maanantai 29. elokuuta 2016

"Univaje lihottaa ja saa meidät toimimaan tollojen tavoin, tutkimuksetkin sen todistavat." - Kaisa Jaakkola kirjassaan Hyvän olon hormonidieetti

Blogiteksti nro 100, aiheena uni. Unesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta nyt paneudun siihen vielä hieman syvemmin. Tämä teksti tulee sisältämään myös itsesääliä, pinnallisuutta, turhamaisuutta ja lapsellisuutta, lue siis omalla vastuulla ja pidä ärsytyskynnys korkeana. 

Sain jo keväällä ystävältäni lainaan Kaisa Jaakkolan kirjan Hyvän olon hormonidieetti. Kävin reilu vuosi sitten  kuuntelemassa Kaisaa hyvän olon messuilla (teksti siitä tämän linkin takana) ja pidin hänen tavastaan kertoa asioita yksinkertaisesti. Kirja jäi kuitenkin hyllyyn, koska elämäni oli liian kiireistä sohvalla maaten ja huonosti syöden. Ystäväni oli tulossa käymään ja nostin kirjan esille palauttaakseni sen. Aloin kuitenkin lukea sitä. Sehän imaisi mukaansa. Siinähän oli hyviä juttuja. Ja ensimmäisenä niistä tarttui silmään UNI. 


 

Olen ollut ärsyyntynyt niinkin pinnallisesta asiasta kuin omasta painostani ja varsinkin vyötäröllä olevasta renkaasta. Kuten on tullut jo hyvin selväksi, lapseni ei ole nukkunut viime marraskuun jälkeen kun max 4h pätkiä ja olen ollut väsynyt. Vaikka olen yrittänyt laihduttaa, kilot eivät ole karisseet. Olen pitänyt itseäni epäonnistuneena, kun en päässyt tavoitteeseen. Kaisa Jaakkola toi kuitenkin kirjassaan esille sen, että liian vähäinen nukkuminen kohottaa ylipainon riskiä, Tutkimusten mukaan huonosti nukkuvien naisten rasva kertyy erityisesti vyötärön ympärille, kun uni on liian vähäistä ja laadultaan huonoa. Unta pitäisi saada yhtäjaksoisesti vähintään kahdeksan tuntia. Minä olen viimeksi nukkunut sen verran raskaana ollessani. Siitä on yli vuosi. Ehkä siinä on myös yksi syy siihen, miksi paino ei tipu? 

Olen jo aiemmin elämässäni huomannut, että riittävä liikunta ja terveellinen ruokavalio voivat edesauttaa unta ja nukahtamisvaikeuksia. Olen tehnyt töitä oman uneni eteen ja koen jotenkin ärsyttävänä sen, että jotkut ihmiset vaan hakee lääkäristä pillereitä unettomuuteensa, eivätkä edes yritä korjata unta omilla elintavoillaan. Heillä olisi mahdollisuus nukkua laadukasta unta, jos he harrastaisivat säännöllisesti liikuntaa ja katsoisivat mitä suuhunsa laittavat. Vaikka minä liikkuisin miten paljon ja söisin miten terveellisesti, minulla on silti monta kertaa yössä heräilevä lapsi häiritsemässä untani. Katkera, minäkö?! Eeeen kai? 

Toinen suuri tekijä mikä vaikuttaa uneeni, on ruutuaika. Luetko sinäkin tätä tekstiä illalla sängyssä, kirkas näyttö senttien päässä silmistä? Kaisa Jaakkolakin nostaa esille sen, että makuuhuoneessa ei tulisi enää tuijottaa mitään ruutua. Itse asiassa ruutuaika olisi hyvä rajata pois jo ainakin tunti ennen nukkumaan menoa. Olen rajannut ruutuajan lapseltani, pikku kakkosen jälkeen ei tv:tä katsota. Miksi en rajaa sitä myös itseltäni? Miksi istun klo 22.12 koneen ääressä kirjoittamassa blogia? 

Sitten se itsesääliosuus. Palasin tänään töihin, olin jopa ostanut uuden puseron töihin paluun kunniaksi. En ole ostanut itselleni raskauden jälkeen uusia vaatteita, suurentunut vaatekoko on ahdistanut liikaa. Olen kuitenkin saanut itseäni viime aikoina liikkeelle, ja pari kiloa on tippunutkin. Tuntui ihan hyvältä. Sitten se lause tuli. Se, mitä jo aiemmin kirjoitin pelkääväni:
"No kieltämättä mietin, että joko on toinen tulossa, kun oot jonkin verran pyöristynyt".
 Tiedättekö, huonolla itsetunnolla varustettu ihminen ei tarvitse mainintaa omasta pyöristymisestään. Eikä varmaan kukaan muukaan. Mutta ai että se kolahti ja kirpaisi ja sai vatsan muljahtamaan ympäri. Se oikeasti näkyy niin selvästi. Olen tottunut siihen, että aikuisiällä minun ulkonäköäni ei ole kommentoitu suuntaan eikä toiseen. Olen huomaamattoman näköinen, eikä minussa ole mitään erikoista mikä pistäisi silmään. Enkä ole kehuja kaivannutkaan. Tiedän olevani hyvä muissa asioissa, olen esimerkiksi hyvä ystävä. Mutta en ole kyllä mitään negatiivistakaan aikuisiällä muistaakseni kuullut. Olin jotenkin tuudittautunut siihen, että ne kommentit jäi sinne lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa kuulin niitä ihan tarpeeksi. Olin ajatellut, että aikuisiän voisin keskittää niiden haavojen hoitamiseen.

Tätä lausetta kuitenkin tarvitsin. Menee pitkään päästä siitä yli, mutta tarpeeseen se tuli. Nyt ei ole enää tekosyitä. Nyt panostan laadukkaaseen ruokaan ja lisään liikuntaa. Aloitin sen heti ja lapsen nukkumaan menon jälkeen tein hyvän treenin. Pidän huolen itsestäni ja huolen siitä, ettei kenelläkään ole enää koskaan aihetta sanoa, että olisin pyöristynyt. 

Tiukka viikko tulossa. Töitä perjantaihin asti, sitten viikonloppu yksin pojan kanssa. Onneks voidaan lenkkeillä ja saan 9kg lisäpainon selkääni Tula-kantorepun avulla ;)



torstai 18. elokuuta 2016

"Elämässä saattaa tulla vaihe, jossa kuljemme taaksepäin edetessämme." - Jean-Jacques Rousseau



Oijoi miten hyvin tuo Viivi & Wagner kuvaa minun viime aikaista toimintaani! Laiskuus on iskenyt taas pahemman kerran, mitään en saa aikaiseksi ja omatunto soimaa tekemättömistä töistä. Ja sitten kiukuttaa. Viime aikoina eniten on kiukuttanut rakkaan aviomieheni käytös, hän kun ei lue ajatuksiani. Ihme tyyppi. Onneksi ymmärsin katsoa peiliin ja sieltähän se ongelman ydin taas löytyi: kiinni oleva suu. Mikähän siinä on niin vaikeaa, avun pyytämisessä ja omien tunteiden sanoittamisessa? Onhan siinä tietysti se, ettei tule niin usein tilaisuutta heittäytyä marttyyriksi ja kailottaa kovaan ääneen, miten paljon on joutunut yksin uurastamaan... ;)

SyksySyksySyksy tulee! Olen niin innoissani, kun ilmat viilenee ja tekee mieli laittaa lenkkitossut jalkaan ja kirmailla taas pitkin metsäteitä. Kuten moni varmasti muistaa, olen todellakin syksyihminen. Kynttilöitä, viileitä ilmoja, luonnossa kauniita värejä, vesisadetta. Ihanaa. Pääsee taas ratsastamaankin, kun ötökät ja helle ei ole riesana. Tähän tulevaan syksyyn kuuluu myös kokopäivätöiden aloitus reilun viikon päästä. Kylläpä jännittää. Ei niinkään se työ, vaan se, miten saan arjen pyörimään töiden ohella. Onneksi A jää pojan kanssa vielä syksyksi kotiin, ei tarvitse vielä miettiä hoitopaikkaan kuskailuja yms. Mutta missä välissä harrastan? Missä välissä nään ystäviä? Haluan töitten jälkeen viettää aikaa pojan kanssa ja levätäkin varmaan jossain välissä pitäisi? Noh, eiköhän se arki rakennu omalla painollaan. 

Liikunnan puute alkaa näkyä ja tuntua kropassa. Löllömaha jäi muistoksi raskaudesta/vauvavuodesta ja valitettavan usein se on niin turvoksissakin, että on vaan ajan kysymys ennen kuin joku toteaa, että "ei taida olla enää pitkä aika pikkusisaruksen syntymään"... Mistä hitosta sitä repi aiemmin motivaation liikkumiseen? Olen huomannut, että liikkumattomuuden myötä ääreisverenkierto on heikentynyt ja kylmät kädet/jalat ovat taas riesana. Ja nämä lihasjumit ja nukahtamisvaikeudet... mutta se laiskuus perhana pitää otteessaan ja vaivoista huolimatta liikkumiseni on ollut lähes olematonta. Nyt pitäisi "ottaa itseään niskasta kiinni". Mutta MITEN?! Joo, olen aktivoitunut kesän aikana hieman, mutta se ei todellakaan riitä.

Mara the Man <3
Ratsastustauko on tehnyt hallaa myös Maralle joka on mennyt kesän aikana jumiin. Niinpä viimeiset ratsastuskerrat olen keskittänyt sekä hevosen, että ratsastajan verryttämiseen. Tänään ratsastin ilman satulaa pelkällä ratsastusvyöllä. Oma alaselkäni oli niin jumissa, että ensimmäiset 20min yritin saada käynnissä selkääni antamaan periksi, että se mukautuisi kunnolla liikkeeseen. Nyt vielä illallakin alaselkää kuumottaa. Aktivoin keskivartaloa ja harjoittelin Maralla liikkeestä pysähtymistä pelkästään vatsalihaksia rutistamalla. Onni on istunnalle herkkä hevonen :) Mara ex-kenttäratsu innostui käyntipuomeista niin paljon, että hyppäsi viimeisen yli... hassu heppa. Ratsastuksen lopuksi päästin Maran irti kentälle ja lähdin itse kävelemään. Ja Mara seurasi perässä. Pysähdyin ja Mara pysähtyi taakseni. Lähdin peruuttamaan ja Mara peruutti takanani. Lähdin juoksemaan ja Mara juoksi takana. Kiemurreltiin ja juostiin niitä puomeja. Se on mahtava tunne, kun niin iso eläin seuraa irti ollessaan. 



Viikko sitten oltiin ystävien kanssa reissussa, Helsinki, Korkeasaari ja Tukholma tuli valloitettua neljässä päivässä. Matkustettiin junalla, bussilla, ratikalla, laivalla ja metrolla. Oli siinä kaksi pientä miestä (1v1kk ja 9kk) ihmeissään. Irtiotto täältä metsän keskeltä teki hyvää, vaikka kiva oli palata kotiinkin. Huomenna saadaan vielä lisää ladattua akkuja, kun päästään lähtemään kaupunkiin syömään ja leffaan ja pojat jää mummoille hoitoon :) 

Viime postauksessa pohdin ystävyyttä ja mitä ystävyyteen kuuluu. Omia voimavarojani kuunnellen jouduin tekemään päätöksen, etten voi seisoa vieressä katsomassa sitä, kun toinen vahingoittaa itseään kiipeämällä persus edellä puuhun. Uudestaan ja uudestaan. Mitä se minun vierestä katsominen auttaisi? Minulle tulee paha mieli ja huoli siitä, milloin koskee peruuttamattomasti. Häntä ei auta minun vierestä katsominen eikä se helpota hänen oloaan. Hän tietää, että aina silloin, kun hän haluaa tehdä jotain muuta, niin minä olen käytettävissä. Ystävyyteni ei katoa, vaikka minä katoan sen tuhoavan puun juurelta. Itsekästä? Ehkä, mutta tällä hetkellä minun elämäni kannalta välttämätöntä.

Mutta palataanpa siihen laiskuuteen. On tässä kesän aikana jotain saatu aikaankin! Asetin itselleni keväällä kirjoittamiseen liittyvän tavoitteen: halusin, että mielipidekirjoitukseni julkaistaan jossain isossa lehdessä. Elokuun alussa Helsingin Sanomat julkaisi pitkän kirjoitukseni. Tiesin, että kirjoituksia toimitus saa paljon ja 3000 merkin kirjoituksia julkaistaan vain 1/pv. Olen ylpeä itsestäni ja siitä, että sain julkaistua kirjoituksen aiheesta, joka on suomalaisille tabu. Teksti liittyi työhöni, joten jätetäköön aihe blogin ulkopuolelle :)

Tästä päästäänkin tavoitteiden asettamiseen. Tuntuu, että liikunnan suhteen olen taas lähtöpisteessä.  Siinä pisteessä missä olin, kun aloitin blogin kirjoittamisen. Arki muuttuu, ja pienien onnen hetkien etsiminen jatkuu. Kuluneen vuoden aikana olen valitettavasti usein unohtanut itseni ja oman onnellisuuteni, kun olen elänyt toisille. Lapselleni, miehelleni ja ystävilleni. Mutta jos minä voin hyvin, niin ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Eli asetan tavoitteekseni oman hyvinvoinnin. Siihen kuuluu aluksi mielekäs arki, ystävät, ajatusten purkaminen blogiin ja liikunta. Vertaistukea kaipaisin kovasti, joten jos jollain on menossa liikuntastartti/laihdutuskuuri/karkkilakko/tupakkalakko/valittamisen lopetus/mikä tahansa elämäntavanmuutos niin nyt saa huutaa HEP! 

Kuuntelin muuten tätä kirjoittaessani Korpiklaanin Keep on galloping- biisiä. Yritin linkittää sitä Youtubesta, mutten onnistunut...laitan biisin sanat tähän alle, käykää kuuntelemassa jos innostutte! Mielestäni tämä kuvaa hyvin sitä asennetta, jota haluan tavoitella. "Mikäs täss on matkatessa---revin riemun näistä teistä, elämästä --- tääl on miun kotopaikka -- keep on galloping my black horse carrying me -- with confidence back home".

 Keep on galloping
my black horse
carrying me
to unknown shores
through these outlandish woods
and with confidence back home

Lennä, laukkaa heposeni,
lennä, laukkaa hallavaharja,
kiiä halki kangasmaitten,
murjo poikki pientareitten,
kanna minnuu maailmalla,
kulettele kuskiasi,
näytä kaikki nähtävyyet,
uuet maat ja uuet paikat.

Mikäs täss' on matkatessa,
mikäs täss' on elellessä,
kaikkee saam mie matkav' varrelt',
kaikkee mitä tarvittenki.
Paljon nähty maailmalla,
paljon vielä nähtävätä,
monta maita minun mennä,
Kuulla noita tarinoita.

Laulan, tanssin, soiton soitan,
revin riemun näistä teistä,
näistä teistä, elämästä
täällä Pohjantähen päässä .
Tääl' on miun kotopaikka,
tää on reissun päätepiste,
heposeni tallipaikka,
liinaharjan syntysija

Keep on galloping
my black horse
carrying me
to unknown shores
through these outlandish woods
and with confidence back home
...back home

 

maanantai 1. elokuuta 2016

"Ystävän tulisi olla mestari arvaamaan ja olemaan vaiti." - Friedrich Nietzsche


Moi vaan, täällä ollaan! Taukoa on tullut pidettyä mutta aivot ne (onneksi) jatkaa raksuttamistaan ja pakko on päästä välillä kirjoittamaan. Paljon on tapahtunut kesän aikana. Huh, mistähän sitä aloittaisi. 

Ystävyydestä. Sitä olen viime aikoina pohdiskellut ja pyöritellyt. Paljon. Kuulun niihin onnekkaisiin keillä on paljon ystäviä. Oikeita ystäviä. Sellaisia, keille voi kertoa kaikki huolet ja murheet, ketkä jakavat ilot. Sellaisia ystäviä, joita ei välimatka haittaa ja ystävyyttä ei horjuta pitkäkään radiohiljaisuus. Minun elämääni on tullut ystäviä matkan varrelta. On ihanat lapsuusajan ystävät, opiskeluajan ystävät, töitten kautta tulleet ystävät, A:n kautta tulleet ystävät. Vauvavuoden aikana ystävät ovat olleet todellakin kullan arvoisia ja ilman ihanaa ystäväporukkaani en varmastikaan olisi pysynyt järjissäni. Ja ihan mahtavaa on ollut huomata, että kykenen muodostamaan uusia ystävyyssuhteita. Kuluneen vuoden aikana olen saanut täältä tuppukylältä uuden ystävän, joka on ollut korvaamaton vertaistuki minulle. Kiitos M. Kesän aikana olen nähnyt paljon ystäviäni, ja he saavat minut voimaan hyvin. Kaupunkireissuja, kirppiskierroksia, kahvitteluja, festarit (tapasin muuten ilosaarirockissa ystävän vuosien takaa, se oli ihanaa <3). Hevosten kanssa touhuamista, puhelimessa juoruamista, lasten leikittämistä. Mitä kesä olisikaan ollut ilman ystäviä? Viikkokalenteri on ollut ihanan täynnä tapaamisia ja tuntuu haikealta aloittaa kuukauden päästä työt, kun se väistämättä tarkoittaa sitä, etten voi nähdä ystäviäni enää yhtä usein. 
Konstakin on saanut ystävän <3
Valitettavasti tällä hetkellä monella ystävälläni on suuria huolia ja murheita. Ja minusta tuntuu, etten kykene olemaan kaikille tarpeeksi läsnä. Miten voikin olla niin, että lyhyen ajan sisällä moni ystäväni on joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä ja surua. Kuolema ja sen pelko ovat läsnä, epätietoisuus ja toivottomuus. Väsymystä, ahdistusta, sairautta. Voi, kun voisinkin yhdistää ystäväni ja laittaa heidät jakamaan kokemuksiaan, mutta he eivät tunne toisiaan. Mikä on ystävän rooli? Silloin, kun minulla on ollut elämässä vaikeaa, kun olen käsitellyt kuolemaa ja sairautta, kun on tullut vastoinkäymisiä, muistan ystävät, ketkä olivat tukena. Halasivat, kun tulivat käymään. Kuuntelivat, kun halusin puhua. He olivat korvaamattomia ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Haluaisin tällä hetkellä olla kaikille ystävilleni yhtä hyvä tuki, mutten tiedä riittääkö voimani siihen. Kaikkeni ainakin yritän. Sanoja on vaikea löytää. Mutta viime viikolla voivotellessani ystävälleni, etten osannut sanoa tarpeeksi, sain vastauksen, että "se halaus oli päivän ihanin. Ei tarvii sanoakaan mitään." Ja silloin muistin, että niin se kriisin keskellä tosiaan on.

Mutta tärkein ominaisuus ystävässä on mielestäni se, että toimii peilinä toiselle. Sanoo asiat suoraan ja kaartelematta. Valehtelematta. Mitään pimittämättä. Jos ystävä on menossa perse edellä puuhun yhä uudestaan ja uudestaan, niin mielestäni hyvä ystävä ei mene auttamaan siinä. Vaan hyvä ystävä repäisee toisen sieltä puun juurelta ja näyttää vieressä olevat tikapuut ja ohjeistaa käyttämään niitä. Mutta entä jos toinen ei halua käyttää niitä? Entä jos hän jatkaa sinnikkäästi perse edellä kiipeämistä, tai tekee sen jopa salaa? Mitä hyvä ystävä silloin tekee? Katsoo vierestä, kun toinen satuttaa itsensä uudestaan ja uudestaan pudotessaan puusta? Minusta ei ole siihen. Mutta mitä minun pitäisi silloin tehdä? Siihen en ole löytänyt vielä vastausta.

Jos palaan takaisin itseeni, niin ilmoitusluontoisena asiana voin todeta, että olen alkanut pitää taas huolta itsestäni. Se on ihanaa. Kevät meni jonkinlaisessa masennuksessa/sumussa enkä oikein muistakaan siitä mitään. Toki nukkumattomuus on vaikuttanut siihen. Mutta nyt, kun saan toisinaan nukuttua jopa 4h heräämättä niin alkaa maailmakin kirkastua. Olen alkanut taas katsoa mitä suuhuni laitan ja liikuntakärpänen on meinannut puraista. Ei ole puraissut vielä, mutta tiedän, että kun sitkeästi pakottaa itsensä liikkumaan ensimmäiset pari kuukautta, niin sitten se puraisee ja siitä alkaa innostua. Minä kuulun siis niihin, jotka syttyvät liikunnalle hitaasti. Löytyy miljoona tekosyytä, miksen voi tehdä 20 minuutin kahvakuultatreeniä tai käydä hölkkäämässä. Tai tehdä vatsalihaksia. Mutta ne on vaan tekosyitä ja ai että sitä tunnetta, kun on saanut jotain aikaiseksi! Paino ei ole lähtenyt vieläkään laskuun, mutta kyllä se tulee sieltä.

Olen alkanut nyt taas lukea, ja kiitos siitä(kin) kuuluu ystävälleni K:lle! Nautin ennen lukemisesta paljonkin, mutta se oli jäänyt jonnekin unholaan. Hevostouhut ovat olleet kesässä mukana, pääsin viime viikolla käymään 3h islanninhevosvaelluksella ja ollaanpa käyty kärryilläkin ajamassa tänä kesänä Maralla! Heinäkuussa tein jonkin verran töitä ja A harjoitteli koti-isänä olemista pojan kanssa. Hurjaa, että poitsukin täytti jo vuoden. Otti tänään juoksuaskeleita neuvolassa. Mahtava pieni mies. Taapero. Niin, ja miusta sitten tuli kuitenkin taaperoimettäjä. Hurjaa, kun raskausaikana mietin imetänkö ollenkaan...

Tuleviin viikkoihin sisältyy paljon! Ollaan A:n kanssa molemmat lomalla ja suunnitelmia on tehty... ensimmäisenä isompana tapahtumana on tulevana lauantaina tulevan kummitytön ristiäiset! Olen otettu siitä, että minua on pyydetty jo neljälle lapsukaiselle kummiksi <3 Mahtavaa päästä juhlistamaan tytön nimen saamista. Ensi viikolla lähdetäänkin ystävien kanssa minilomareissulle, junalla Helsinkiin ja sieltä päiväksi Tukholmaan. Neljän päivän irtiotto tästä pikkukylästä ja omasta arjesta tekee hyvää. Loppuloman aikana olisi tavoitteena sisustaa yläkertaan pojalle huone, joka tällä hetkellä toimittaa romuvaraston  virkaa. Jippii, can't wait. 
Kuva meidän pihan laidalta, kyllä se sumu vielä hälvenee. Niin se on aina tehnyt.



Mitäs lukijoiden kesään on kuulunut? Osa seuraamistani blogeista on myös pitänyt hiljaisuutta... kiitos kaikille, ketkä ovat jaksaneet jorinoitani lueskella ja kommentoida, eiköhän tästä taas aktivoiduta! 

Voikaa hyvin ja pitäkää huolta itsestänne! 

Ja ystävilleni haluan sanoa: olette minulle tärkeitä ja olette ajatuksissani.