tiistai 24. kesäkuuta 2014

"Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?" - Tommy Tabermann

Rohkeus. Sitä tarvitaan ihan hirmuisesti muutokseen. Rohkeutta yrittää, uskaltaa, jopa epäonnistua. Usein olen huomannut tavoittelevani täydellisyyttä ja sitten tippunut korkealta ja kovaa kun en heti ensimmäisellä yrittämällä osaa/uskalla/tai asiat ei jotenkin muuten mene mieleni mukaan. Nykyään pyrin siihen, että uskallan edes yrittää. Oon huomannut, että asiat ei aina välttämättä menekään automaattisesti päin prinkkalaa. Ennen tunnuslauseeni oli "pessimisti ei pety", mutta nyt oon yrittänyt ajatella "ei se ota jos ei annakaan"- tyylillä. Ja oon tällä tavalla saanut paljon enemmän onnistumisen kokemuksia. Jännä juttu.

Koen, että tupakan polton lopettaminen vaati paljon rohkeutta. Jostain on kuitenkin kummunnut voimaa ja rohkeutta kohdata omia tunteita ilman tupakkaa. Tässä vaiheessa, kun tupakoimatonta aikaa on neljä kuukautta, kyse ei ole enää fyyisestä riippuvuudesta vaan ihan miun pään sisäisistä jutuista. Blogin kirjoitus oli alkuvaiheessa yksi purkamiskeino, mutta ajan kanssa kirjoitukset on jääneet vähemmälle. Jotenkin ehkä tarve purkamiselle on vähentynyt. Haluan kuitenkin jatkaa kirjoittelua ja pitää tätä eräänlaisena julkisena päiväkirjanani.  Kai se rohkeutta vaatinee tämäkin. Rohkeutta on myös tehdä päätöksiä. Mie haluaisin kovasti aina jahkailla ja pähkäillä, toisinaan oikein odotan, että tilaisuus johonkin menee ohi ettei itse tarvitsisi tehdä päätöstä. Päätöksen tupakanpolton lopettamisesta tein ihan itse. Mahdollisuus siihen on ollut jo iät ja ajat, mutta päätöstä en saanut tehtyä. Joskus aiemmin oon miettinyt, että joskus tulevaisuudessa mahdollinen raskaus olisi tarpeeksi suuri motivaattori lopettamiselle, mutta nyt olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että tein lopettamispäätöksen ihan ITSENI takia. 

Juhannus 2014
Kuulumisista sen verran, että juhannusaattona ratsastusreissu ei mennyt ihan mutkattomasti. Ratsastettiin tallinomistajan kanssa metsässä, ajatuksena "leppoinen juhannusaaton lenkki". Takaisin tullessa hevosilla tuntui olevan virtaa ja päätettiin ratsastaa viimeinen pelto kovaa laukkaa. Hihkuin, mentiin niin kovaa, että vedet tuli silmistä ja tunsin kaikkien huolien ja murheiden kaikkoavan. Tunsin vain vauhdin, laukan rytmin ja kuulin kavioiden jyminän pehmeällä pellolla. Pellon jälkeen hidasteltiin ja naurettiin, kehuttiin miten hyvin laukkapätkä meni. Lähdettiin kävelemään tallille päin, matkaa enää vajaa 1km. Toinen hevosista kuitenkin oli sitä mieltä, että laukkaa olisi pitänyt jatkaa ja heitti alamäessä omistajansa selästä. Lopputuloksena murtunut ranne joka vaati leikkauksen. Huonoa tuuria, ei voi muuta sanoa. Kyseessä kokenut ratsastaja joka ei ole pudonnut vuosiin hevosen selästä. Jokin tarkoitus silläkin varmasti oli, mutta kyllä harmitti. 

Juhannus meni mökillä herkutellen ja sunnnutaina kävin ratsastamassa. Maanantaina käytiin A:n kanssa juoksemassa aamulla ennen kuin lähdin iltavuoroon. Ruokavaliosta lähti nyt sokeri pois, ja kyllä muuten tekee tiukkaa! Tiedän, että ensimmäiset päivät on taas vaikeimmat ennen kuin kroppa tottuu, että sitä sokeria ei koko aikaa tulekaan. Nyt ajattelin pitkästä aikaa tarttua kahvakuulaan ja herätellä yläkropan lihaksia jotka on saanut aika pitkälle olla unohduksissa ratsastus- ja juoksuharrastusten aikana. 

Huomenna menen taas ratsastamaan ja loppuviikosta Mara muuttaakin väliaikaisesti tuohon meidän naapuriin, joten matka tallille lyhenee entisestään! Ihan hassua ajatella, että pääsen kohta ratsastamaan omilla lenkkipoluilla. 



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti