"Onni on kokemus siitä, että elät jokaisen hetken rakkaudella ja kiitollisuudella." - Denis Waitley

No niin, nyt on hetki aikaa istahtaa koneen ääreen kun muu perhe lähti vaunulenkille. Tasan kaksi viikkoa on kulunut synnytyksestä. Siitä, kun maailma muuttui. Tai ei varmaankaan maailma, mutta meidän perheen elämä. Kahteen viikkoon on mahtunut väsymystä, itkua, kipua, epätoivon hetkiä, riittämättömyyden tunnetta ja niin edelleen. Mutta ne ovat olleet pieniä hetkiä. Kuluneeseen kahteen viikkoon on kuulunut ennen kaikkea suuria onnen hetkiä, rakkautta, kiitollisuutta, onnellisuutta, ihmettelyä, naurua, tutustumista, opettelua, nautiskelua ja paljon kaikkea muuta, joka on saanut pienet negatiiviset asiat tuntumaan hyvin vähäpätöisiltä.  Tässä onnellisuushuumassa unohtuu, jos tuntia aiemmin on ollut joku pieni epätoivon hetki.

Poika on valloittanut meidät täysin, ja laittanut samalla pään pyörälle. Synnytys ja osastolla olo tuntuu nyt hyvin kaukaisilta asioilta, ja olemmekin aloittaneet synnytyskertomuksen kirjoittamisen ettei kokemus unohdu. Se on minulle terapeuttista ja koen, että se on tärkeä käydä läpi. Ettei vaan käy niin, että joskus aika kultaisi muistot... ;) 

Mielenkiintoista on huomata, miten eri tavalla olin ajatellut asioiden menevän. Alitajunta/mieli oli ihan selvästi tehnyt tehtävänsä, enkä ollut ajatellut miten kipeä voisin olla synnytyksen jälkeen. Ei ollut käynyt pienessä mielessäkään, että minulle voisi tulla jälkisupistuksia 15 minuutin lenkin jälkeen. Tai että ylipäätään joutuisin keräämään voimia, että jaksan kävellä 15 minuuttia. En ollut ajatellut, että MINULLE voisi synnytyksen ja imetyksen aiheuttamat hormonit aiheuttaa järjettömiä itkukohtauksia jolloin minulla ei ole kontrollia itseeni. Onneksi näin on tapahtunut vain kahdesti, kerran sairaalassa ja kerran kotona. Ja kestoltaan nämä itkut ovat olleet pari tuntia. En ollut myöskään osannut kuvitella käveleväni kotona lähes koko päivän tissit paljaina, ja tajuavani iltapäivällä etten ole vielä ehtinyt pestä hampaita tai kammata tukkaa :D. En ollut myöskään tajunnut miten hiton rasittavaa voi olla ihmisten jatkuvat viestittelyt siitä, miten voidaan ja jaksetaan kun ollaan vielä osastolla tai juuri kotiutuneena. Ööö, olen synnyttänyt juuri, pää ihan sekaisin, koskee joka paikkaan, olen todella väsynyt, imetys ei vielä suju, kauhea nälkä ja jos jossain välissä on pieni hetki, että saan kädet vapaaksi vauvasta niin haluanko käyttää sen ajan viestien näpyttelyyn? Vai haluanko kenties syödä, nukkua, käydä suihkussa tai ihan vaan tuijottaa juuri syntynyttä vauvaani? Mitäpä lottoatte? Ja sitten tulee viestejä, että onko kaikki ok kun mitään ei kuulu...hei ihmiset, haloo!

Pari täytekakkua meni ensimmäisellä viikolla :P

Mutta mitä muuta en ollut osannut odottaa? Sitä rakkauden tunnetta mikä tulee kun katsoo pientä nyyttiä. Onnen kyyneleitä valuu pitkin poskia kun vaan katselee toista. En ollut myöskään odottanut sitä, että saan nukkua! Luulin, että aluksi torkutaan tunnin pätkissä yöt ja kuunnellaan huutoa. Poika nukkuu ainakin vielä yönsä hyvin, herää kerran tai kahdesti. Toki tämä voi muuttua, mutta koska synnytyksen aikaan valvoin 3 vuorokautta putkeen ja sen jälkeen osastolla nukuin tunnin pätkissä, niin onpa ollut ihana nukkua univelkoja pois. Jaksaa sitten ne mahdolliset tulevat koitokset. En ollut myöskään odottanut sitä, miten onnellinen olen omasta kropastani. Siitä, ettei se maha ole jatkuvasti edessä ja hidastamassa tahtia. Voi ajella säärikarvat ilman apupenkkiä, nukkua mahallaan tai selällään, ei tarvitse herätä lonkkakipuun, ei närästä ja saa juoda taas litratolkulla appelsiinimehua. Ei tarvitse käyttää montaa minuuttia kyljen kääntämiseen tai sängystä ylös nousemiseen. Ja ihanaa kun omat vaatteet mahtuu päälle! Raskauden aikana painoa tuli lisää 14kg, siitä on nyt tasan puolet lähtenyt pois. En odottanut myöskään sitä, miten järjetön nälkä ihmisellä voi olla KOKO AJAN. Imetys vaatii ilmeisesti veronsa. Ennen kaikkea en ollut osannut odottaa sitä, että me A:n kanssa selvittäisiin näin hyvin tästä. Vauva on vielä hengissä ja voi hyvin! En myöskään osannut odottaa, että täällä on rauhallista! Vauva nukkuu päivällä usean tunnin päiväunet ja sillä aikaa touhutaan A:n kanssa, pestään pyykkiä ja raivaillaan, sitten köllähdetään sohvalle katsomaan Netflixiä. Rauhoitutaan.


Sanoisin, että ensimmäinen viikko kotona meni synnytyksestä toipuessa. Tämä toinen viikko on mennyt fyysisesti paremmin, ei tarvitse enää kipulääkkeitä ja jaksaa lenkkeilläkin. Jälleen suuret kiitokset menee miehelleni A:lle, joka oli synnytyksessä korvaamaton tuki, ilman en olisi varmaankaan selvinnyt hengissä. Osastolta kotiutuessa A osasi hoitaa vauvaa yhtä hyvin kuin minä, ja eletään tätä arkea yhdessä. Aamuisin kun hän herää, tehdään vaihtokauppa ja minä menen nukkumaan pariksi tunniksi kun hän ottaa pojan aamupesulle. Ja voin luottaa täysin siihen, että he pärjäävät. 

Vieraita meillä on käynyt PALJON ensimmäisen viikon aikana, nyt ollaan saatu olla pari päivää ihan oman perheen kesken. Toivon, että syksyllä kun A on töissä ja minä olen yksin pojan kanssa kotona, niin ihmisiä kävisi yhtä usein sylittelemässä vauvaa...mutta taitaapa olla toiveajattelua :D 

Tämä blogi tulee olemaan jatkossakin minun blogi. Mietin yhä sitä, haluanko pojasta tänne yhtään kasvokuvaa. En kuitenkaan muuta tätä vauvablogiksi. Poika saa perustaa joskus oman blogin jos haluaa omaa elämäänsä kertoa. Mutta tällä hetkellä tuo ihana poika on miun elämä, ja toki sen ympärillä pyöritään. 

Tällä hetkellä tuntuu, että voisin muuttaa blogin nimen. Suuret onnen hetket. Niitä täällä tällä hetkellä eletään. Vauva on todella valloittava. Miten joskus olen miettinyt, että haluanko lapsia? Tuntuu hyvältä, etten voi enää suunnitella kaikkea etukäteen. Tämä blogitekstikin on ollut nyt kirjoituksen alla lähes kolme tuntia kun välillä kävin vauvaa syöttämässä ja syömässä itsekin. Kaikki sujuu. Ei haittaa, vaikkei asiat menneet tai mene niinkuin minä suunnittelin. Ne menee juuri niin kuin on tarkoitettu menevän. 

Tyytyväisenä pitää omasta poskesta kiinni meidän pieni pörröpää <3