakastetaan niin hemmetin paljon, että kaikki haluu olla hengessä mukana." En saanut siis silloinkaan ajettua ihmisiä luotani vaikka käyttäydyin kuin aasi. Joten ehkä pääsen taas kartalle muiden kuulumisista? Kyllähän tässä kesä onkin jo hurahtanut.
...nyt toki hieman keskusteluihin keskittymistä vaikeuttaa väsymys, mutta ehkä sekin helpottaa...

 Väsymyksestä päästäänkin sitten aiheeseen tupakka, jota tekee ihan tajuttoman paljon mieli. Tehnyt itse asiassa keväästä saakka. Olen nyt yhdistänyt sen väsymykseen. Silloin kun olen oikein väsynyt, niin silloin tekee mieli polttaa. Paljon on myös pyörinyt päässä kysymys "jos en olisi tullut raskaaksi niin olisinko sortunut?". Siinäpä kysymys johon en saa koskaan vastausta.

Ihana ristiäislahja Konstalle <3
En voi käsikirjoittaa elämäämme. Onneksi. Mitä voin tehdä, että kaikilla on tässä perheessä hyvä olla? Pidän huolta itsestäni, lapsestani ja parisuhteestani. Nämä kaikki kulkevat käsikädessä. Jos minä en voi hyvin, ei myöskään lapsi tai parisuhde. Jos parisuhde ei voi hyvin, en minä voi hyvin eikä varsinkaan lapsi voi hyvin. Jos lapsi ei voi hyvin, minä en voi hyvin. Jos minä en voi hyvin, ei parisuhde...jne jne. Tämän kun muistaisi.

Arjen pienistä onnen hetkistä koostuu meidän elämä. Ihana Konsta on tullut osaksi meidän elämää ja hän naureskelee paljon. Varsinkin silloin kun me A:n kanssa yhdessä naureskellaan, Konsta yhtyy siihen. Lapsi aistii, että vanhemmilla on hyvä olla yhdessä. Se luo turvallisuutta. Ja siitä minä olen onnellinen.

Asiaa olisi vielä ihan mielettömästi, ehkäpä käsikirjoitukseen on laitettu ensi viikolle kirjoitusaikaa, kuka tietää? :)

Lopuksi vielä kiitokset blogia kommentoineille, Satuille, Julialle, bloggaaja"kollegoille", anonyymeille ja kaikille muille! Kommentit motivoi kirjoittamaan lisää ja ne ovat olleet ihania :)