Onnelliseen arkeen kuuluu myös ne päivät, kun kaikki menee aivan totaalisesti päin persettä eikä mikään onnistu. Muuten ei osaisi arvostaa sitä hetken pysähtymistä suklaalevyn äärellä. Toisen seurastakin osaa nauttia ihan eri tavalla kun on ensin järjestänyt sellaisen överi-draamaqueen-kiukkukohtauksen, jonka aikana itsekin jo tajuaa oman käytöksensä naurettavuuden. Mutta ylpeys ei anna periksi eikä kohtausta voi keskeyttää.Voisko taas syyttää hormoneja tästä? A raukka tuli perjantaina töistä ja sanoi jotain väärällä äänensävyllä, jonka seurauksena nappasin vauvan kainaloon ja marssin hyvin dramaattisesti yläkertaan mököttämään. Harmi vaan, että hetken päästä tuli jo tylsää kun istuin yksin ja vauva nukkui sylissä. Pakkohan se oli nokka pystyssä kipittää alakertaan hakemaan puhelin ja suklaalevy, ja mitään sanomatta kipittää takaisin. Mutta kyllä sen kohtauksen dramaattisuus kärsi tuosta. Oon ilmeisesti huono tuollaisissa, taisi jopa olla eka kerta kun moisen järjestän. Harjoitushan tässäkin varmasti tekisi mestarin, mutten taida ottaa harjoituksia mukaan viikko-ohjelmaani.
Se on muuten kumma juttu, kun minä en enää nykyisin saa valittaa. Ennen sain, eikä kukaan kyseenalaistanut tai vähätellyt valitusteni aiheita, olipa se sitten vinoon kasvanut varpaankynsi tai yleinen maailman pahuus. Nykyisin valituksen aiheita on suhteellisen vähän, yleensä aiheina on oma väsymys tai sitten jokin lapseen liittyvä. Mutta eihän niistä nyt voi valittaa, kun "sinähän saat niin ruhtinaallisesti nukkua, toista se on koliikkilasten vanhemmilla", "voi eihän Konsta edes itke paljoa, joidenkin lapset itkee jatkuvasti" tai "Mutta Konstahan on niin ihana lapsi" tai jotain vastaavaa. Jotenkin tuo viimeinen lause varsinkin saa itsessäni aikaan huonomutsi-reaktion. Jos olen valittanut, että väsyttää kun lapsi on kitissyt illan, niin en kai siinä samalla sano ettei lapseni olisi ihana? Ja joo, onhan se ihana. Tarkoittaako se silloin sitä, ettei saisi tuntea väsymystä? Tai ei saisi olla pinna tiukalla? Koska lapsi on ihana, niin sen pitäisi sitten poissulkea äidin kaikki negatiiviset tunnetilat, niinkö? Ja ei se lohduta, että huonomminkin voisi olla. Jos minua koskee päähän, niin ei siihenkään tulla sanomaan, että "voi kuule, joillakin on aivokasvain ja niitä koskee jatkuvasti päähän ja paljon kovempaa!". Huono vertaus, mutta varmasti kaikki nyt ymmärsi pointin. Pääasiassahan meidän arki menee hyvin, mutta en voi väittää ettenkö olisi joskus iltaväsymyskiukku-kohtauksen aikaan pyöritellyt lasta epätoivoisesti sylissäni etsien palautusosoitetta.
Joten nyt sitten valitan: Edelleen väsyttää. Nyt minä nukkuisin, mutta lapsi on oppinut niin paljon uusia taitoja ettei hän malta nukkua. Nukutaan me onneksi yhä usean tunnin pätkiä ja toiset yöt menee paremmin kun toiset. Kiire. Miksei kukaan varoittanut tästä mielettömästä kiireestä joka tulee kun lapsi syntyy? Kaikki pelotteli yksin kotiin jäämisellä. Omien juttujen tekemiseen ei ole aikaa. Tämä nyt liittyy tuohon edelliseen. Liikun paljon lapsen kanssa ja nään ystäviä, lenkkeilen jne jne. Mutta ne ihan omat jutut, kun olen ihan yksin. Niitä on alkanut kaipaamaan. Tämän bloginkin kirjoittamiseen tarvitsee aikaa ja kirjoittaminen on jäänyt ihan liian vähälle. Oma aika viimeisen neljän kuukauden aikana on rajoittunut neljään zumbakertaan, yhteen ratsastusreissuun ja kampaajalla käyntiin. Toki on ollut myös pienempiä hetkiä, jolloin A on esim. käynyt pojan kanssa vaunulenkillä tai olen käynyt yksin kaupassa, mutta sellaista parin tunnin pidempää omaa aikaa ei ole monestikaan ollut. Päivisin Konsta nukkuu pitkät päiväunet, mutta silloin ollaan yleensä menossa jossain. Iltaisin A voisi olla lapsen kanssa, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan malta olla poissa. Hankalaa. Mutta jospa raivaan kalenteriin useampia kotipäiviä, jolloin voin kirjoittaa päiväunien aikaan. Kokeillaan.
Syömiset on muuten taas ihan rempallaan. Ehkä siinä olisi yksi keino, miten väsymystä saisi ehkäistyä. Tai siis olisihan siinä. Mutta jotenkin ihan vahingossa tän kirjoittamisenkin aikana hupeni irtokarkkipussi. Ei sille mahda mitään. Miten oma pää ei opi? Monta kertaa olen huomannut, että ruokavaliolla voi vaikuttaa omaan jaksamiseen. Miksi siinä ei sitten pysy? Ja miten pitkään näitä hormoneja voi syyttää kiukkukohtauksista? Nyt en voi käyttää enää liikunnan puutteelle tekosyytä "kun oon vasta synnyttänyt...".
Miksihän muuten edes haluan syyttää jotain omasta käytöksestäni? Hormoneja tai vastaavaa... kyllähän sitä osasi kiukutella, syödä huonosti ja olla väsynyt ennen raskautta ja lastakin. Miksi aina pitää löytää jokin syy? Ehkäpä nyt vaan yritän keskittyä toimintatapojeni muuttamiseen. Silloin saatan ehkä saada jotain muutosta aikaan.
 |
| <3 |
Sitten iloisempiin aiheisiin. Paluu hevosen selkään on onnistuneesti suoritettu! Voi että sitä tunnetta, kun sai kaikessa rauhassa ensin rapsutella Maraa ja harjailla sitä. Eikä sitä voi sanoin kuvata, mikä tunne siellä selässä oli. Ei vaan meikäläisen kroppa taida olla ihan kohtakaan entisellään, sen verran paljon sai tehdä töitä, että sai istunnan pysymään edes sinne päin. Ja ravata kärsi pari kierrosta, sitten oli pakko hiljentää vauhtia. Mutta siitä se lähtee! Viime viikolla lenkkeilin paljon kantorepun kanssa ja sekin vahvistaa keskivartaloa hyvin kun on pakko pitää selkä suorana kävellessä.
Ja pakko vielä hehkuttaa tuota ihanaa poikaa! Jätkä oli niin reipas neuvolassa kun sai ensimmäiset rokotukset. Äiti ei niinkään ollut, itkin pidempään kuin poika ja neuvolatäti sai lohdutella minua. Saatiin kuitenkin hieno koiratarra neuvolakortin väliin. Jotenkin tuntuu, että se oli enemmän minulle kuin lapselle tarkoitettu. Samana päivänä poika oppi kääntymään vatsalleen ja tarttumaan esineisiin. Mitä lie kehityslientä pistäneet rokotteen seassa. Voi voi, kohta se menee jo kouluun.
 |
| Ja toisaalta, ei sitä omaa aikaa aina edes kaipaa. Näinkin on hyvä katsella leffaa <3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti