Onnen hetket: Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan pelon hallintaa.

Milloin olet viimeksi ylittänyt itsesi? Tehnyt jotain sellaista, joka vaatii paljon rohkeutta?
Minä pidän itseni haastamisesta. Vaikka jännittää ja mietityttää, ehkä ahdistaakin, niin enemmän yleensä harmittaa jos jokin asia jää toteuttamatta. Puhuttiin yhtenä päivänä kotona siitä, miten edellisellä Saksan reissullamme minä uskalsin neuvoa jollekin saksalaiselle tien rautatieasemalle. Ja tein sen siis saksaksi. Minä, joka olen joskus lukiossa lukenut pari vuotta saksaa ja kirjoittanut siitä ylioppilaskokeessa huonoimman mahdollisen arvosanan. Mutta olisiko ollut parempi, että minä olisin oman pelkoni takia jättänyt neuvomatta tietä? Mitä minulle olisi voinut tilanteessa sattua? Ei niin yhtään mitään. Tämä kyseinen ihminen kiitti avusta ja kertoi ymmärtäneensä minun ohjeeni.

Minua harmittaa suuresti ihmiset, ketkä antavat omien pelkojensa takia elämän lipua ohi. Ehkä on unelmia, mutta niitä ei uskalleta toteuttaa. Ei uskalleta tehdä asioita yksin, vaan joka asiaan pitäisi olla kaveri mukana. Miksi? Olen huomannut, että vaikka minulla on paljon ystäviä niin kaikkia ei kiinnosta samat asiat kuin minua. Ja se on mielestäni äärimmäisen hyvä asia, että jokaisella saa olla ne ihan omat kiinnostuksen kohteet. Niinpä olenkin käynyt yksin katsomassa elokuvan, käynyt kahvilla yksin, aloittanut harrastuksia, käynyt koulutuksia. Nämä kaikki asiat olisi jääneet tekemättä, jos olisin antanut omien jännitystilojeni ja pelkojeni ottaa vallan. Mitä olisin sen ajan tehnyt? Istunut kotona ja voivotellut, miten elämä on tylsää ja ankeaa? Miksi jättää kokeilematta, jos jotain parempaa voisi olla luvassa? Jos meille on annettu yksi elämä, miksi jättää se käyttämättä? Vaikka se vaatisikin, että pitää lähteä pois omalta mukavuusalueelta. Kukaan muuhan sitä meidän puolestamme tee, vaan se pitää tehdä itse. Kukaan muu ei ole vastuussa elämästämme, kuin me itse. Ja rohkeuskin on kuin lihas; se kasvaa vain jos sitä käyttää. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen antaa. Ja pitää aloittaa pienistä teoista.

Olen miettinyt, miten haluaisin jatkossa itseäni haastaa. Työelämässä tartuin uuteen haasteeseen, vaikkakin se pelottaa ja jännittää jo etukäteen. Mutta silti olen kuitenkin asiasta innoissani. Minua on pyydetty luennoimaan työstäni eräässä täydennyskoulutuksessa. Jos tämä toteutuu, niin tulen kyllä kertomaan miten meni. Esiintymispelkoisena ihmisenä koen ottaneeni ison askeleen. Kuitenkin näissä tilaisuuksissa minulla on se "työminä" päällä. Tilanteessa minun ei tarvitse olla omana itsenäni, vaan kerron asiasta josta minulla on tietoa. Se helpottaa hieman.

Mutta miten haastaisin itseäni arjessani, tänä päivänä? Sinne kuntosalille menemisestä on tullut yksi haaste. En vaan olevinaan löydä aikaa tai mielenkiintoa. Pohjalla siellä on kuitenkin taas pelko ja jännitys. Mitä minusta ajatellaan, jos menen sinne? En ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen, itse asiassa olen täysin rapakunnossa enkä mahdu enää vanhoihin treenivaatteisiini. Mutta eipä tässä nyt muu auta, kuin kaivaa vanhat verkkarit jostain ja puskea itsensä sinne. Sitä kuitenkin haluan tehdä ja tiedän, että siitä tulee hyvä mieli, kun tekee jotain hyvää itsensä eteen. Ja tiedän, että ne muut siellä eivät kiinnitä huomiota minuun, he ovat siellä itsensä takia eivätkä kyttäämässä, että milloin tämä rapakuntoeukko raahaa itsensä sinne. Edes minä en ole niin itsekäs, että ajattelisin kaikkien huomion kiinnittyvän heti minuun kun astun salin ovista sisään :D

Entäs pidemmän ajan haaste? Unelma? Jonain päivänä aion lähteä ulkomaille ihan yksin. Vaikka vain viikonlopuksi. Mennä lentokentälle yksin, hoitaa lähtöselvityksen, lennon, siirtymisen kentältä hotellille, ravintolassa ruokailun ja kaupunkiin tutustumisen ihan yksin. Liikkumisen ja asioinnin englanniksi. Minähän en puhu englantia, reissuissa ollessamme A on hoitanut puhumisen ja minä olen ollut pääosin hiljaa. Vitsi miten olisinkin itsestäni ylpeä, jos selviäisin tuollaisesta reissusta! Toiset ovat matkustelleet paljon ja heille tällainen on varmasti arkipäivää, mutta minulle tuo on sellainen asia, johon uskallus ei ole vielä riittänyt. Vaikka pidänkin matkustelusta mieheni kanssa, joka on ihan mahtava matkakumppani, tai ystävien kanssa matkustamisesta, niin silti haluaisin kokeilla, pärjäisinkö ihan yksin. Ja nauttisinko reissusta yksin? Kokisinko oloni yksinäiseksi ja turvattomaksi vai olisinko iloinen siitä, että nään uutta kaupunkia ja kulttuuria? Tähän en saa vastausta muuten, kuin kokeilemalla. Se ei tapahdu tänä vuonna, eikä ehkä ensi vuonna, mutta varmastikin joskus.

Haastan lukijat pohtimaan, mitä olette jättäneet pelkojenne takia toteuttamatta? Muutto uudelle paikkakunnalle? Leffassa käynti? Yksin bussilla matkustaminen? Parisuhteen solmiminen tai eroaminen? Uuden harrastuksen aloitus? Työn hakeminen? Kahvilaan yksin meneminen?
Ja mitä pahaa OIKEASTI voisi tapahtua, jos menisitte pelkoa päin? Toteuttaisitte unelmaa? Jos se ei onnistu tai tunnu hyvältä, niin ainakin voisi jatkaa elämää tietäen, että on yrittänyt.

Mitäs tänne metsän keskelle arkeen muuta? Valokuvausta pitkästä aikaa! Syksy Syksy Syksy! Kuluneen viikon aikana olen nähnyt myös paljon ystäviä vapaapäivinäni. Nyt alkoi vapaa viikonloppu ja olin suunnitellut, että käyn ajamassa Maralla kärryillä ja oikeasti pusken itseni sinne salille. Olin suunnitellut myös, että käyn huomenna katsomassa kaverin kuukauden ikäistä vauvaa. Noh, eipä taas asiat menneet kuin minä olin suunnitellut, vaan tänään heräsin aamulla kurkkukipuun ja tukkoiseen, väsyneeseen oloon. Ajattelin kerrankin kuunnella kehoani ja pysytellä sisätiloissa viikonlopun. Enkä rehki. Ensi viikolla on täysi työviikko ja A lähtee neljäksi päiväksi työporukan kanssa Saksaan, joten kädet on täynnä pojan, eläinten ja kodin hoidon suhteen.

Paljon kivoja juttuja on tulossa/menossa, lenkkeilystä on vihdoin tullut lähes päivittäinen rutiini, ruokailut on taas kohdillaan, lähdetään ystävien kanssa parin tunnin issikkavaellukselle reilun viikon päästä, koiravanhus Sara on taas ollut säännöllisten lenkkien ansiosta paremmassa kunnossa... Flunssasta huolimatta mieli on hyvä, ei voi valittaa. Ai niin! Keksin taas yhden asian missä on mennyt pieleen ruokalujen suhteen! Olen syönyt/napostellut janooni! En huomaa tunnistavani janon tunnetta, mutta nyt olen pakottanut itseni juomaan enemmän ja olen huomannut, ettei ole enää niin suurta tarvetta jatkuvasti napostella jotain. Mahtavaa tehdä tällaisia huomioita :)