"Mitä on tappio? Ei mitään muuta kuin oppimista, ei mitään muuta kuin ensimmäinen askel kohti jotain parempaa." — Wendell Phillips

Seisova pieni paras mies <3

"Silmäpussit leviää samaa vauhtia takapuolen kanssa.". Näin kuvasin elämääni ystävälleni. Arki on ollut vauhdikasta ja erittäin tunnerikasta. Meidän poika osasi kontata, nousta istumaan tuetta ja nousta tukea vasten seisomaan, ennen kuin ikää oli 7 kuukautta. Kova kiire on tutkia maailmaa. Joka päivä saadaan nauraa pojan kanssa ja kamera ei meinaa pysyä perässä kun toinen oppii koko ajan uutta. Voi kun näitä aikoja voisi laittaa purkkiin säilöön. Ollaan aloitettu pikkuhiljaa siivoamaan pojan tulevaa huonetta. Tähän saakka se onkin toiminut lähinnä romuvarastona, joten työtä riittää varmasti koko kevääksi.

Viime aikoina on ollut ajoittain vaikeaa. Romahduksia, väsymystä. Ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunnetta ja jopa katkeruutta. Ihmettelisin suuresti jos näitä tunteita en olisi tuntenut. Tunnen itseni sen verran hyvin ja olihan se odotettavissa, ettei kotiäitiys ole se minun kutsumus. Olen vuosia sitten sanonut ihmisille, että voisin haluta lapsia, mutta haluaisin hypätä sen vauvavuoden yli. Miten hyvin tunsinkaan itseni jo silloin. Vaikka me paljon Konstan kanssa reissataan, nähdään kavereita, käydään muskarissa, lenkkeillään, jne jne. niin onhan tämä silti ajoittain aika tylsää. Ja kaipaan omaa tekemistä. Jotain, mitä voin tehdä ihan yksin. Nyt päivät menee helposti saman kaavan mukaan. Kun Konsta on hereillä niin me leikitään ja touhutaan yhdessä. Kun Konsta nukkuu niin silloin minulla on aikaa pestä pyykkiä, siivota meidän aamun/päivän aikana aiheuttamat sotkut, tehdä ruokaa Konstalle ja meille, lämmittää uuneja, ja hups, sittenpä Konsta jo heräsikin. Ja nyt kun tuo poika kiipeilee ja konttailee, niin ei ole enää vaihtoehtona tehdä kotitöitä pojan ollessa hereillä. Tai se on ainakin hyvin hankalaa. Toisaalta olisi kiva lähteä päiväksi vaikka kaupunkiin tai jonkun kaverin luo vähän kauemmas, mutta Konsta ei viihdy autossa. Tai viihtyy ehkä toiseen suuntaan. 45 min on pitkä aika kuunnella itkuhuutoa, joten mielellään en lähde oman kotikylän ulkopuolelle. En myöskään saa arkisin Konstaa minnekään hoitoon, että voisin lähteä yksin. Illalla ei enää jaksa lähteä ajamaan kaupunkiin kun A tulee kotiin.

Ulkona on hyvä käydä tuulettamassa päätä lenkillä!

Romahdukset ja väsymys on kuulunut elämääni ennen lastakin. Olen luonteeltani sellainen, että paahdan täysillä tiettyyn pisteeseen saakka, sitten romahtaa, "AINA väsyttää ja AINA on kaikki ihan typerää!". Kunnon marttyyrimaiset draamakuningattaren itkupotkuraivarit. Sitten matka jatkuu. En ole saanut vielä kiinni siitä, että mistä moinen käytösmalli johtuu, mutta onhan tässä loppuelämä aikaa selvitellä sitäkin. Suorittamistahan se hyvin pitkälti on. Ulkopuolisuuden tunne on aika uusi minulle. Viimeiset vuodet olen kuulunut tiiviiseen työyhteisöön jossa minulla on ollut selkeä rooli. Toki nytkin on selkeä rooli, mutta ei se ole sama asia. Ystäväpiiri on onneksi tuonut sitä "kuulun johonkin"- tunnetta, kiitos siitä. Onneksi kuulin työpaikalta, että siellä on kaipailtu. Se hiveli kyllä egoani aika kiitettävästi. Tai ei varmaan edes egoa, mutta se oli hyvä muistutus, että kuulun yhä porukkaan. 

Sitten päästään siihen epäonnistumisen tunteeseen josta aion rustailla nyt kokonaisen kappaleen. Olen tähän saakka pitänyt itseäni sellaisena ihmisenä, joka viis veisaa siitä, mitä muuta ajattelevat tekemisistäni tai elämästäni. Olen ajatellut, että minun elämästäni jos on kyse, niin miksi pitäisi kuunnella muiden mielipiteitä? Mistähän se johtuu, että lapsen saatuani olenkin alkanut välittää siitä mitä muut sanovat? 
Työelämässä sain jatkuvasti positiivista palautetta työstäni niin asiakkailta, kuin työyhteisöltä. Toki myös rakentavaa kritiikkiä, mutta pääasiassa positiivista palautetta. Mitä palautetta nyt saan kun olen pojan kanssa kotona? "Eikö se vieläkään nuku?!", "Eihän tuo meno voi noin jatkua!", "Pitäisikö sen syödä enemmän päivisin?", "Ai te ootte opettaneet nukahtamaan syliin, onnea vaan!". Tuossa muutama esimerkki saadusta palautteesta. 

Suklaan avulla jaksaa mitä vaan!

Luin viimeisintä MLL:n Lapsemme-lehteä (1/16) ja siinä kerrrottiin, että viime vuonna teetetyn kyselyn mukaan "vanhemmuus tuottaa suorituspaineita melkein joka toiselle pienen lapsen vanhemmalle" sekä "seitsemän kymmenestä tunsi ainakin toisinaan riittämättömyyttä vanhempana". Miten huolestuttavaa! Mistä ihmeestä se johtuu? Toisaalta, itselleni on toisinaan tullut tunne, että ihan sama miten tekee niin pieleen menee. Pitäisi jotenkin kovettaa itsensä ja luottaa vaan niihin omiin valintoihin. Mielestäni on ihan hassua, että jos virallisissa suosituksissa on hyvin perusteltuna jokin asia ja vanhempi haluaa sitä suositusta noudattaa, niin aina löytyy joku, joka vänkää vastaan. Esimerkiksi täysimetys, jota suositellaan (kyllä, yhä edelleen virheellisestä uutisoinnista huolimatta) puolen vuoden ikään saakka. Miksi minä jouduin perustelemaan sitä? Miksi ihmiset ihmettelevät, että imetän edelleen? "Ennen vanhaankin annettiin mehua jo 3 kuukauden ikäisestä ja ihan hyvin lapset kasvoi!". "Ei kai kaupassa olisi vauvoille velliä myynnissä jos sitä ei suositeltaisi!". Joopa joo. Onhan siellä kaupassa aikuisillekin myynnissä eineksiä mutta ei niitä silti suositella vaikka niillä hengissä pysyykin.  Jos en halua, että vauvani katsoo tv:tä, niin olen niuho nipottaja. Ihan turha siinä on yrittää vedota tutkimuksiin levottomuuden lisääntymisestä, puheen kehittymisen viivästymisestä tai muista, sillä "siinähän se vaan katsoo vilkkuvia valoja eikä se nyt pienestä hetkestä pilalle mene!". Tämä nukkumattomuus on ihan paras villitys. Konsta heräilee monta kertaa yössä ja minä olen väsynyt. Olen saanut usealta taholta neuvon, että minun pitäisi heivata lapsi nukkumaan vaikka mummolaan yhdeksi yöksi, että saisin itse nukkua. Ei se ole niin yksinkertaista. Ensinnäkin, ihminen ei voi nukkua varastoon. Koen myös, että koska tässä vaiheessa vauvan kehitystä eroahdistus nostaa päätään, niin en halua lähteä ruokkimaan sitä. Saan kyllä nukuttua yöllä, uni tulee vain pätkissä. Se mikä minua väsyttää, on arki. Mutta joo, ajoittain epäonnistumisen tunnetta on tullut myös siitä, etten "saa lastani nukkumaan", vaikkakin järjellä tiedän, että se ajatus on ihan typerä. Ehkä kun sitä kuulee ohjeita niin monesta eri suunnasta, niin alkaa epäillä omaa toimintatapaansa. Eli jos teen suositusten mukaan, niin löytyy joku jonka mielestä niuhotan ja nipotan. Melkein voisin veikata, että jos en tekisi suositusten mukaan niin joku kauhistelisi. Itselleni tässä suurin kysymys kuitenkin on, että miksi välitän muiden mielipiteistä? 

29.2.2016, lenkillä menossa kotia kohti <3

 Kauhesti olen kerännyt itselleni paineita. Jos meille on tulossa ihmisiä kylään, niin pitää siivota ihan hullun lailla. Siksi on alkanut väsyttää jo pelkkä ajatus siitä, että joku tulee kylään. 
Epäonnistumisen tunne on tullut yllättävissä paikoissa. Jos olen unohtanut jotain, siitä on seurannut tuo tunne. Sain yhtenä päivänä itkukohtauksen ja väsytti äärettömän paljon, jolloin peruin ystävien tulon meille. Siitä seurasi epäonnistumisen tunne, sillä kyllähän minun pitää jaksaa omia ystäviäni ja kun oli jo sovittu, joten peruin perumisen. Ihan älytöntä. Miksi olen alkanut suorittaa?
Katkeruuden tunnehan meinaa jäädä avaamatta! Lyhyesti ja ytimekkäästi, olen tuntenut katkeruutta siitä, kun "muut pääsee, mutta minä en". En pääse ratsastamaan, elokuviin, kaupungille, kahville, salille, jumppaan, edes töihin. Lapsellista, joo, mutta rehellisesti se on ollut ajoittain tunteena. 

Pitää olla nopea liikkeissään, myös niissä korjausliikkeissä. Olen tehnyt korjausliikkeitä näiden negatiivisten tunteiden suhteen ja mielestäni ihan menestyksekkäästi! Kaikillahan negatiivisia tunteita on, ilmeisesti kaikki ei vaan puhu niistä niin avoimesti. Laitoin viikko sitten facebookiin päivityksen, jossa kiitin ystäviä tuesta vaikeiden päivien keskellä. Selvästi kyllä laitoin, että kyse on vauva-arjesta. Sain monta huolestunutta yhteydenottoa, "onhan kaikki kunnossa?!, tsemppiä!" jne. Uskoisin, että kaikki ei olisi kunnossa, jos vauva-arki olisi vain yhtä pumpulia. Lapsi on ihana ja valloittava, enkä hetkeäkään ole katunut, mutta arki on erilaista kuin ennen. 


Toki väsymystä on aiheuttanut huoli ja murhe meidän Sara-vanhuksesta. Vanhuus ei tule yksin ja käytyäni pitkän puhelun eläinlääkärin kanssa päätimme kokeilla vielä pitkää kipulääkekuuria. Toivotaan, että päästään mummokoiran kanssa kesään saakka <3

"Otetaan sellanen hieno kaverikuva!" ... ja tässä lopputulos :D

Aiemmin asetin tavoitteeksi, että valitan vähemmän. No ei ole toteutunut. Mutta toisaalta en jaksa selittää ihmisille uudestaan ja uudestaan samoja asioita ja olen jo jotenkin kyllästynyt sääliin mitä tulee (etenkin tuon nukkumattomuuden suhteen) joten vastailen ihmisille hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi, että "hyvin menee!". 

Tämä blogi on muuten ollut aika pitkälti kahden vuoden ajan pystyssä. Kaksi vuotta sitten loppui tupakointi. Huimaa. Kiitos paljon kaikille lukijoille ja kommentoineille, jokainen kommentti on ollut tärkeä! Olen kuitenkin nyt pohtinut, että laittaisin blogin salaiseksi, että näkisin tekstit vain itse. Pitäisin päiväkirjaa vain itselleni. Saa nyt nähdä mitä teen, mutta jos blogi häviää niin se johtuu vain siitä, ei tarvitse huolestua. Täällä reflektoidaan ja mennään kevättä kohti! 

Nauttikaa auringosta ja ulkoilkaa! :)

Tavoite-katsaus:

Tavoite 1:
 
Pudottaa painoa 6.7kg
Tilanne tänään 66.8 kg (68.7kg, eli -1.9kg)

Tavoite 2:

Päivittää blogia säännöllisesti.
Ei onnistunut

Tavoite 3:

Valittaa vähemmän.
Eipä kehumista