"On kamalan työlästä olla tekemättä mitään." — Oscar Wilde

Olen miettinyt, että kaikkia ihmisiä ei varmaan ole suunniteltu vauva-arkeen. En voi mitenkään kuvitella, miten ihmeessä olisin pärjännyt jos meidän perheeseen olisi syntynyt koliikkivauva tai huonosti nukkuva vauva. Viimeisen kahden viikon aikana olen monena iltana itkenyt monta tuntia, ollut aivan uupunut, joka paikkaan on koskenut, arkiaskareet on tuntuneet todella raskailta jne. Ja ihan vaan siitä syystä, että Konsta on heräillyt öisin tunnin välein, maksimissaan kahden tunnin välein. Ilmeisesti pitäisi olla tyytyväinen, että kuitenkin pääsääntöisesti nukkuu yön. Eihän hän itse edes heräydy samalla tavalla kuin minä, vaan unissaan önisee ja hamuaa syömistä. Mutta alkaa minulla olla aika rapsakka olo. Yksi yö havahduin, kun olin nukahtanut seisaaltani pinnasängyn päälle. Ja hei, tätä on kestänyt kaksi viikkoa. Neljästä kuukaudesta jos lapsi nukkuu levottomammin pari viikkoa niin minä olen ihan kuolemaa tekemässä. Tuntuu jotenkin typerältä, kun tätä nyt ilmeisesti olisi pitänyt jaksaa enkä minä ole jaksanut. Toissa yönä sain nukkua 4 tuntia yhteen pötköön ja voi miten levännyt olo oli eilen! 

Konsta on todella iloinen poika, naureskelee paljon ja on tyytyväinen elämäänsä. Se on kyllä pelastanut ja sen takia jaksaa. Öisin hänellä ei ole mikään hätä, saattaa vaan nauraa hekottaa jos yritän laittaa nukkumaan klo 05 tai sitten hän päättää, että klo 3.30 on joutavaa aikaa harjoitella mahalleen kääntymistä. Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyi artikkeli otsikolla "nelikuisen yöhulinat" ja sitä tekstiä olen lukenut kuin raamattua, "se on vaan vaihe-se on vaan vaihe- se on vaan vaihe-...." 

Kaiken tämän väsymyksen keskellä olen raivannut kaappeja ja meillä oli kirppispöytä kahden viikon ajan. Ollaan lämmitelty uuneja, nähty ystäviä, kyläilty Konstan kanssa, käyty joulunavajaisissa katsomassa ilotulituksia, lenkkeilty, käyty miun työpaikalla, siivottu aamulla klo 6 kissan kusia leikkimatolta ja toisena aamuna herätty siihen, kun koira oksentaa jäljelle jääneille matoille. Tällaista "ihan perus" arkea. Ai niin! Melkein unohdin läheltä piti- tilanteet, kun kävin ottamassa influenssarokotteen ja sen jälkeen vietin aikaa terveyskeskuksessa tarkkailussa, kun nielu lähti turpoamaan umpeen... ja autosta jäätyi käsijarru jonka seurauksena auto liukui poikittain tiellä kun vastaan tuli autoja...hmmm...mitähän muuta meidän marraskuuhun? 

Talvi tuli <3

No kaiken tämän lisäksi olen huolehtinut ja murehtinut toisten asioita. Tuntuu, että monella on nyt vaikeuksia elämässä tai hankala elämäntilanne, ja minä sitten murehdin ja mietin miten voisin auttaa. Harmittaa sekin kun en jaksa soitella tai olla tsemppaamassa. 

Huomenna koittaa kauan odotettu ja pelätty ilta, kun Konsta jää äitini kanssa kotiin yöksi ja me lähdetään A:n kanssa tuulettumaan ysäribileisiin. Hyvin ne pärjää, minulle se on vaikeampaa. Siitäkin olen jo etukäteen kokenut syyllisyyttä, kun jätän noin pienen lapsen yöksi. Mutta pakko myöntää, että viime aikoina kun olen meinannut öisin nukahtaa nojatuoliin imettäessäni, niin olen miettinyt, että "todellakin joku muu saa tehdä tämän homman edes yhden yön ajan!". Eikä ole sitten turhaan tullut pakastettua maitoja :) 

Hotelliin nukkumaan! Olen viimeksi nukkunut heräämättä yli 5h toukokuussa! Tietenkin olen liikenteessä autolla ja tarvittaessa ajan kotiin jos jokin hätä tulee, mutta tuskinpa tulee. Aamulla kello soimaan, hotellin aamiaiselle ja hirmuista kyytiä kotiin! On muuten ensimmäinen kerta kun en luovuta hotellihuonetta ihan viime hetkellä :D  Ainoa ongelma tulee oletettavasti olemaan muut ihmiset illan aikana. Miulle on todella vaikeaa jättää Konsta kotiin ja illan tarkoituksena olisi saada hengähdystauko vauva-arkeen. Eli en haluaisi kuulla kysymystä "joko on ikävä?" tai kysymystä"mitä Konstalle kuuluu", sillä uskon niiden lisäävän omaa ikävääni. En myöskään kaipaisi latteita "kyllä ne siellä pärjää, äidille se on hankalampaa"-toteamuksia. Ei ne auta. Pitäisikö askarrella iso kyltti kaulaan, jossa lukee "EN KESKUSTELE LAPSESTANI TÄNÄÄN"? Noh, tämä on taas etukäteen murehtimista. 

Pakko on kyllä hehkuttaa meidän ihanan reipasta poikaa. Hän on löytänyt varpaat, kääntyilee mahalleen, harjoittelee ryömimistä (ei mene enää pitkään kun pääsee liikkeelle!), kutiaa helposti, nukkuu monet pitkät päiväunet päivässä, viihtyy yksinään leikkimatolla pitkiä pätkiä, tykkää "pomppuuttamisesta" on alkanut seuraamaan mitä meidän koira ja kissat touhuaa. Televisio olisi myös kova sana, mutta se suljetaan äkkiä kun huomataan pojan sitä katsovan. Eiköhän tässä vaiheessa riitä kolmiulotteiset asiat ja lopun ikää ehtii tuijottaa telkkaria :) 

Iso poika <3

Sellaista tänne. Aivan ultimaattista väsymystä minulla ja ilon hetkiä muilla. Mutta eiköhän tämä taas tästä. Ja tuo otsikko... eräs tuttava kysyi, onko käynyt aika pitkäksi kun olen ollut "vaan" kotona...sai vastaukseksi tuiman katseen. 

Kummitätini tuli käymään Ruotsista. Toi tullessaan "pienen" konvehtirasian. Ei näköjään tarvitse vielä miettiä raskauskilojen pudotusta...

Väsymystä vastaan!

Onneksi ensi kuu on JOULUkuu! <3