"Onnellisella pariskunnalla on tietty yhteinen hymy, jota muut eivät oikein ymmärrä." - Pam Brown

Ensi viikosta tulee varmasti vaikea. Viimeinen työviikko. Luulen, että töistä poisjääminen olisi helpompaa jos en pitäisi työstäni niin mielettömästi. Ja ihanasta työyhteisöstä. Siitäkin huolimatta varmaan eniten vaikuttaa nyt se, että olen hyppäämässä tutusta ja turvallisesta johonkin täysin tuntemattomaan. Olen ollut 3.5 vuotta samassa työpaikassa. Tiedän miten siellä tulee toimia ja tiedän hoitavani homman, tulipa vastaan mitä tahansa. Synnytyksestä, vauvan hoitamisesta ja kotona olemisesta ei ole mitään havaintoa. Voiko tän vielä perua? :D Joo joo, oppiihan sen varmasti ja blaablaablaa, mutta nyt tuntuu siltä, että jäisin mieluummin tuttuun ja turvalliseen. 

"Kun sinussa on vähän aikuista ja vähän lasta, et ikinä tule vanhaksi."

Mutta mitä siitä sitten tulisi jos kaikki ihmiset pysyisivät aina siinä tutussa ja turvallisessa? Ihmiset pysyisivät onnettomissa parisuhteissaan kun eivät uskaltaisi erota, kukaan ei kouluttautuisi uudelleen vaan pysyisi työssä josta ei pidä, aloittaisiko kukaan uutta harrastusta tai muuttaisi elämäntapojaan vaikka terveyssyyt sitä jo suosittelisi? Uskaltaisiko laittaa poikki kuormittavia ihmissuhteita silläkin uhalla, että ennen uuden verkoston rakentamista on hetken yksin? 

Tässä kohtaa kun muistaisi kääntää katseen kohti tulevaa. Mitä on luvassa jos uskaltaa irroittaa? Jotain parempaa? Jotain kokemisen arvoista? Jotain, josta saa onnellisuutta? Jotain, jonka kautta tulee onnistumisen kokemuksia? Jotain sellaista, josta voi sanoa: "minä selvisin!"? Joo, voihan se olla että kaikki meneekin ihan penkin alle, mutta sitten sen ainakin tietää kun on kokeillut. Elämää ei voi mielestäni elää siten, että miettii "entä jos uskaltaisin". Joku viisas on ilmeisesti joskus sanonut, että ihmiset katuvat vanhoina enemmän niitä asioita jotka jätti tekemättä kuin niitä joita teki. 

Tuohon otsikkoon viitaten, nyt on pakko taas hehkuttaa ihanaa miestäni. En usko, että olisin selvinnyt näinkin täysjärkisenä raskausajasta ilman tuota ukkoa. Aina se jaksaa naurattaa ja meillä on hauskaa yhdessä. Vasta mietittiin, että onkohan se ihan normaalia kun me nauretaan kunnolla monta kertaa viikossa, siis niin paljon ettei saa henkeä ja meinaa tikahtua nauruun? Oli normaalia tai ei, hyvää se ainakin tekee. Toki kun vauva on tulossa, sitä käy pohdintaa miten parisuhteen käy? Monesti kuulee sanottavan, että pariskunnat "hommaavat" lapsia sen takia, että pysyisivät yhdessä. Ja sitten erotaan kun huomataan ettei se lapsi korjannutkaan parisuhdetta. Meillä on enemmänkin huoli siitä, miten saadaan pidettyä parisuhde hyvänä lapsen tulon jälkeenkin. Ettei meistä tule "vain" vanhempia. Tätä pohdintaa käytiin paljon ennen raskautta. Me ollaan vuosia oltu kahdestaan. Yli 10 vuotta. Matkusteltu, tehty paljon asioita kahdestaan ja otettu aikaa parisuhteelle. Tehty töitä sen eteen. Ollaan selvitty vaikka mistä. Tultiin siihen tulokseen, että kyllä tähän taloon kolmaskin mahtuu ja me laitetaan elämä toimimaan. Näin varmasti ajattelevat kaikki vanhemmiksi tulevat :) 

Keskiviikkona vietettiin leffa-ilta töiden jälkeen :)

Kyllähän sitä vauvaa jo paljon odottaa. Meidän vauvaa. Siitä tulee varmasti ihan huipputyyppi. Pieni hevimies. 

Sitten raskauteen. Jos et ole ollut raskaana ja haluat pitää ihanan haavekuvan raskausajasta, niin älä lue tästä eteenpäin. Nimittäin valitusta luvassa. 
Viime viikko oli ihan hirveä. Joka paikkaan koski ja särki, vatsaan ja selkään, kylkiin ja jalkoihin. Kävin hammaslääkärissä ja sielläkin sattui kun puudutepiikki nirhaisi hermoa. Yritin käydä kävelemässä, auttoi selkäkipuun mutta vatsanahka tuntui repeävän irti ja hengästytti. Kävin lääkärissäkin ja vauvalla on kaikki kunnossa ja "tämä kuuluu asiaan, tarvitset lepoa". LEPOA? MINÄ? Ei onnistu. Tai no, pakko myöntää, että helpottihan se lepo oloa. Mutta tämä ei nyt ollenkaan mennyt niinkuin MINÄ olisin halunnut. Olen tottunut siihen, että työpäivän jälkeen lähdetään lenkille, zumbaan, salille tai joogaan. Jos näin ei tapahdu niin sitten siivotaan kotona, laitetaan ruokaa tai tehdään pihahommia. Ja nyt yhtäkkiä pitäisikin työpäivän jälkeen mennä sohvalle pitkälleen ja LEVÄTÄ? Meni vuosia, että opettelin siitä laiskuudesta pois. Ennen se oli ihan normaalia, että koulu- tai työpäivän jälkeen tulin kotiin ja makasin sohvalla illan. Juuri kun olen oppinut siitä pois, niin pitäisi palata siihen samaan vanhaan? Kyllä teki tiukkaa hyväksyä tämä. Mutta arvatkaa mitä? Olo on ollut parempi kun olen ottanut lepohetken työpäivän jälkeen. Kas kummaa. Mutta aika epätoivoinen olo oli kun huomasin, että lepo auttaa vatsan oloon, mutta kipeyttää selkää ja hankaloittaa vatsan toimintaa. Sitten kun liikkuu, niin vatsanahkaa kiristää. Ja se ei ole ihan pientä kiristystä.

...eli siihen nähden, on hyvä jäädä töistä pois. Voin harrastaa liikuntaa JA levätä. Tehdä kotihommia, kuunnella omaa oloa JA levätä. Ei tarvitse enää olla joko tai. Aika paljon näköjään saa tehdä töitä itsensä kanssa ja jälleen tulee esille se, etten ole täydellinen. Ehkä nyt kun on 10 viikkoa jäljellä laskettuun aikaan, niin ei tarvitse enää pitkän työpäivän jälkeen jaksaa urheilla ja touhuta?

Tänään tyhjensin taas vaatekaapista kaksi säkillistä vaatteita pois jotka ei mahdu enää päälle. Ikävä omaa kroppaa. Sitä, että pääsee juoksemaan ja ennen kaikkea ratsastamaan. Treenaamaan. Mutta senkin aika tulee vielä. Nyt koitan nauttia siitä, että vatsa pyöristyy ja vauva potkii ja möyryää menemään. 

Vappua vietettiin A:n kanssa käymällä vappuraveissa ja minä pääsin vihdoin käymään vanhalla työpaikallani raviradalla. Kivaa oli olla asiakkaana raveissa, opiskeluaikaan siis työskentelin totomyyjänä. Ei voitettu A:n kanssa miljoonia, mutta hauskaa meillä oli. Lauantaina kävin koiranäyttelyssä ja tänään lenkkeiltiin Saran ja A:n kanssa. Mukava vappu siis takana. Enää neljä viikkoa Helsingin reissuun! Päästään vielä A:n kanssa viettämään kahdenkeskistä aikaa, kahdeksi yöksi hotelliin ja kauas kotoa. 

Loppuun kuvia Sarasta, meidän ihanasta 11-vuotiaasta :)