"Oppikaa ajattelemaan, ennen kuin kirjoitatte." - Nicolas Boileau

Viime tekstin jälkeen tuli jotenkin typerä olo. Oma teksti tuntui naurettavan lapselliselta ja pinnalliselta ja meinasin lopun siitä poistaakin jälkikäteen. Mutta olkoon, ei aina voi olla fiksu aikuinen... ehkä olisin kuitenkin voinut ajatella enemmän, ennen kuin kirjoitan. 

Nyt ei ole mitään tiettyä teemaa mielessä, mutta kirjoittaa pitää. Mies lähti lintumetsälle iltapäivällä, poika meni puoli tuntia sitten nukkumaan. Minä laitoin ulos lyhtyihin kynttilät ja ajattelin istua hetkeksi ajatusten ääreen. 

Ihan ensimmäisenä pitää hehkuttaa sitä, että tässä talossa VIHDOIN nukutaan!!! Poika lopetti yöheräilyt minun töiden alkamisen kunniaksi. Tuntuu mahtavalta. Olen saanut nukkua heräämättä yli 7h unia, ehkä aamuyöstä nappaan pojan omasta sängystä kainaloon, mutta muuten täällä nukutaan. Maailma näyttää ihan erilaiselta levännein silmin katsottuna. 8kk sitä valvomista kestikin. Töiden aloitus on väsyttänyt ja en voi edes kuvitella tätä väsymyksen määrää jos vielä yöt valvottaisiin. 

Niin, se töiden aloitus. Töihin palasi täydellinen suorittajatyöntekijä, jonka pitäisi omasta mielestään handlata työt heti samalla työtahdilla kuin ennen äitiyslomalle jäämistä. Ja töitten jälkeen pitää ehtiä nähdä kavereita, vierailla mummojen luona pojan kanssa, lenkkeillä, käydä muskarissa, viestitellä ystävien kanssa pojan mentyä nukkumaan... onneksi ystäväni tuntee minut ja yksi heistä sanoi suoraan, että nyt taitaa olla liian kova vauhti. No niinhän se oli. Stop. En muuten lähtenyt sinä päivänä enää töitten jälkeen lenkille. Ja töissäkin hölläsin. Sen verran otin töitten aloituksesta stressiä, että ensimmäisen työviikon aikana oli joka päivä päänsärkyä ja vatsakin meni ihan sekaisin. Työkaveri sanoi, ettei minusta näkynyt stressaaminen mitenkään ulospäin. Pitäisi opetella senkin näyttämistä. Ehkä se tulee vielä. Mutta nyt helpottaa kun sain kiinni noista fyysisistä oireista. Uskon siihen, että kroppa kertoo pitkälti siitä, missä kunnossa meidän pään sisus on. Ja minulle kroppa kertoi, että "rauhoitu nyt hyvä ihminen!". 


En ole käynyt ratsastamassa tai missään yksin töitten aloituksen jälkeen. En ole ehtinyt, tai siis olisin, mutta olen halunnut viettää aikaa pojan kanssa. Kun vuoden vietti 24/7 yhdessä, niin nyt tuntuu, että ollaan jatkuvasti erossa. Vaikka todellisuudessa ero on 8h/pv. Huomenna on vapaapäivä ja päätin, että menen ratsastamaan päiväuniaikaan. Tulee kyllä tarpeeseen tuulettaa päätä. Ajattelin lähteä metsälenkille tai vähintäänkin painelemaan pitkin peltoja... ja illalla lähdetään A:n kanssa kaupunkiin syömään ja katsomaan Teit meistä kauniin- elokuvaa. Odotukset on korkealla, Apulanta on ollut meidän molempien lempibändi  ihan sen alkuvaiheilta saakka. 

En tiedä saako niin sanoa, mutta minusta tuntuu, että olen jollain tapaa parempi äiti pojalleni nyt, kun käyn töissä. Ihan eri tavalla jaksaa innostua pojan touhuista ja olla läsnä. Ja kyllä se vaikuttaa omaankin jaksamiseen, kun aamuisin on syy katsoa peiliin, kammata  hiukset ja tulee lähdettyä kotoa. Kotona ollessa täällä metsän keskellä oli ihan sama minkä näköisenä tuolla ulkona hiihteli menemään. 

Liikuntaa olen kovasti yrittänyt harrastaa, välillä jumppaillut ja käynyt lenkillä. 1-vuotiaan mielestä on todella hauskaa, kun meikäläinen tekee askelnousuja hiekkalaatikon reunalla, haarahyppyjä tai kyykkykävelyä poika sylissä. Välillä pitää improvisoida :D Mutta kun kävin töiden puolesta pyörähtämässä tutulla kuntosalilla, niin tuli kyllä kaipuu sinne. Raskausaikana kävin salilla vähintään 2krt/vko. Synnytyksen jälkeen en ole käynyt kertaakaan, eli yli vuoteen! Ehkä tässä syksyn mittaan löytyy aikaa siihenkin.  

Toivon, että jokainen pysähtyisi joskus kuuntelemaan omaa kehoaan. Mitä se sinulle kertoo? Voiko se hyvin? Jos ei, niin voiko mielesi hyvin?  

Meilläkin A tietää tasan, mistä narusta kannattaa vetää ;)