"Huomaa, että jos sinulla on aikaa nurista ja valittaa jostakin, sinulla on myös aikaa tehdä jotain asialle." - Anthony D'Angelo

Mikä hitto siinä on, että aina kun erehtyy luulemaan, että aurinko paistaa ja ei ole kuin elellä elämää, niin jostain nurkan takaa tulee jokin mieletön myrsky johon ei ole osannut varautua? Ei millään jaksaisi keräillä itseään kasaan aina uudestaan ja uudestaan. Sitten ei enää osaa nauttia auringon paisteesta, vaan odottaa seuraavaa myrskyä. Seisoo jo valmiiksi silmät kiinni ja kädet korvien päällä, odottaen rysähdystä. Sitten, kun sitä ei tapahdukaan niin pakkohan se on uskaltaa jatkaa elämää. Toiset jää siihen seisomaan ja itkemään, mutta minä en millään haluaisi olla sellainen.

Tekisi mieli poistaa  blogi, käpertyä itsesäälin verhoaman peiton alle ja surkutella sitä, miten en saa nykyisin mitään aikaan. Ympärillä on negatiivisuutta, voin huonosti eikä omia vahvuuksia löydy millään.  Leikin pojan kanssa ja nautin siitä, mutta mitään muuta en ole tehnyt. En ole oikeasti tehnyt mitään niistä asioista, joista ennen sain energiaa. En ole käynyt ratsastamassa moneen kuukauteen, kirjoittanut, liikkunut, mitään. Ei jaksa, ei kiinnosta. Tänään meillä oli töissä työnohjaus ja siellä kuulin hyvän vertauksen: on ihmisiä, ketkä sairastavat syöpää ja haluaisivat toipua ja tekisivät mitä vaan sen eteen. Mutta sitten on ihmisiä, ketkä voivat huonosti ja heillä olisi mahdollisuus toipua, mutta he eivät halua tehdä asian eteen mitään. Minulla on mahdollisuus muuttaa tämäkin olotila, kukaan muu ei tee sitä minun puolesta. Ei huvita, enkä jaksa. Mutta oon nyt muutaman kuukauden vellonut surussa, pettymyksessä, itseinhossa ja ties missä. Voimathan se on vienyt. Olen miettinyt työpaikan vaihtoa, muuttamista onakotitalosta pois, opiskeluja ja vaikka mitä, mutta onneksi tajuan myös sen, että ulkoisia asioita muuttamalla en voi paeta tunteitani. Monesti on tehnyt mieli myös erakoitua ja olla pitämättä yhteyttä keneenkään.

Mitä meidän myrskyyn sitten kuului? Jotain aivan hirveää, josta en haluaisi kirjoittaa. Itkettää pelkkä ajatuskin, mutta tiedän, että jos haluan edetä niin läpi se on käytävä. Meille todella rakas kummityttö sairastui yllättäen vakavasti ja viikon sairastamisen jälkeen hän nukkui pois 8-vuotiaana. Epäuskoa, järkytystä, ahdistusta, epätoivoa, surua. Valtavaa surua. Vihaa ja raivoa, miten niin voi käydä. Miten ihmeessä voisin tukea tytön vanhempia ja sisaruksia? Tein syksyllä olevinaan surutyötä, mutta viime aikoina olen tajunnut sen alkavan vasta nyt. Syksyn aikana kävin myös töissä, oli hautajaiset, Konstan päivähoidon aloitus, ystävän polttarit ja häät joissa olin kaason ominaisuudessa. Järjestin hautajaisia ja häitä arjen ohella. Konsta sairastui heti päivähoidon aloituksen jälkeen ja syksyn tapahtumien takia olin todella hysteerinen ja menettämisen pelko oli valtava. Jouluna oltiinkin sitten oksennustaudissa. Viime vuosi oli kaiken kaikkiaan varmasti yksi raskaimmista mitä olen koskaan käynyt läpi. Alkuvuodesta en muista paljoakaan, se oli aikaa kun en saanut nukkua. Sitten sain nukkua ja pari kuukautta meni ihan hyvin. Ja sitten mentiin taas.

                                                                        Nooralle <3

Sen olen työssäni oppinut, että jos ihminen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan, surkuttelemaan, syyttämään muita omasta kaatumisestaan ja vaatii toisia nostamaan hänet ylös, niin lopputulos on väistämättä seuraava: ne ihmiset, ketkä ovat mukana kulkeneet, eivät loputtomiin jaksa seisoa siinä vieressä. Kuunnella sitä itsesääliä ja miettiä, että miksi hitossa tuo ei nyt tee asian eteen jotain. Eihän kukaan sellaista jaksa. Lopulta ne läheiset jatkaa matkaa, sillä he tajuavat sen olevan ainoa vaihtoehto jos he haluavat jatkaa omaa elämäänsä. Minä en halua huomata vuosien päästä, että olen jäänyt maahan makaamaan ja kaikki ystävät ja läheiset ovat jatkaneet matkaa. Niinpä ystävien ja läheisten tuella nousen tästäkin. Se on ainoa vaihtoehtoni. Pakko myöntää, että kauheasti tekisi mieli jäädä vielä kieriskelemään itsesäälissä. Miettiä vaan niitä omia huonoja puolia ja moittia itseään siitä, kun ei ole saanut mitään aikaan. Rehellisesti sanottuna, en ole nähnyt itsessäni mitään hyvää moneen kuukauteen. Se on minulle tyypillistä. Kun kriisi tulee ja vaikka se ei liittyisi henkilökohtaisesti minuun millään tavalla, niin helposti kuitenkin vaivun sellaiseen tilaan, jossa huomaan sättivän itseäni. Mutta. Sitten tulee se järki. Me ei tiedetä milloin tämä elämä loppuu. Jokaisella on yksi sellainen käytettävänä. Miten haluan käyttää omani?

Kyllä tästä noustaan. Hitaasti, mutta varmasti. Tämäkin oli jo alku, kun sain itseni koneelle.

Uusi vuosi, uusi harrastus?

Huomenna jos kävisi koiran kanssa lenkillä. Meidän on pitänyt jo vuoden ajan tehdä yläkertaan Konstalle oma huone (tai siis siivota ja järjestellä se). Viikonloppuna olisi tarkoitus vihdoin tehdä se. Mutta jos ei saadakaan ajoiksi, niin kokeilen olla sättimättä itseäni siitä. Ensi viikolla pääsen siskon luo. 4h junassa ihan yksin, kahtena päivänä peräkkäin. Otin itselleni hieman opintoja keväälle töiden ohelle. Life goes on. 

Parempaa vuotta 2017 kaikille <3 Ja suuri kiitos ystävilleni, kun olette jaksaneet. Kaikki te, mutta erityisesti 4 sairaanhoitajaystävääni ansaitsee maininnat, sillä te olette jaksaneet kuunnella hysteerisiä valituksiani väsymyksestäni, keittää teetä, tsempata ja käyttää ammattitaitoanne ja selittäneet miulle syksyllä asioita, joita en ymmärtänyt. Kiitos siis Kaisa, Satu, Milla ja Salla <3

Mummeli, joka oli taas yhdessä kriisissä tukena <3