"Mitä oppiminen tarkoittaa? Sitäkö että kerää tietoa, vai sitäkö että muuttaa omaa elämäänsä?" - Paulo Coelho

No jopas on taas hävettävän paljon aikaa kulunut edellisestä postauksesta! Täällä mennään niin vauhdilla kevättä kohti, ettei itsekään meinaa pysyä perässä. Valo on päässyt perille myös tänne metsän perukoille, ja päivien lisääntynyt valo on tuonut tähän eukkoon taas uutta puhtia ja energiaa. 

Edellisen mäkilähtöteoria-postauksen jälkeen sain todella paljon yhteydenottoja, kiitos niistä ihan jokaisesta. Nyt on saatu taas pitoa renkaisiin ja vaihde silmään, hyvin kulkee! Kuitenkin vahingosta viisastuneena, jatkossa pyrin käyttämään hyödykseni useampia levähdyspaikkoja ja höllään hyvissä ajoin kaasua. Jos tuntuu, etten ole varma suunnasta niin saatan jopa pyytää apua. Huom, saatan. Jos ylpeys antaa periksi. 

Keväthän on monesti muutosten aikaa. Tällä hetkellä tuntuu, että muutoksia tapahtuu enemmän minun läheisilleni kuin minulle itselleni. Se sopii hyvin, vaikkakaan kaikki muutokset eivät ole läheisille helppoja ja toivottuja. Mutta muutokset ovat toisinaan välttämättömiä, piti niistä tai ei. Muutosten tuulien puhaltaessa minä yritän olla parhaani mukaan tukena ja tukipuuna. Se onkin tällaiselle pätemiseen taipuvaiselle helpommin sanottu kuin tehty. Minultahan löytyy valmiit vastaukset siihen, miten toisten tulisi elämäänsä elää. Mitä kannattaa tehdä ja missä vaiheessa, miten. Muistan myös tarpeen mukaan muistuttaa siitä, miten paljon itse olen kokenut ja miten paljon muuttunut. Sitten jälkeen päin aina harmittaa, kun pitikin mennä vertailemaan. Enhän minä ihan oikeasti voi tietää, mitä toinen käy läpi. En, vaikka koulutukseni olisi mikä. En, vaikka minä olisin kokenut mitä. Kuuntelemisen taito. Se on minulla seuraavaksi opettelulistassa. Nyt tuntuu siltä, että useammalla ystävällä on menossa suuria muutoksia ja toisaalta mietin, että osaanko olla tarpeeksi tukena ja toisaalta mietin, että miten paljon omat voimavarat riittää olla tukena? Tarvitseeko tukena olemiseen voimavaroja? Toisena päivänä haluan kysellä kaikkien kuulumiset ja seuraavana päivänä uikutan, kun kukaan ei kysy minun kuulumisiani. Tai no, ei kai niitä tarvitse kysellä kun ne voi lukea täältä blogista ;) Marttyyriys on tauti, johon olen sairastunut synnytyksen jälkeen. Toiset sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja minä sairastun synnytyksen jälkeiseen marttyyriuteen (kirjoitetaanko se noin?) 

Voiko ihminen teidän mielestä olla liian empaattinen? Miettii toisten huolia ja murheita ja on aina saatavilla jos toinen tarvitsee apua, esimerkiksi? Tästä olen kuullut kotona, mutta ehkä meillä on näkemysero A:n kanssa tästä. Tunnistan kyllä itsessäni sitä, että tahtoisin tehdä muutokset toisten puolesta. Eli elää elämää toisten puolesta. Tai sitten muuttaa toisia, toisten käyttäytymistä. Mutta se ei ole mahdollista. Voin muuttaa vain ja ainoastaan itseäni, omaa toimintaani, omia asenteitani. Vaikka miten kovasti ärsyttäisi katsoa vierestä, kun toinen elää omaa elämäänsä ja tekee omia valintoja. Siis minun mielestä vääriä valintoja. Itsehän olen tehnyt aina vain ja ainoastaan oikeita valintoja ja tekoja.

Pienestä se ystävyys alkaa <3 Konsta ja Alina, ikäeroa 1 päivä. Ihana oli Salla nähdä teitä <3

Ystävät ovat olleet tärkeässä roolissa kuluneen kuukauden aikana, kiitos teille kun olette olemassa. Koen olevani todella etuoikeutettu, kun miulla on niin monta ihanaa ystävää.

"Älä aina kuvaa!"

Nukkumiskuviot täällä on helpottanut siten, että minä olen alkanut nukkua päiväunia. Nukutaan yleensä yhdessä Konstan kanssa päivän ekat päikkärit. Juuri silloin, kun tällä tuppukylällä on ne ainoat kerhot ym. Mutta olen arvottanut tässä vaiheessa omat uneni tärkeämmäksi. Ja yötkin on alkanut helpottaa siten, että kolme herätystä/yö on nyt vakiintunut. Se on jo hyvin! Saatan välillä nukkua jopa sen 3h putkeen. 

Kevät ja valo on mahdollistanut enemmän ulkoilua ja siitä saan energiaa. Raittiista ilmasta ja hiljaisesta metsästä. Pojan ihmettelystä, kun vesi tippuu räystäästä. Pojan naurusta, kun koira jahtaa kissaa. Kaikki on pienelle 8-kuiselle miehelle uutta ja ihmeellistä. En malta odottaa, että päästään yhdessä ihmettelemään tuohon pellon viereen kun muuttolinnut tulee kaakattamaan. 

Mutta kyllä me täältä pellon laidasta lähdetään maailmallekin! Parin viikon päästä lähdetään Helsinkiin juhlistamaan rakkaan siskoni kihlautumista ja päästään koko perhe hotelliin pariksi yöksi. Matka tehdään junalla perhehytissä, sillä Konstahan ei vieläkään viihdy autossa. Odotan reissua kyllä todella innolla! Tekee varmasti hyvää tälle poppoolle.

Muutoksia on tapahtunut myös meidän keittiössä, sillä minusta on äitiyden myötä kuoriutunut varsinainen kokki! :D Konsta syö pääasiassa sormiruokaa ja olenkin tehnyt hänelle lihapullia, kasvispihvejä, munakkaita, muffinsseja jne jne. Kohta pitää varmaan pistää pystyyn joku vauvojen ruokablogi... juu ei. Mutta tuo sormiruokailu mahdollistaa kyllä paljon, miten ihanaa on syödä itse samalla kun vauvakin. Konsta on ollut kyllä todella taitava ruokailussa, kakomista esiintyi ihan alussa, mutta nykyisin osaa haukata sopivan kokoisia paloja ja hienomotoriikka on kehittynyt huimasti! Kertaakaan minun ei ole tarvinnut ottaa poikaa syöttötuolista ja taputtaa selkään tukehtumisen pelossa. Konsta myös maistelee ennakkoluulottomasti kaikkia uusia ruokia :) Suosittelen kuitenkin ihmisiä tutustumaan ensin sormiruokailun periaatteisiin ennen kuin annatte pienokaisille mutusteltavaa. Tärkeimpänä ehkä se, että ne on nimenomaan ne pienet leivän ym. palat jotka sinne kurkkuun jää kiinni ;)


Oppimista pitäisi kyllä tapahtua ihan tietoa keräämälläkin. Aloitin kriminaalityön verkko-opinnot, saa ainakin ajatukset pois vauva-arjesta!

Pitäisiköhän loppuun sitten perinteisesti läntätä kuvia? Tänään kävin rapsuttelemassa Maraa ja kyllä kevään myötä on alkanut myös kutkuttaa ajatus satulaan palaamisesta. Ehkä jo ensi viikolla? Harmi vaan, kun tuon pojan myötä miulle syntyi itsesuojeluvaisto, ei päästä Maran kanssa painelemaan samaan tahtiin kuin ennen :D 

Laitetaas nyt ensimmäiseksi kuva meidän mökille menosta. Tää on jotenkin tosi ihana. Mentiin pääsiäisenä meidän mökille saareen jäitä pitkin. Sara oli toki mukana ja A kantoi Tula-kantorepussa Konstaa. Alkumatkasta tuiskutti lunta, mutta hetken päästä mentiin niemen ohi, jonka jälkeen kirkastui. Konsta oli kantosuojan sisällä suojassa ja viihtyi hyvin isänsä kyydissä.

Mara <3

Siellä nukkuu Sara kissojen kanssa. Sara, joka ei ennen sietänyt kissoja. Kunnes tuli pojat <3 Muutos on mahdollista.