perjantai 23. maaliskuuta 2018

"En ole se mitä minulle tapahtui, olen se mitä valitsen olevani." — Psykoanalyytikko Carl Jung (1875-1961)

Voi talvi kun ei lopu ja tiet ei sula ja mie en pääse juoksentelemaan asfaltille, kun kerrankin olisin menossa!

Ei huonot lenkkeilymaisemat :)
Kerrankin voin sanoa, että olen pysynyt tavoitteissani! Olen liikkunut niin usein kun olen suunnitellutkin, ehkä vaan kevyemmin kuin mitä olin aikonut. Tässä kuluneen kuukauden aikana olen löytänyt itseni usein lenkiltä, kerran hiihtoladulta, kerran salilta, kerran hevosen selästä, kaksi kertaa zumbasta sekä pari kertaa kotitreenin parista. Kaikki nämä olen tehnyt siitä huolimatta, että nenä vuotaa. Muita flunssan oireita ei ole ja jaksaminen on hyvä. Yhdellä viikolla oli flunssan oireet kokonaan poissa ja silloin kokeilin juoksemista. Viime tekstissä kerroin, miten jaksoin ensimmäisellä kerralla hölkätä juuri ja juuri kaksi aurauskepin väliä. Nyt kokeilin uudestaan, ja ensimmäinen pätkä oli 7 kepin väliä! Vaikka olin ollut flunssassa ja käynyt vain kävelylenkeillä! Ilmeisesti se on totta, että kehitys tapahtuu levossa. Taas yksi hyvä syy lisää muistaa lepopäivät!


Liikkumisten lisäksi olen löytänyt itseni töistä, ystävän kanssa kahvilta, kahden päivän ajan sängyn pohjalta vatsataudista, hoplopista, akupunktiosta... mahtuuhan tähän tapahtumia. Ihanan aktiivista arkea siis! Kaikkein onnellisin olen siitä, että olen saanut nähdä ystäviäni ja kummilapsia. Ensi viikonloppuna on luvassa lisää ystävien tapaamista, kun 2.5v uhmaikäinen menee ensimmäistä kertaa mummolaan yökylään (hui!) ja me lähdetään viettämään iltaa ystävien kanssa. Joukkoon tulee myös Australian vahvistukset, eli joudun epämukavuusalueelleni kun ympärillä puhutaan englantia ja minun odotetaan osallistuvan siihen... en tiedä jännitänkö enemmän pojan yökylän sujumista vai omaa kielitaitoani :D

Yritin ottaa pojan mukaan joogaan.... jaksoi kolme asanaa :D
Lähdettiin ystävien kanssa Jutan ilmaiseen Go fat go!- haasteeseen. Maanantaina alkoi ja vielä ollaan nälkäkuolemalta selvitty. Oma whatsapp-ryhmä tsemppaa ihan älyttömästi myös. Kaikesta runsaasta liikunnan ja veden juonnin lisäämisestä huolimatta miun paino on vaan jatkanut nousuaan, eli dieetti tuli hyvään saumaan. Samalla pidän tätä kokeena, jos ei paino ala tippumaan niin varmaan jossain välissä on käytävä lääkärin juttusilla. Kun eikös kaiken järjen mukaan vähempi syöminen + enempi liikkuminen = painon putoaminen? Annan kropalleni aikaa huhtikuun loppuun. Mutta väitän, että paino junnaa sokerin ansiosta. Ja stressin. Tai siis stressiä ei enää juurikaan ole, mutta aiheesta luettuani olen saanut tietää, että pitkäaikainen stressi (minulla viime syksystä helmikuuhun) nostaa stressihormonin kortisolin pitoisuutta elimistössä, joka osaltaan voi aiheuttaa painonnousua. Nyt yritän siis pitää huolta myös laadukkaasta unesta, omasta ajasta ja rentoutumisesta. Ja tietenkin kunnollisesta ruuasta. Uskon, että näillä eväillä elimistökin laskee kierroksistaan.

Ai niin! Vuosia vaivannut niska-hartiajumi + päänsärky on saanut vihdoin helpotusta! Purentakisko on vihdoin käytössä <3 Akupunktiossa käydessäni mietittiin hoitajan kanssa, että milloin pureminen on alkanut... en muista yhtään, mutta stressitilanteessa se aina pahenee. Aikuisiällä alkoi. Sain tehtäväksi miettiä, että tapahtuiko elämässä jotain kriisiä silloin, kun tuo alkoi. Olisiko kyse siis tunnemuistosta joka aiheuttaa jännitystä... jään tätä pohtimaan, olisihan se hienoa, jos kyseessä olisikin jokin käsittelemätön asia jonka käsittely auttaisi vielä lisää tähän ongelmaan eikä purentakiskoa tarvitsisi loputtomiin käyttää. 

Tänään vietettiin pojan kanssa vapaapäivää ja oli hauskaa! Ulkoiltiin aamulla reilu tunti, käytiin pajunkissat etsimässä ja tehtiin uusi pulkkamäki. Päiväunien jälkeen lähdettiin uimahalliin ja se se vasta hauskaa olikin! Ensimmäistä kertaa mukana oli myös Polarin aktiivisuusranneke, kyllähän tuolla tuli kulutettua. Onneksi äitini lähti mukaan niin pääsin itsekin uimaan muutaman altaan mitan. Kello on 19.30 ja mittari näyttää päivän kulutukseksi 2000kcal ja 15000 askelta. Ei huono vapaa päivä!

Huomenna on luvassa virpomavitsojen tekoa ja sunnuntaina saan luvan vastustaa kiusausta virpomiskierroksella. Inhoan askartelua, mutta eiköhän noista jonkinlaiset risut tule :D
Huomenna aion käydä myös hölkkäämässä ja ylihuomenna sitten pitkällä kävelylenkillä ennen iltavuoroon menoa. 

Ihanaa viikonloppua kaikille! <3



keskiviikko 21. helmikuuta 2018

"Jos sinulla olisi ystävä, joka puhuisi sinulle samalla tavalla kuin sinä joskus puhut itsellesi, pyörisitkö pitkään sellaisen tyypin kanssa?" - Rob Bremer

Otsikon sitaatti puhutteli erityisen paljon. Olen nimittäin puhunut itselleni negatiiviseen sävyyn jo pitkään, eikä se ole johtanut mihinkään. Joten ehkäpä on aika muuttaa äänensävyä.

Viime viikko oli lomaviikko, joka meinasi mennä mönkään, kun perheen 2.5-vuotiaalle nousi kuume päivää ennen Helsinkiin lähtöä. Taas oltiin tilanteessa, jossa asiat eivät menneet miten minä olin suunnitellut. Piti perua reissu Hoplopiin ystävien kanssa. Ärsytti ja suututti. Mutta siitä selvittiin ja reissuun päästiin. Junamatka kahdestaan uhmaikäisen kanssa meni yllättävän helposti. Ja Hoplopiin päästiin reissun jälkeen. Kylläpä loma tekikin hyvää.

Liikunnan lisääminen arkeen on lähtenyt hyvin käyntiin. Olen innostunut tavoitteellisesta lenkkeilystä vaikka vauhti onkin vielä surkean hidas. Ajattelin, että aloitan peruskunnon lisäämisestä ja aluksi vain kävelen lenkkejä. Selasin facebookissa yhtä juoksemiseen liittyvää foorumia ja sieltä yksi kommentti jäi kuitenkin mietityttämään: 
"jotkut haluaisivat, toiset aikovat...mutta vain se joka juoksee, juoksee.". 
Ja niin minäkin sitten tein. Helsingissä ollessa lainasin siskon lenkkikamoja ja kävin lenkillä. Siellähän oli sulat jalkakäytävät ja nollakeli, lähes keväinen sää. Alamäet hölkkäsin ja pystyin siihen. 
Kotiin tultua kävin lenkillä ja hölkkäsin kaksi aurauskepin väliä ja kävelin yhden. Hölkkäsin taas kaksi väliä ja kävelin yhden. Ensimmäiset juoksupätkät tuntui ihan hirveiltä. Siis aivan kauheilta. Ei tästä hittolainen tule mitään. Mutta sitkeästi jatkoin ja loppulenkistä kävi mielessä jo ajatus, että kyllähän tässä juoksisi pidemmätkin pätkät. Mutta maltoin onneksi mieleni enkä ahnehtinut. Lenkin pituus oli 5km ja aikaa siihen meni 41 minuuttia. Ja tie oli tasaista. Ilmeisesti menin tarpeeksi rauhallisesti, kun vatsaan ei pistänyt kertaakaan eikä mihinkään sattunut. Aiempien vuosien takaa on jäänyt muistijälkiä em. vaivoista. Seuraavana päivänä kävin palauttavalla kävelylenkillä, johon kuului kuitenkin jyrkän mäen kiipeäminen.

Lenkin jälkeen tulee hyvä olo, mutta toisaalta mielessä pyörii silloin myös ajatus: Miten hitossa koskaan jaksan juosta 10 kilometriä, ilman että välillä tarvitsee kävellä?!

Olen ajatellut mennä viikot seuraavanlaisella treenaamisella: 
1krt/vko zumba  
1krt/vko ratsastus
2krt/vko juoksu/kävely
1krt/vko lihaskunto
 2krt/vko vapaa

Aamulenkillä maanantaina. Metsällä on ihmeen rauhoittava voima!
Jos jostain syystä zumba tai ratsastus jää välistä niin sitten voi lenkkien määrää lisätä. 2 vapaata päivää viikossa on ihan ehdoton, vaikka miten tekisi mieli treenailla. Palautuminen on ihan yhtä tärkeää, kuin treenaaminenkin. Hassua puhua treenaamisesta, kun käytännössä kyse on rapakunnon kohottamisesta. Mutta kyllähän treenaaminen kuulostaa paljon hienommalta, eikö ;). Zumba ja ratsastus ovat lajeina sellaisia, että syke nousee ja hengästyn, mutta eri lihakset pääsee töissä kuin juoksussa. Eli hyvää vaihtelua siis.

Haluan edelleen olla tarkka siitä, ettei liikunta ole pois minun ja perheen yhteisestä ajasta. Joten lenkillä käyn iltavuoropäivinä kun poika pitää viedä kuitenkin aiemmin hoitoon, lihaskuntoa teen illalla pojan mentyä nukkumaan, ratsastamassa käyn viikonloppuna pojan päiväunien aikaan jne. Ja kyse on kuitenkin vain 1-2h kerrallaan. 

Se on muuten jännä juttu, että kun liikkuu enemmän niin tulee syötyä myös paremmin. Ei voi syödä ihan miten sattuu, kun sitten liikunta tuntuu raskaammalta. Vettäkin tulee juotua enemmän. Nice. 

Välillä itseäni ihan naurattaa tämä intoiluni 10 kilometrin juoksusta. Ihan kuin olisin jollekin maratonille treenaamassa. Mutta minulle tämä on varmaan yhtä iso juttu. Jos tällä hetkellä jaksaa juosta 1km putkeen, niin kyllähän tuo tavoite aika älyttömältä kuulostaa. Mutta uskon itseeni ja siihen, että pystyn tähän! 

Nyt innostusta hidastaa talviflunssa jota osasin odottaa. Flunssa on iskenyt AINA, kun olen lisännyt liikuntaa tai katsonut tarkemmin syömisiäni. AINA 1-2 viikon sisään. Kenties elimistö puhdistuu entisestä? 

Tänään työnohjauksessa oli puhetta stressistä ja saimme arvioida omia "stressifaktoreita" eli osa-alueita joista stressaannumme eniten. Ilokseni huomasin, että stressitasot itselläni nousee enemmänkin omasta toiminnastani kuin esim. ihmissuhteista tai työstä. Eli sehän tarkoittaa sitä, että itse voin vaikuttaa niihin asioihin.


Ps. painokin on lähtenyt tippumaan, kas kummaa vaikka olen muutaman suklaapatukankin tässä syönyt. 

Onko teillä ollut mahdottomalta tuntuvia tavoitteita?

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

"Elämä ei tarjoa vakuuksia, vain valintoja, ei varmuutta, vain seurauksia. Ei ennustettavia tuloksia, vain etuoikeuden yrittää." -Tim Conner

Blogissa ja elämässäni on muutoksen tuulet puhaltamassa niin kovalla vauhdilla, että humina vain käy korvissa!

Ystävä kyseli kuulumisiani tammikuun puolessa välissä. Vastasin, että "ei tänne kummempia, tasasen seesteistä niin alan jo oottelee, et mistähän rysähtää." Tästä 11 päivän päästä meidän rakas Sara-koira lähti pilven reunalle, paikkaan jossa voi haukkua pikkulintuja ja juosta keppien kanssa ilman kipuja. Saran lähtö tuli yllättäen, mutta päätös oli kuitenkin helppo. Oltiinhan me hyvästejä jätetty jo lähes vuosi. Sara oli mahtava koira ja ikävä on raastavaa. Oli kuitenkin päästettävä irti ja Saralla oli hyvä ja pitkä elämä meidän kanssa.

Kun oltiin Sara jätetty eläinlääkäriin ja seisoin parkkipaikalla pelkän pannan ja hihnan kanssa, niin ensimmäinen ajatus oli, että nyt on saatava tupakkaa. Järki tuli kuitenkin nopeasti mukaan ja seuraava ajatus oli, että suklaa on pienempi paha. Seuraavat kolme päivää söin niin paljon suklaata, että yöllä heräsin oksettavaan oloon. Tuli mieleen myös flashback 7 vuoden takaa hetkestä, kun olin hyvästellyt isäni saattohoitopäivien jälkeen sairaalassa. Kotimatkalla pysähdyttiin kioskille ja seisoin siellä itku silmässä jonottamassa kassalle suklaalevy kädessä. Oli muuten fazerin pähkinäsuklaata. Tunteilla on ihmeellinen tapa purkaantua. Minulla suru tarvitsee purkautuakseen itkua ja suklaata.

En halua olla enää tuo tyyppi!
Arki on kuitenkin lähtenyt ihmeen hyvin pyörimään ja elämä jatkuu. Niinhän sen on tehtävä. Suklaaähkyn jälkeen laitoin taas ruokavalion kuntoon ja nyt uutuutena olen ottanut chiansiemenet iltapalalle smoothien seassa. Veden juomisen ja kasvisten lisäämisen seurauksena iltaturvotus on hävinnyt eikä iltavuorossakaan pääse nälkä yllättämään. Toki olen jättänyt pullat ym. vähemmälle. Zumbassa olen käynyt ja hevosen selkäänkin kiivennyt, sekä kotona tehnyt vähän jotain jumpan tapaista... edelleen tavoitteena on ollut pudottaa painoa ja kiinteytyä siten, että mahtuisin vaatteisiini ilman, että jenkkakahvat elävät omaa elämää housunreunan ulkopuolella.


Aktiivisuutta on tullut nyt mitattua Polarin aktiivisuusrannekkeella ja kyllähän sekin aika karua viestiä kertoo: työpäivinä aktiivisuus on lähes mitätöntä. Teen henkisesti kuormittavaa työtä, istun työpäivät keskusteluissa, pidän luentoa tai istun tietokoneella. Työpäivien jälkeen tulee liikuttua vain tiistaisin, kun on zumbailta. Töitten jälkeen haluan viettää aikaa poikani kanssa ja kotihommissa ilta helposti vierähtää. Onneksi on kuitenkin iltavuorot ja vapaapäivät! Iltavuoropäivänä vien pojan hoitoon klo 10 ja oma työvuoro alkaa vasta klo 13. Tässä ajassa ehdin hyvin käydä lenkillä tai salilla. Ratsastamaan ei ilman kiireen tuntia ehdi tuossa ajassa. Ja iltavuoropäivänä ehdin kuitenkin aamulla viettää pojan kanssa 3h laatuaikaa :)
Toisaalta monesti aamuvuoron jälkeen olen laittanut miehen hoitamaan pojan nukkumaan klo 20 ja itse ehdin siinä tehdä jonkun lyhyen kotijumpan.

Kuitenkin koen tarvitsevani jonkun selkeämmän tavoitteen. Ja nyt olenkin päättänyt aloittaa lenkkeilyn vähän eri meiningillä. Haluaisin nimittäin juosta. Kävelylenkitkin ovat jääneet hävettävän vähälle nyt talven aikana, niin aloitettava on ihan niistä. Kummalliselta vaan tuntuu lähteä lenkille ilman koiraa. Viimeiset 14-vuotta oon käynyt lenkillä koiran kanssa. Tähän onneksi löytyi ratkaisu eräältä juoksufoorumilta: äänikirja kuunteluun ja menoksi. Latasin siis Bookbeat-sovelluksen ja eilen kuuntelin ensimmäistä kertaa elämässäni äänikirjaa samalla, kun kävin lenkillä. Ja oli muuten mahtavaa. Illalla tuli tunne, että pakko päästä huomenna lenkille, että voi kuunnella kirjaa lisää. Ja kävin lenkillä tänäänkin. 

Kävin myös ratsastamassa ja suurimman osan ajasta sain viettää perheeni parissa. Yhteisestä ajasta kannattaa nipistää tunti tai kaksi omasta fyysisestä kunnosta huolehtimiseen, jaksaa sitten paremmin touhuta kun kunto on kohdallaan. 
Mara olisi juossut 10km tänään helposti :D


Ja tottakai elämässä pitää olla tavoitteita: aion juosta toukokuussa 10 kilometriä. Se on niin hurja tavoite, että itseäkin hirvittää. Monelta menee 10km juoksu heittämällä, mutta minä en ole koskaan juossut 5 km pidempää matkaa ja siitäkin on jo vuosia. Ja nyt on kolme kuukautta aikaa saada itsensä siihen kuntoon, että pystyy juoksemaan 10km. Ilman välikävelyjä. Onneksi miulla on liikunnallisia ystäviä ja sain ystävän tähän tavoitteeseen mukaan. Yhdessä on kivempi tsempata. Kyllä me pystytään siihen. Ja tämän myötä syömisteni ja liikkumiseni tavoite painonpudotuksesta on muuttunut. Tärkeämpi tavoite on nyt 10km juoksu, eiköhän se paino tipu siinä samassa jos on tippuakseen. Tämä on tiiättekö paljon kivempi tavoite!


Tervetuloa mukaan seuraamaan miten projekti10 edistyy!

Huomenna lähdetään HopLopiin ystävien kanssa ja tiistaina suunnataan pojan kanssa junalla kohti Helsinkiä pariksi päiväksi. Muistinko mainita, että talviloma on alkanut :)


Toki välillä pitää myös herkutella, niin mekin tehtiin laskiaisen kunniaksi :) Laitettiin kylläkin pojan kanssa pulla puoliksi... ne on ne pienet teot ;)

tiistai 2. tammikuuta 2018

”Menestys on kompastelua epäonnistumisesta epäonnistumiseen ilman innostuksen kadottamista.” —Winston Churchill

Ihanaa, lunta!
Ja taaaaas mennään! Uusi vuosi, uudet tavoitteet ja onneksi taas uusi tekemisen meininki. En nyt millään jaksa kerrata koko syksyn tapahtumia, mutta kaiken kaikkiaan oli aika surkea syksy. Stressiä, kiirettä, sairastelua, rahahuolia, surua... mutta jätetään ne viime vuoden puolelle!

Viime vuoden surkuttelussa havahduin, että voin taas todella huonosti. Väsyttää, ei jaksaisi, saamaton olo... kiukuttaa, pinna on lyhyt... jatkuvia päänsärkyjä ja lihaskipuja... ja taas kerran tiedän mistä se johtuu: olet mitä syöt ja teet. Olen syönyt taas todella huonosti ja jättänyt liikunnan lähes kokonaan pois. Ensin tuli flunssa, sitten ei enää olevinaan ollut aikaa eikä jaksanut. Vaatteet kiristää eikä entisiin mahdu enää mitenkään, ei enää edes sullomalla. Järkytys olikin suuri, kun joulun jälkeen astuin vaa'alle. 2 vuotta sitten tammikuussa asetin tänne blogiin julkisen tavoitteen: painon pudottaminen 6.7kg, kun lähtöpaino oli 68.7kg. Arvatkaas paljon vaaka näyttää näin kahden vuoden jälkeen? 72.3kg! Siis mitä hittoa! Eikö suklaata syömällä ja itseään laiminlyömällä tapahdukaan muutoksia? Tätähän pitää pohtia... olen muutaman kilon päässä siitä, mitä painoin ollessani viimeisilläni raskaana. Lisää huolta aiheutti se, että painoindeksikin on heittänyt nyt lihavuuden puolelle.

Eli jos vielä haluaisin tuohon alkuperäiseen tavoitteeseen päästä, niin nyt pudotettavaa painoa on jo 10.3 kg! Ja tätä ei saada pudotettua millään pikadieetillä. Enkä aio totaalikieltäytyä sokerista. Mutta vähentää aion ja uskon sen auttavan alkuun.Enkä kyllä usko, että pystyisin edes 10 kiloa pudottamaan, enkä haluakaan. Sillä kaikkein kummallisinta tässä on, että ensimmäistä kertaa elämässäni koen olevani sinut kroppani kanssa. En häpeä olemassaoloani. Tähän auttoi ehdottomasti viime vuosi. Viime keväänä meillä oli työyhteisössä voimauttavan valokuvauksen projekti, enkä ollut tuolloin kuviin tyytyväinen. Kävimme projektia työnohjauksessa läpi ja silloin vasta kunnolla heräsin siihen, että näen itseni ihan väärin. Pitkäaikaisen ihanan työkaverin palaute sai minut silloin herkistymään ja miettimään. Kesälle sitten asetin uuden tavoitteen. Halusin saada kuvia, joissa tunnen itseni kauniiksi. Ja niitä sain, eikä kiloilla ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Silloin kaikki kliseet loksahti tajuntaani. Ei sillä ole väliä mitä vaaka näyttää, vaan miten tunnet itsesi.






Uskon, että ensimmäistä kertaa minulla on terve lähtökohta tähän uuteen projektiin.
 Syyskuussa liityin facebookissa sokeriton syyskuu- ryhmään ja vaikken sokeritonta tuolloin aloittanut, niin hyviä ajatuksia sieltä silti sain ja tallensin muistutukseksi pari kuvaa:

























Ennen olen yrittänyt muuttaa kaiken kerralla; ruokavaliosta kaikki turha pois, liikuntaa hirmuiset määrät jne jne. Ja yleensä lopputuloksena on ollut se, että kroppa joutuu säästöliekille ja on altis kaikelle, joten olen ollut viimeistään kahden viikon päästä flunssassa. Nyt lähden eri tavalla liikkeelle: pienin askelin. Sain työpaikaltani joululahjaksi työkirjan tälle vuodelle ja siihen asetin tammikuun tavoitteen: liikunnan lisääminen. Lisäksi ystäväni muistutti siitä, ettei sen tarvitse olla aina paljoa. Itselleen voi antaa kiitosta arkisista asioista, kuten lumitöistä, lenkistä koiran ja lapsen kanssa jne... postissa on tulossa aktiivisuusranneke, jospa sen kautta saisin itselleni selkeämmän kuvan todellisesta aktiivisuudestani.

Tämän blogin aloitin aikoinaan, lähes neljä vuotta sitten projektin tueksi. Toimikoon se tämänkin projektin päiväkirjana.

Aktiivisuutta lisää arjessa ihana 2.5-vuotias vauhtimies, jonka kanssa ei tule sohvalla makoiltua. Toisaalta tämän ihanan ei-niin-ihanat uhmakiukkukohtaukset vaativat itseltä hyvää henkistä jaksamista. Huomenna ajattelin vietää vapaapäivää menemällä poitsun kanssa päiväunien jälkeen uimaan. Käytiin syksyllä 6 kertaa 2-3-vuotiaiden uintiryhmässä ja siellä tuli kyllä mukavasti itsellekin liikettä :D

Työrintamalla pääsen haastamaan itseäni tässä kevään aikana, olen lupautunut menemään puhumaan kahteen seminaariin ja ai perhana miten jännittää. Mutta tekemällä sitä varmuutta ilmeisesti saa...

Voi itku miten onkaan ollut kirjoittamista ikävä. Olen kärsinyt niin jäätävistä niska-hartiaseudun jumeista/kivuista, ettei ole ollut mahdollisuutta istua enää kotona koneen ääressä. Töissä tulee istuttua ihan liikaa ja työskentelyasento on huono. Lisäksi olen alkanut viimeisen kahden vuoden aikana puremaan öisin hampaita yhteen jonka seurauksena on päänsärkyä ja leuan alueen kipuja. Onneksi ensi viikolla on hammaslääkäriaika ja saan vihdoin tilattua purentakiskot!

Tästä se taas lähtee, pienten onnen hetkien ja onnistumisten kautta elämä kuntoon :)

Onko muut aloittaneet projekteja uudelle vuodelle?

Nyt on se hetki, kun uskoo taas auringon tulevan esiin <3
Nyt ollaan taas tässä vaiheessa :D