"Ainoat asiat, joita elämässä tarvitaan, ovat tietämättömyys ja itseluottamus. Silloin menestys on taattu." - Mark Twain

Jälleen on yksi viikko hurahtanut. Kevät tulee ja tänään paistoi aurinko! Viime viikonloppuna vietettiin A:n kanssa oikein treffiviikonloppua <3 Tämä pariskunta lähti maalta kaupunkiin ja käytiin kahvittelemassa Kuopiosta käymässä olevien ystävien kanssa. Mukavaa oli nähdä pitkästä aikaa. Mielestäni parasta ystävyyssuhteissa on juuri se, ettei pitkäkään tauko tee siihen lommoja vaan voi elää omaa elämää tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole esim. soitellut tai nähnyt johonkin tiettyyn aikaan. Kahvitteluhetkestä jatkettiin A:n kanssa Rossoon syömään. Syötiin oikein pitkään ja saatiinpa jotkut nauruhepulikohtauksetkin kanssaruokailijoiden iloksi, tai suruksi, kummin vaan :D ja sitten oli vuorossa illan huipennus, eli Eva:n & Manu:n keikka! Ehkä ihaninta keikassa oli se, että A oli siellä miun mukana, vaikkei ollut kyseistä bändiä kuullut eikä pidä sen tyylisestä musiikista. Mutta koska hän tiesi, miten tärkeää keikalle meno miulle on eikä kukaan miun kavereista päässyt mukaan,  niin hän lähti. Ihana mies se on.

Mutta sitten päästäänkin blogin otsikon analysointiin. Kävin eilen tallilla ja mukaani lähti teini-iässä oleva nuori naisen alku, yläasteelainen. Kyseinen tyttö ratsasti Maralla viime kesänä ja hän sitten vastasikin Maran liikutuksesta eilen. Noh, Mara oli lomaillut ja päätti hieman testailla tämän tytön määrätietoisuutta. Hevonen ei suostunut kuuntelemaan tytön apuja, ei taipunut toiseen suuntaan olleenkaan, käveli vain kentän portille minun luo ja jumitti siihen. Yritin tyttöä ohjeistaa, että "se testaa sinua, nyt määrätietoisesti katsot sinne minne haluat mennä, annat avut ja lähdette liikkeelle. Piste." Ei se ihan niin mennyt. Tyttö pari kertaa yritti, ja sanoi sitten "ei se liiku, en mie osaa!". Pari kertaa autoin heidät liikkeelle, mutta kohta oltiin taas ongelmien edessä: kun tyttö käänsi oikealle, hevonen kääntyi vasemmalle. Ja taas tyttöä turhautti, "en mie osaa!" ja hän luovutti. Ei edes yrittänyt. Hevonen sai siis tahtonsa läpi uudestaan ja uudestaan, joten ei hevonenkaan enää yrittänyt. Tässä vaiheessa minua alkoi turhauttaa. Turhauttiko tytön luovuttaminen, hevosen käyttäytyminen vai mikä? Todennäköisesti turhautumisen aiheutti se, että näin tytössä itseni 10 vuotta sitten. Epävarmuuden, itseluottamuksen puutteen. Epäonnistumisen tunteen, jota minun on nykyisinkin hyvin vaikea sietää. Tyttö halusi lopettaa ratsastuksen siihen, tulla alas selästä. Hän tuli selästä ja minä kiipesin selkään. Tyttö katseli kengän kärkiään. Komensin hänet katsomaan ja kuuntelemaan. Kyllä, komensin. Hevonen käyttäytyi moitteettomasti. Heti aluksi yritti jotain, mutta aistiessaan, että nyt on määrätietoinen kuski kyydissä, rentoutui. Käveli kaula pitkänä ja rentona, kuunteli mitä siltä seuraavaksi pyydetään. Tulin alas ja laitoin tytön takaisin selkään. Tallilta ei poistuta ennen kuin yhteistyö alkaa sujua. Tyttö sanoi, että "sitten saadaan olla täällä koko ilta" johon vastasin, että "mulla on vapaana vielä huominen päiväkin". Ja tytön ja hevosen yhteistyö alkoi sujua. Monesti alkuun tyttö sai käyttää kaiken sisunsa mitä löytyi, mutta onneksi sitä löytyi. Hetken "tappelun" jälkeen hevonen jälleen rentoutui. Ja olisittepa nähneet tytön ilmeen, kun hän tajusi, että HÄN OSASI! :) Tästä saatiinkin vielä hyvää keskustelua aikaan kun onnistuneen ratsastuksen jälkeen harjailtiin heppaa. Kaikki lähtee itseluottamuksesta. Jos itse ei usko siihen, että onnistuu niin ei siihen muutkaan usko. Miten voi kehittyä ratsastajana jos joka kerta menee hyvin? Miten elämässä suhtaudut ja käyttäydyt jos tulee haasteita vastaan? Luovutatko? Turhaudutko?

Kysyin myöhemmin, mitä tyttö oli sanonut ratsastusreissusta kysyttäessä. Vastaus oli ollut "hyvin meni, en tippunut!". :)

Omasta arjesta kerrottakoon, että sain PT:ltä kuntotestauksen tulokset ja ilokseni lihaskuntoni on hyvä ja osittain erinomainen! Yläkroppaan lisää voimaa vaan niin on sitten paketti kasassa. Olin kyllä positiivisesti yllättynyt ja itseluottamus kasvoi hurjasti. En tiedä miksi olen haukkunut lihaskuntoani huonoksi. Tällä viikolla käyn vähän testailemassa ohjelmia ja ensi viikon maanantaina PT tulee vielä käymään molemmat ohjelmat kanssani läpi nin varmistetaan, että tekniikka on alusta asti kunnossa. Ohjelman mukaan mennään sitten seuraavat 8 viikkoa.

Tämän työviikon kun saan loppuun perjantaina niin sitten alkaakin 16 päivän loma! Jihuu! Loman ohjelmassa on siis kuntosalia, kampaajaa, Helsingin reissua siskon luo, Helsingissä Ilon & Valon markkinat- hyvinvointitapahtuma, ystävien tapaamista, tallilla puuhastelua...Tein jo kalenteriin suunnitelmia ja pakko on laittaa sinne erikseen pari vapaapäivää. Siis lomalle vapaata? Kyllä! Tiiättehän, niitä päiviä kun maataan aamusta iltaan yöpuku päällä sohvalla, katsotaan leffoja ja syödään suklaata? ;) Eikä niille päiville oteta MITÄÄN muuta. Pysähtymistä parhaimmillaan. Jotenkin veikkaan, että tulevaisuudessa tulen kaipaamaan sellaisia päiviä... ;)

Vauvallekin kuuluu hyvää, tänään käytiin neuvolassa ja kaikki on hienosti. Pikkuinen monotti neuvolatätiä kun yritettiin kuunnella sydänääniä <3 Toivotaan, että pienen kanssa toimii tuo otsikko, sillä tietoa pienten kanssa elämisestä ja toimimisesta ei ole! :D