keskiviikko 21. helmikuuta 2018

"Jos sinulla olisi ystävä, joka puhuisi sinulle samalla tavalla kuin sinä joskus puhut itsellesi, pyörisitkö pitkään sellaisen tyypin kanssa?" - Rob Bremer

Otsikon sitaatti puhutteli erityisen paljon. Olen nimittäin puhunut itselleni negatiiviseen sävyyn jo pitkään, eikä se ole johtanut mihinkään. Joten ehkäpä on aika muuttaa äänensävyä.

Viime viikko oli lomaviikko, joka meinasi mennä mönkään, kun perheen 2.5-vuotiaalle nousi kuume päivää ennen Helsinkiin lähtöä. Taas oltiin tilanteessa, jossa asiat eivät menneet miten minä olin suunnitellut. Piti perua reissu Hoplopiin ystävien kanssa. Ärsytti ja suututti. Mutta siitä selvittiin ja reissuun päästiin. Junamatka kahdestaan uhmaikäisen kanssa meni yllättävän helposti. Ja Hoplopiin päästiin reissun jälkeen. Kylläpä loma tekikin hyvää.

Liikunnan lisääminen arkeen on lähtenyt hyvin käyntiin. Olen innostunut tavoitteellisesta lenkkeilystä vaikka vauhti onkin vielä surkean hidas. Ajattelin, että aloitan peruskunnon lisäämisestä ja aluksi vain kävelen lenkkejä. Selasin facebookissa yhtä juoksemiseen liittyvää foorumia ja sieltä yksi kommentti jäi kuitenkin mietityttämään: 
"jotkut haluaisivat, toiset aikovat...mutta vain se joka juoksee, juoksee.". 
Ja niin minäkin sitten tein. Helsingissä ollessa lainasin siskon lenkkikamoja ja kävin lenkillä. Siellähän oli sulat jalkakäytävät ja nollakeli, lähes keväinen sää. Alamäet hölkkäsin ja pystyin siihen. 
Kotiin tultua kävin lenkillä ja hölkkäsin kaksi aurauskepin väliä ja kävelin yhden. Hölkkäsin taas kaksi väliä ja kävelin yhden. Ensimmäiset juoksupätkät tuntui ihan hirveiltä. Siis aivan kauheilta. Ei tästä hittolainen tule mitään. Mutta sitkeästi jatkoin ja loppulenkistä kävi mielessä jo ajatus, että kyllähän tässä juoksisi pidemmätkin pätkät. Mutta maltoin onneksi mieleni enkä ahnehtinut. Lenkin pituus oli 5km ja aikaa siihen meni 41 minuuttia. Ja tie oli tasaista. Ilmeisesti menin tarpeeksi rauhallisesti, kun vatsaan ei pistänyt kertaakaan eikä mihinkään sattunut. Aiempien vuosien takaa on jäänyt muistijälkiä em. vaivoista. Seuraavana päivänä kävin palauttavalla kävelylenkillä, johon kuului kuitenkin jyrkän mäen kiipeäminen.

Lenkin jälkeen tulee hyvä olo, mutta toisaalta mielessä pyörii silloin myös ajatus: Miten hitossa koskaan jaksan juosta 10 kilometriä, ilman että välillä tarvitsee kävellä?!

Olen ajatellut mennä viikot seuraavanlaisella treenaamisella: 
1krt/vko zumba  
1krt/vko ratsastus
2krt/vko juoksu/kävely
1krt/vko lihaskunto
 2krt/vko vapaa

Aamulenkillä maanantaina. Metsällä on ihmeen rauhoittava voima!
Jos jostain syystä zumba tai ratsastus jää välistä niin sitten voi lenkkien määrää lisätä. 2 vapaata päivää viikossa on ihan ehdoton, vaikka miten tekisi mieli treenailla. Palautuminen on ihan yhtä tärkeää, kuin treenaaminenkin. Hassua puhua treenaamisesta, kun käytännössä kyse on rapakunnon kohottamisesta. Mutta kyllähän treenaaminen kuulostaa paljon hienommalta, eikö ;). Zumba ja ratsastus ovat lajeina sellaisia, että syke nousee ja hengästyn, mutta eri lihakset pääsee töissä kuin juoksussa. Eli hyvää vaihtelua siis.

Haluan edelleen olla tarkka siitä, ettei liikunta ole pois minun ja perheen yhteisestä ajasta. Joten lenkillä käyn iltavuoropäivinä kun poika pitää viedä kuitenkin aiemmin hoitoon, lihaskuntoa teen illalla pojan mentyä nukkumaan, ratsastamassa käyn viikonloppuna pojan päiväunien aikaan jne. Ja kyse on kuitenkin vain 1-2h kerrallaan. 

Se on muuten jännä juttu, että kun liikkuu enemmän niin tulee syötyä myös paremmin. Ei voi syödä ihan miten sattuu, kun sitten liikunta tuntuu raskaammalta. Vettäkin tulee juotua enemmän. Nice. 

Välillä itseäni ihan naurattaa tämä intoiluni 10 kilometrin juoksusta. Ihan kuin olisin jollekin maratonille treenaamassa. Mutta minulle tämä on varmaan yhtä iso juttu. Jos tällä hetkellä jaksaa juosta 1km putkeen, niin kyllähän tuo tavoite aika älyttömältä kuulostaa. Mutta uskon itseeni ja siihen, että pystyn tähän! 

Nyt innostusta hidastaa talviflunssa jota osasin odottaa. Flunssa on iskenyt AINA, kun olen lisännyt liikuntaa tai katsonut tarkemmin syömisiäni. AINA 1-2 viikon sisään. Kenties elimistö puhdistuu entisestä? 

Tänään työnohjauksessa oli puhetta stressistä ja saimme arvioida omia "stressifaktoreita" eli osa-alueita joista stressaannumme eniten. Ilokseni huomasin, että stressitasot itselläni nousee enemmänkin omasta toiminnastani kuin esim. ihmissuhteista tai työstä. Eli sehän tarkoittaa sitä, että itse voin vaikuttaa niihin asioihin.


Ps. painokin on lähtenyt tippumaan, kas kummaa vaikka olen muutaman suklaapatukankin tässä syönyt. 

Onko teillä ollut mahdottomalta tuntuvia tavoitteita?

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

"Elämä ei tarjoa vakuuksia, vain valintoja, ei varmuutta, vain seurauksia. Ei ennustettavia tuloksia, vain etuoikeuden yrittää." -Tim Conner

Blogissa ja elämässäni on muutoksen tuulet puhaltamassa niin kovalla vauhdilla, että humina vain käy korvissa!

Ystävä kyseli kuulumisiani tammikuun puolessa välissä. Vastasin, että "ei tänne kummempia, tasasen seesteistä niin alan jo oottelee, et mistähän rysähtää." Tästä 11 päivän päästä meidän rakas Sara-koira lähti pilven reunalle, paikkaan jossa voi haukkua pikkulintuja ja juosta keppien kanssa ilman kipuja. Saran lähtö tuli yllättäen, mutta päätös oli kuitenkin helppo. Oltiinhan me hyvästejä jätetty jo lähes vuosi. Sara oli mahtava koira ja ikävä on raastavaa. Oli kuitenkin päästettävä irti ja Saralla oli hyvä ja pitkä elämä meidän kanssa.

Kun oltiin Sara jätetty eläinlääkäriin ja seisoin parkkipaikalla pelkän pannan ja hihnan kanssa, niin ensimmäinen ajatus oli, että nyt on saatava tupakkaa. Järki tuli kuitenkin nopeasti mukaan ja seuraava ajatus oli, että suklaa on pienempi paha. Seuraavat kolme päivää söin niin paljon suklaata, että yöllä heräsin oksettavaan oloon. Tuli mieleen myös flashback 7 vuoden takaa hetkestä, kun olin hyvästellyt isäni saattohoitopäivien jälkeen sairaalassa. Kotimatkalla pysähdyttiin kioskille ja seisoin siellä itku silmässä jonottamassa kassalle suklaalevy kädessä. Oli muuten fazerin pähkinäsuklaata. Tunteilla on ihmeellinen tapa purkaantua. Minulla suru tarvitsee purkautuakseen itkua ja suklaata.

En halua olla enää tuo tyyppi!
Arki on kuitenkin lähtenyt ihmeen hyvin pyörimään ja elämä jatkuu. Niinhän sen on tehtävä. Suklaaähkyn jälkeen laitoin taas ruokavalion kuntoon ja nyt uutuutena olen ottanut chiansiemenet iltapalalle smoothien seassa. Veden juomisen ja kasvisten lisäämisen seurauksena iltaturvotus on hävinnyt eikä iltavuorossakaan pääse nälkä yllättämään. Toki olen jättänyt pullat ym. vähemmälle. Zumbassa olen käynyt ja hevosen selkäänkin kiivennyt, sekä kotona tehnyt vähän jotain jumpan tapaista... edelleen tavoitteena on ollut pudottaa painoa ja kiinteytyä siten, että mahtuisin vaatteisiini ilman, että jenkkakahvat elävät omaa elämää housunreunan ulkopuolella.


Aktiivisuutta on tullut nyt mitattua Polarin aktiivisuusrannekkeella ja kyllähän sekin aika karua viestiä kertoo: työpäivinä aktiivisuus on lähes mitätöntä. Teen henkisesti kuormittavaa työtä, istun työpäivät keskusteluissa, pidän luentoa tai istun tietokoneella. Työpäivien jälkeen tulee liikuttua vain tiistaisin, kun on zumbailta. Töitten jälkeen haluan viettää aikaa poikani kanssa ja kotihommissa ilta helposti vierähtää. Onneksi on kuitenkin iltavuorot ja vapaapäivät! Iltavuoropäivänä vien pojan hoitoon klo 10 ja oma työvuoro alkaa vasta klo 13. Tässä ajassa ehdin hyvin käydä lenkillä tai salilla. Ratsastamaan ei ilman kiireen tuntia ehdi tuossa ajassa. Ja iltavuoropäivänä ehdin kuitenkin aamulla viettää pojan kanssa 3h laatuaikaa :)
Toisaalta monesti aamuvuoron jälkeen olen laittanut miehen hoitamaan pojan nukkumaan klo 20 ja itse ehdin siinä tehdä jonkun lyhyen kotijumpan.

Kuitenkin koen tarvitsevani jonkun selkeämmän tavoitteen. Ja nyt olenkin päättänyt aloittaa lenkkeilyn vähän eri meiningillä. Haluaisin nimittäin juosta. Kävelylenkitkin ovat jääneet hävettävän vähälle nyt talven aikana, niin aloitettava on ihan niistä. Kummalliselta vaan tuntuu lähteä lenkille ilman koiraa. Viimeiset 14-vuotta oon käynyt lenkillä koiran kanssa. Tähän onneksi löytyi ratkaisu eräältä juoksufoorumilta: äänikirja kuunteluun ja menoksi. Latasin siis Bookbeat-sovelluksen ja eilen kuuntelin ensimmäistä kertaa elämässäni äänikirjaa samalla, kun kävin lenkillä. Ja oli muuten mahtavaa. Illalla tuli tunne, että pakko päästä huomenna lenkille, että voi kuunnella kirjaa lisää. Ja kävin lenkillä tänäänkin. 

Kävin myös ratsastamassa ja suurimman osan ajasta sain viettää perheeni parissa. Yhteisestä ajasta kannattaa nipistää tunti tai kaksi omasta fyysisestä kunnosta huolehtimiseen, jaksaa sitten paremmin touhuta kun kunto on kohdallaan. 
Mara olisi juossut 10km tänään helposti :D


Ja tottakai elämässä pitää olla tavoitteita: aion juosta toukokuussa 10 kilometriä. Se on niin hurja tavoite, että itseäkin hirvittää. Monelta menee 10km juoksu heittämällä, mutta minä en ole koskaan juossut 5 km pidempää matkaa ja siitäkin on jo vuosia. Ja nyt on kolme kuukautta aikaa saada itsensä siihen kuntoon, että pystyy juoksemaan 10km. Ilman välikävelyjä. Onneksi miulla on liikunnallisia ystäviä ja sain ystävän tähän tavoitteeseen mukaan. Yhdessä on kivempi tsempata. Kyllä me pystytään siihen. Ja tämän myötä syömisteni ja liikkumiseni tavoite painonpudotuksesta on muuttunut. Tärkeämpi tavoite on nyt 10km juoksu, eiköhän se paino tipu siinä samassa jos on tippuakseen. Tämä on tiiättekö paljon kivempi tavoite!


Tervetuloa mukaan seuraamaan miten projekti10 edistyy!

Huomenna lähdetään HopLopiin ystävien kanssa ja tiistaina suunnataan pojan kanssa junalla kohti Helsinkiä pariksi päiväksi. Muistinko mainita, että talviloma on alkanut :)


Toki välillä pitää myös herkutella, niin mekin tehtiin laskiaisen kunniaksi :) Laitettiin kylläkin pojan kanssa pulla puoliksi... ne on ne pienet teot ;)