" "Jos" ja "Sitten kun" istutettiin maahan ja niistä kasvoi "Ei mitään". -Positiivarit

Sitten kun on rahaa niin matkustelen, jos joskus saan vakituisen työpaikan niin otan asuntolainan, jos vielä viiden vuoden päästä olen aiheesta kiinnostunut, niin jatkan opintoja, sitten kun täytän sen ja sen verran niin perustan perheen... entäs jos nämä eivät koskaan toteudu? Mitäs sitten tapahtuu? Istutaan kotona ja odotetaan, että jotain tapahtuisi? 
Täällä meidän pienellä kylällä on ollut viime aikoina surua ja tullut taas muistutusta siitä, että väliaikaista kaikki on vaan, myös elämä. Koskaan ei tiedä, milloin itsellä on viimeinen päivä ja se pitäisi muistaa. Isäni kuoli viisi vuotta sitten, 53-vuotiaana. Hän eli elämäänsä "tässä ja nyt"- fiiliksellä, rakensi kesämökin, kalasti ja metsästi, osti toisen mökin lapista, matkusti Thaimaahan... varmaankaan ei nämä valinnat aina olleet järkeviä niin taloudellisesti kuin ehkä muutenkaan, mutta jos hän olisi jäänyt odottamaan esimerkiksi eläkepäiviä niin olisipa nämä kaikki jääneet toteuttamatta. Jos hän olisi odottanut, että "sitten kun voitan lotossa" tai "sitten kun jään eläkkeelle" hänen elämästään olisi jäänyt puuttumaan paljon. Sorrun toki itsekin tähän samaan "sitten kun"-ajatteluun, eikä jokaista päivää yksinkertaisesti voi elää "kuin se olisi viimeinen", mutta joka päivä voi tehdä niitä pieniä tekoja jotka tekevät onnelliseksi. Ei sen tarvitse joka päivä olla jotain suurta ja mullistavaa. Pienistä asioista murehtimisen voisi ainakin meikäläinen yrittää jättää taka-alalle. Raha-asioiden suhteen olen jo antanut periksi, rahaa ei ole koskaan tarpeeksi mutta raha-asioista huolehtiminen on turhaa ajan haaskausta. Ei sitä rahaa murehtimalla tule. 

Mitäs meidän arkeen? Onnellisuutta? Kyllä. Nukkumista? Kyllä. Hermojen menetystä? Toki. Ystävien tapaamista ja uusia tuttavuuksia? Onneksi. Arjen komiikkaa? Päivittäin. Kiukkuamista? Aikuisten vai lapsen taholta? Kaikkien. Ampiaisten aiheuttamaa pelkoa? Ikävä kyllä. Mieletöntä ylpeyttä kun on saanut sanomalehdellä huidottua ampiaiset kuolleiksi? Neljä kertaa viikon sisällä. 

Olen saanut tähän vauvarumbaan onneksi vertaistukea ja kyllä se vain on mahdottoman tärkeää tässä vaiheessa. Puhua toisen kanssa arjesta, nukkumisen ihanuudesta, imetyksestä ja kaikesta mahdollisesta. Niistä aiheista joista ulkopuoliset eivät jaksa kuunnella, mutta jotka ovat tällä hetkellä itselle ainoita asioita joista kykenee käymään edes jollain tasolla järjellistä keskustelua. Toki myös he joilla ei ole tällä hetkellä pieniä lapsia kotona, haluavat tietää meidän arjesta ja ovat kiinnostuneita, mutta kyllä se keskustelu on täysin erilaista silloin kun toinen on samassa tilanteessa. Kun sain tietää raskaudestani, pelkäsin jäävän ilman vertaistukea. Mutta sitä tukea onkin tullut yllättävistä paikoista. 

Päivät menevät nopeasti, vaihtelevasti. Yksikään päivä ei ole ollut samanlainen. Mielialatkin vaihtelevat päivän aikana tuhat kertaa. Yhtenä päivänä olin pääasiassa hyvällä tuulella ja koin, että päivä oli onnistunut. Mukaan mahtui pari huonoa hetkeä ja iltapäivällä töistä kotiin tuli mies kysyvällä ilmeellä, hieman ilmapiiriä tunnustellen...hän oli saanut työpäivän aikana kaksi puhelua: 
1. "Tuo koira odottaa varmaan kilon paloina kun tuut kotiin!"
2. "Arvaa onko kiva kun ei meinannut auto lähteä taas käyntiin!? Jään varmaan tuonne kylille ja joudut hakemaan meidät jostain!"

Heh... en sitten missään vaiheessa ilmoittanut, että tilanteet meni ohi. Varmaan oli kiva ajella töistä kotiin ja miettiä mitenhän herttainen vaimo on tällä kertaa vastassa. 

Me ollaan oltu melkein joka päivä vauvan kanssa menossa jossain. Nyt on ollut orastavan flunssan takia pari kotipäivää ja mukavalta nekin ovat tuntuneet. Mutta toistaiseksi on ollut vielä turha se pelko, että erakoidun vauvan kanssa tänne korpeen. Enemmänkin on joutunut varaamaan niitä vapaapäiviä johonkin väliin. Ensi viikolla onkin luvassa erityisen jännittävä päivä kun lähdetään Ikeaan Kuopioon. Ajomatka 3h suuntaansa, matkaseurana Konsta 2.5kk ja viimeisillään raskaana oleva ystävä. Outoa miten yhtä Ikean reissua voi odottaa niin paljon, kun samalla takaraivossa jyskyttää ajatus "ei oo taas mitään järkeä  tuossa ideassa!". Uskon, että reissu onnistuu ja saadaanpa höpöteltyä ystävän kanssa. Ei kaikessa tarvitse aina olla järkeä :) 

Yhtä asiaa olen ihmetellyt kuluneen viikon aikana. Konstalle on ilmestynyt ensimmäiset jalkamakkarat. Sellaiset ihanat paksut poimut reisiin. Olen ihastellut niitä ja ne on NIIN suloiset (myös muut ovat niitä ihastelleet, ei ole pelkästään minun outous). Niin sitä olen ihmetellyt, että missä vaiheessa makkarat menettävät viehätysvoimansa? Kun otan tuon raskauden jäljiltä olevan vatsan röllykän käsien väliin niin ei siitä kyllä yhtään tule sellainen "voi hellanlettas miten ihana!"-fiilis. Outo juttu. 

Näihin mietteisiin, voikaa hyvin <3