"Älä koskaan kasva niin isoksi, ettetkö voisi esittää kysymyksiä, älä koskaan tiedä niin paljon, ettetkö voisi oppia jotain uutta." -Og Mandino

Uudesti syntynyt ihminen täällä hei! 
...tai siltä ainakin tuntuu viime viikonlopun jälkeen. Oli kyllä oikea päätös jättää lapsi yöksi mummonsa hoiviin ja käydä itse lataamassa akkuja. Lähdin kotoa klo 18.30 ja olin takaisin seuraavana aamuna klo 10. Sanokoot tutkimustulokset mitä tahansa (eli ettei alle vuoden ikäistä saa jättää yöksi ilman äitiä), mutta mielestäni lapsi traumatisoituu enemmän jos kotona oleva äiti on yliväsynyt ja itkee silmät päästään. Eikä tuo hyvin traumatisoituneelta vaikuttanut, hymyili ja oli hyväntuulinen kun meidät näki. Hienosti oli sujunut yö mummon kanssa. On se kyllä niin mummon poika, että olisin ihmetellyt jos eivät olisi pärjänneet. 

Kuluneella viikolla ystävien tärkeys ja merkitys on ollut taas pinnalla. Hassua, että näin pienellä paikkakunnalla voi ottaa puhelimen käteen ja soittaa ystävälle "moi, oon lähdössä kylälle, kahviteltaisko?"-puhelun. Ja se, että täältä löytyy muitakin pienten lasten vanhempia, on ihan mahtavaa. Viikolla paras päivä oli kuitenkin torstai, kun olin NIIN huono aamu, että oksat pois. Siis minulla oli huono aamu oman ihanan pääkoppani sisällä ja yritin kiireellä touhottaa asioita, eikä siitä sitten mitään tullut. Hikipäässä lykin vaunuja ulkona yrittäen saada poikaa nukkumaan ja möskysin samalla koiralle, joka ei ollut tehnyt mitään väärää. Onneksi ystäväni Satu tuli juuri sinä aamuna käymään ja huono mieli hävisi samoin tein. Ihmeellistä. Jos ei oltaisi etukäteen sovittu vierailua, niin se päivä olisi ollut potentiaalinen "olen yksin kotona ja mökötän koko maailmalle"-päivä. Miksihän niinä päivinä ei käy mielessä, että ystävän tapaaminen voisi muuttaa päivän kulkua ja omia ajatuksia? 

Kuluneella viikolla yksi ehdoton kohokohta oli joulukuun alkaminen! Muumi-joulukalenteri on korkattu ja joulukoristeet laitettu esille. Yhtenä iltana Konstaa nukuttaessani lauloin läpi kaikki joululaulut mitkä muistin. Joulu on ihanaa aikaa. Tänä vuonna joulusta tekee erityisen se, että vietetään joulua ensimmäistä kertaa perheenä ja ollaan omassa kodissa. Päätettiin ja ilmoitettiin A:n kanssa, ettei osteta joululahjoja muille kuin Konstalle ja kummilapsille. Yritän ehkä käräyttää kinkun ja tehdä riisipuurosta velliä. Lanttulaatikon ostan valmiina niin onnistuu edes joku :) A:lla alkaa joulusta 1.5 viikon loma, se on ihan paras joululahja kaikille! Pysähtyminen, se on parasta joulussa. Ja suklaa. 

Väsymys on siis taittunut, vaikkakin öisin heräillään yhä tiuhaan. Onneksi heräämiset on lyhytkestoisia ja saan nopeasti unesta taas kiinni. Ja jossain välissä aamuyöstä en jaksa nousta syöttämään Konstaa, vaan nappaan viereeni sänkyyn ja siinä nukutaan useampi tunti siten, että välillä vain havahdun pojan aloittaessa ruokailun. Kimakat kiljahdukset on sitten sen merkki, että nyt on nukuttu tarpeeksi. Yleensä se tapahtuu klo 9 jälkeen ja vierestä löytyy hymyilevä poika. Jolla useimmiten on paskat housussa ja sehän se naurattaa.

Sitten omaa ajatusvirtaa ensimmäisistä vauva-arjen kuukausista, tiedon puutteesta ja sen hakemisesta, onnen hetkistä ja onnistumisen tunteesta. Lähinnä muistoksi itselleni. Jos imetysjutut ei kiinnosta, niin älä lue pidemmälle :) 

En raskausaikana ollut juurikaan valmistautunut siihen, mitä arki käytännössä tulee olemaan pienen vauvan kanssa. Olisikohan ollut jokin alitajunnan itsesuojeluvaisto päällä, mene ja tiedä. Imetystä en ollut ajatellut lainkaan, tai siis mitä se pitää sisällään. Sairaalasta kotiuduttiin ja vauva nukkui todella pitkiä pätkiä. Imetys sujui, tai siis koen imetyksen sujuvan silloin, kun vauvalle tulee tarpeeksi painoa ja vauva on suurimman osan ajasta tyytyväinen. Käytännössähän alussa jopa pelkäsin, että milloin seuraava ruoka-aika tulee. Konstalla oli heräämisen jälkeen nälkä HETI eikä siinä ollut vauvalla kärsivällisyyttä opetella oikeaa imuotetta eikä minulla tuoreena äitinä ollut mitään havaintoa siitä, miten sen pitäisi tapahtua. Yleensä ruokailua edelsikin jopa tunnin itkuhuuto (yleensä pojan) kunnes saatiin ruokaa mahaan asti. Monesti tätä seurasi mieletön puklaaminen, kun lopultakin toinen oli saanut ahnehdittua ja hotkittua maitoa. Tästä seurasi se, että omat hartiat oli nopeasti tulessa, kun joka syötön jälkeen vauvaa piti pidellä pystyasennossa parikymmentä minuuttia. Ensimmäisen viikon jälkeen itkin, kun en jaksanut nostaa vauvaa hoitopöydältä. Yöt meni siten, että heräsin, syötin pojan, röyhtäytin, siivosin puklut, vaihdoin kakkavaipan ja sitten vauvalla olikin taas nälkä, uusi syöttö ja poika nukkumaan. Tämän jälkeen itsellä oli kauhea nälkä ja piti syödä jotain. Heräämisestä meni helposti 1.5-2 tuntia siihen, että pääsin takaisin sänkyyn. Miten sitä jaksoi? 

Päivisin nukutin poikaa paljon sylissä, hän saattoi nukkua monta tuntia rinnallani ja minä makasin sohvalla. Tätä aikaa harvoin käytin itse nukkumiseen, vaan etsin netistä kuumeisesti tietoa siihen, miten imetystä voisin helpottaa ja samalla meidän perheen arkea. Kännykän selaaminen oli helppoa sohvalla, eikä siinä oikein muutakaan voinut tehdä. Minun onnekseni löysin facebookista Imetyksen tuki ry:n sivut. Vannon, että ilman niitä sivuja olisin lopettanut imetyksen. Sivuilta löysin erilaisia imetysasentoja, vinkkejä imuotteen parantamiseen ja ennen kaikkea tietoa siitä, mikä on normaalia. Luin hämmentyneenä A:lle ääneen infokuvia ja artikkeleja "tämähän on ihan kuin meillä!".  Takaraivooni iskostui lauseet "niin pitkään kun imettää, maito ei lopu", "on normaalia, että vauva syö 3-4 tunnin välein, 3-4 kertaa tunnissa tai 3-4 tuntia". "se, että vauva itkee rinnalla ei tarkoita, etteikö hän saisi maitoa" ja ennen kaikkea "se helpottaa vauvan kasvaessa". Silloin lähipiirissäni ei ollut ketään imettävää ihmistä keneltä olisin voinut kysyä neuvoa ja imetyspoliklinikalle oli liian pitkä matka. Onneksi internetin ihmeellinen maailma ulottuu tänne korpeenkin.

Tiheän imun kaudet tuli tutuksi ja Konstan ollessa lähes kolme viikkoinen, hän raivosi syödessään tai ei suostunut syömään ollenkaan. Imetyksen tuen sivuilta sain kannustusta jatkaa imetystä, vaikka silloin olin ensimmäistä kertaa lopettamassa Joka ilta lähes kellon tarkkuudella, Konsta aloitti itkun klo 18 ja se kesti klo 21.30 asti jolloin lapsi nukahti. Näiden tuntien aikana olin varma siitä, ettei hän saa minulta ruokaa. Yritettiin monia eri asentoja, hyssyttelyä ja lähes kaikkea mahdollista. Kipeääkin se teki. Kun lopulta lapsi nukahti, olin yleensä itse niin väsynyt, etten kyennyt normaaliin keskusteluun. Vieraita ei pyydetty iltaisin ollenkaan ja päivisin kyttäsin kelloa, että milloin tulee klo 18 ja kitinä alkaa. Tähänkin kuitenkin helpotti tieto, että "keskivertovauva" (jos sellaista on), itkee päivässä noin 1.5 tuntia. Meillä se kaikki itku tuli illan aikana. Päivällä meillä asusti tyytyväinen lapsi. Harmitti, kun A tuli töistä kotiin klo 17 ja klo 18 alkoi kitinä. Yleensä A näki pojastaan vain sen "kitisevän" puolen. Yritä siinä sitten sanoa, että "ei tää päivisin niin paljoa itke". Ystävät ja kaikki ketkä kävivät meillä päivisin, hehkuttivat ihanan "helppoa" vauvaa.

Mutta sekin helpotti. Sanoisin, että ensimmäiset kaksi kuukautta olivat vaikeimpia. Koin jollain tapaa surua siitä, etten enää pystynyt imettämään sängyssä maaten Konstan kovan puklailun takia. Olisin niin tarvinnut itse lepoa kropalleni. Illalla oli ihana oikaista sänkyyn pitkälleen. Mutta koska olin löytänyt vauvalleni sopivat imetystavat niin olin tyytyväinen siitä. Pojan kasvaessa hän tarvitsi vähemmän ja vähemmän apua imuotteen löytymisessä ja sain itse varmuutta siitä, että tämä onnistuu. Jonakin päivänä huomasin, että imetys ei vaadikaan siihen alkuun pojan itkuhuutoa. Reilun kahden kuukauden ikäisenähän Konsta oli mukana jo Ikea-reissulla ja siellä imetys luonnistui jo kätevästi auton takapenkillä. 

Sitten niitä onnen hetkiä ensimmäisiltä kuukausilta. Ensimmäiset onnistuneet imetyspäivät, ensimmäinen hymy, vaunulenkit, kitinän ja itkuisuuden väheneminen (minun ja pojan). Lukuisat vieraat ensimmäisten viikkojen aikana olivat myös pelastus. Vieraiden aikaan pääsi irtaantumaan siitä omasta kuplasta. Monet kertoivat omia imetyskokemuksia ja muistelivat niitä hankalia aikoja joita jokaiseen vauva-arkeen kuuluu. Konsta nukkui lähes aina, kun meillä oli vieraita. Minä stressasin sitä, milloin poika herää ja meneekö vieraiden käynnistä suurin osa siihen, että minä yritän saada lapsen syömään. Ei mennyt. Nykyisin Konsta on mukanani joka paikassa; ystävien luona, kaupoilla, kirppareilla, huomenna ollaan menossa konserttiin... koen, että helpompi on liikkua lapsen kanssa kuin jättää hänet jonnekin hoitoon.

Noin kuukausi sitten huomattiin A:n kanssa, että pojasta on tullut paljon hyväntuulisempi. Onhan hän ollut tyytyväinen vauva aina, mutta jotenkin se iloisuus ja nauru on lisääntynyt. Imetyksen koen tänä päivänä helppona ja nopeana. Ja meidän aamut on ihan parhaita. Konstan ollessa kahden kuukauden ikäinen kokeilin, josko puklailu olisi helpottanut sen verran, että kyljeltään imettäminen onnistuisi. Ja onnistuuhan se aamuisin, pojan ollessa puoli unessa. Se riittää minulle, päivisin ja öisin jaksan olla itse pystyasennossa. Aamuisin on ihana kuunnella kainalosta tuhinaa, nukkua ja välillä havahtua siihen, että "nyt se alkoi syödä". En olisi ensimmäisenä kuukautena uskonut mitenkään, että tähän vielä päästään. Kaikki se tuki, mitä sain tuntemattomilta ihmisiltä internetistä, piti paikkansa. Ja neuvolan tuki oli myös mahtavaa. Ensimmäisissä neuvoloissa sanoin aina, etten usko pojan saavan tarpeeksi ravintoa kun monesti imetys on niin hankalaa. Kuitenkin paino nousi ja sain tsemppausta jatkaa.

Kylläpä nyt tuli paljon tekstiä imetyksestä. Mutta olen tehnyt sitä 4.5 kuukauden ajan 10-15 kertaa vuorokaudessa, joten ehkä pääkopalle tekee hyvää purkaa prosessia. Prosessista siinä on kyse. Väittäisin, että alkukuukausina se käy työstä. Olin jotenkin naiivisti ajatellut, että "no sitten sitä maitoa vaan tulee". Juu ei. Ensin sitä tulee hurjasti, sitten tuntuu ettei sitä tule ollenkaan ja vauva vaan yrittää apinan raivolla syödä ja syödä, sitten tämän tilauksen jälkeen sitä taas tulee ja taas tuore äiti itkee hormoonihuuruissa joita maidon nousu saa aikaan, sitten sitä taas ei meinaa tulla, ja sitten taas tulee.. tätä sahaamista se oli pari ensimmäistä kuukautta. Mutta kylläpä helpotti lukea silloin muiden äitien TÄYSIN samanlaisista tilanteista, kokemuksista ja tuntemuksista. Ymmärrän myös täysin niitä äitejä, jotka syystä tai toisesta lopettavat imetyksen alun jälkeen tai eivät edes aloita imetystä. Kuten tämän tekstin alussakin totesin, lapselle ei varmastikaan tee hyvää nähdä äitiä vain täysin stressaantuneena.

Sellaista tähän iltaan. Vertaistuen tärkeyttä. Älkää ihmiset jääkö yksin, vaan sopikaa ystävien kanssa tapaamisia, soitelkaa ja etsikää sitä tukea vaikka korpikuusen kannon alta. Olipa kyse imetyksestä tai sopivien kenkien löytymisestä. 

Sara ja Valtsu käyttävät varmasti vertaistukea vauva-arjen kestämiseen <3