"Rohkeus ei aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka päivän päättyessä sanoo … huomenna yritän uudestaan." — Mary Anne Radmacher

Pitkästä aikaa täällä. Lueskelin vanhoja blogitekstejä ja huomasin kirjoittaneeni vuonna 2017, että "olen jopa lähtenyt jälleen kerran miettimään lisäopintoja, kenties ylempi ammattikorkeakoulu kutsuu parin vuoden päästä? tai vuoden päästä?". Niinhän siinä sitten kävi, että YAMK avasi ovensa minulle vuonna 2020, ensin avoimien opintojen kautta ollessani lomautettuna. Ensimmäisen vuoden opiskelin töiden ohessa. Siinä on vaihtoehto, mitä en suosittele kenellekään. Toisen vuoden aloitin lyhennetyllä työajalla, jolloin oli jo helpompaa hallita kuormitusta. Nyt on ydinopinnot suoritettu ja yllättäen myös vakituisesta työstä otettu työvapaata ja aloitettu uudessa työssä! 

Ehkä tutusta ja turvallisesta uuteen hyppääminen vaatisi ihan oman tekstinsä, nyt kun omakin pää alkaa pikkuhiljaa ymmärtää mitä on tapahtunut. Tällä hetkellä opinnoissa on menossa opinnäytetyön prosessi sekä kaksi vapaasti valittavaa kurssia, jotka voin onnekseni hyödyntää nykyiseen työhöni ja tehdä työajalla. 

Tämä blogiteksti syntyi erään opintoihin liittyvän kurssin myötä. Olisin voinut tehdä myös ihan uuden blogin ja olen lupautunut kirjoittamaan myös uuden työpaikkani blogiin, mutta jostain syystä halusin herätellä henkiin tämän vanhan. Pienet onnen hetket. Niitä on paljon, muutoksista ja vallitsevasta maailman tilanteesta huolimatta. Voimat alkavat palautua, unet parantua. Uusi ajanjakso alkamassa keväänkin myötä ja olen siihen valmis. 

"En ole se mitä minulle tapahtui, olen se mitä valitsen olevani." — Psykoanalyytikko Carl Jung (1875-1961)

Voi talvi kun ei lopu ja tiet ei sula ja mie en pääse juoksentelemaan asfaltille, kun kerrankin olisin menossa!

Ei huonot lenkkeilymaisemat :)

Kerrankin voin sanoa, että olen pysynyt tavoitteissani! Olen liikkunut niin usein kun olen suunnitellutkin, ehkä vaan kevyemmin kuin mitä olin aikonut. Tässä kuluneen kuukauden aikana olen löytänyt itseni usein lenkiltä, kerran hiihtoladulta, kerran salilta, kerran hevosen selästä, kaksi kertaa zumbasta sekä pari kertaa kotitreenin parista. Kaikki nämä olen tehnyt siitä huolimatta, että nenä vuotaa. Muita flunssan oireita ei ole ja jaksaminen on hyvä. Yhdellä viikolla oli flunssan oireet kokonaan poissa ja silloin kokeilin juoksemista. Viime tekstissä kerroin, miten jaksoin ensimmäisellä kerralla hölkätä juuri ja juuri kaksi aurauskepin väliä. Nyt kokeilin uudestaan, ja ensimmäinen pätkä oli 7 kepin väliä! Vaikka olin ollut flunssassa ja käynyt vain kävelylenkeillä! Ilmeisesti se on totta, että kehitys tapahtuu levossa. Taas yksi hyvä syy lisää muistaa lepopäivät!


Liikkumisten lisäksi olen löytänyt itseni töistä, ystävän kanssa kahvilta, kahden päivän ajan sängyn pohjalta vatsataudista, hoplopista, akupunktiosta... mahtuuhan tähän tapahtumia. Ihanan aktiivista arkea siis! Kaikkein onnellisin olen siitä, että olen saanut nähdä ystäviäni ja kummilapsia. Ensi viikonloppuna on luvassa lisää ystävien tapaamista, kun 2.5v uhmaikäinen menee ensimmäistä kertaa mummolaan yökylään (hui!) ja me lähdetään viettämään iltaa ystävien kanssa. Joukkoon tulee myös Australian vahvistukset, eli joudun epämukavuusalueelleni kun ympärillä puhutaan englantia ja minun odotetaan osallistuvan siihen... en tiedä jännitänkö enemmän pojan yökylän sujumista vai omaa kielitaitoani :D

Yritin ottaa pojan mukaan joogaan.... jaksoi kolme asanaa :D

Lähdettiin ystävien kanssa Jutan ilmaiseen Go fat go!- haasteeseen. Maanantaina alkoi ja vielä ollaan nälkäkuolemalta selvitty. Oma whatsapp-ryhmä tsemppaa ihan älyttömästi myös. Kaikesta runsaasta liikunnan ja veden juonnin lisäämisestä huolimatta miun paino on vaan jatkanut nousuaan, eli dieetti tuli hyvään saumaan. Samalla pidän tätä kokeena, jos ei paino ala tippumaan niin varmaan jossain välissä on käytävä lääkärin juttusilla. Kun eikös kaiken järjen mukaan vähempi syöminen + enempi liikkuminen = painon putoaminen? Annan kropalleni aikaa huhtikuun loppuun. Mutta väitän, että paino junnaa sokerin ansiosta. Ja stressin. Tai siis stressiä ei enää juurikaan ole, mutta aiheesta luettuani olen saanut tietää, että pitkäaikainen stressi (minulla viime syksystä helmikuuhun) nostaa stressihormonin kortisolin pitoisuutta elimistössä, joka osaltaan voi aiheuttaa painonnousua. Nyt yritän siis pitää huolta myös laadukkaasta unesta, omasta ajasta ja rentoutumisesta. Ja tietenkin kunnollisesta ruuasta. Uskon, että näillä eväillä elimistökin laskee kierroksistaan.

Ai niin! Vuosia vaivannut niska-hartiajumi + päänsärky on saanut vihdoin helpotusta! Purentakisko on vihdoin käytössä <3 Akupunktiossa käydessäni mietittiin hoitajan kanssa, että milloin pureminen on alkanut... en muista yhtään, mutta stressitilanteessa se aina pahenee. Aikuisiällä alkoi. Sain tehtäväksi miettiä, että tapahtuiko elämässä jotain kriisiä silloin, kun tuo alkoi. Olisiko kyse siis tunnemuistosta joka aiheuttaa jännitystä... jään tätä pohtimaan, olisihan se hienoa, jos kyseessä olisikin jokin käsittelemätön asia jonka käsittely auttaisi vielä lisää tähän ongelmaan eikä purentakiskoa tarvitsisi loputtomiin käyttää. 

Tänään vietettiin pojan kanssa vapaapäivää ja oli hauskaa! Ulkoiltiin aamulla reilu tunti, käytiin pajunkissat etsimässä ja tehtiin uusi pulkkamäki. Päiväunien jälkeen lähdettiin uimahalliin ja se se vasta hauskaa olikin! Ensimmäistä kertaa mukana oli myös Polarin aktiivisuusranneke, kyllähän tuolla tuli kulutettua. Onneksi äitini lähti mukaan niin pääsin itsekin uimaan muutaman altaan mitan. Kello on 19.30 ja mittari näyttää päivän kulutukseksi 2000kcal ja 15000 askelta. Ei huono vapaa päivä!

Huomenna on luvassa virpomavitsojen tekoa ja sunnuntaina saan luvan vastustaa kiusausta virpomiskierroksella. Inhoan askartelua, mutta eiköhän noista jonkinlaiset risut tule :D
Huomenna aion käydä myös hölkkäämässä ja ylihuomenna sitten pitkällä kävelylenkillä ennen iltavuoroon menoa. 

Ihanaa viikonloppua kaikille! <3

"Jos sinulla olisi ystävä, joka puhuisi sinulle samalla tavalla kuin sinä joskus puhut itsellesi, pyörisitkö pitkään sellaisen tyypin kanssa?" - Rob Bremer

Otsikon sitaatti puhutteli erityisen paljon. Olen nimittäin puhunut itselleni negatiiviseen sävyyn jo pitkään, eikä se ole johtanut mihinkään. Joten ehkäpä on aika muuttaa äänensävyä.

Viime viikko oli lomaviikko, joka meinasi mennä mönkään, kun perheen 2.5-vuotiaalle nousi kuume päivää ennen Helsinkiin lähtöä. Taas oltiin tilanteessa, jossa asiat eivät menneet miten minä olin suunnitellut. Piti perua reissu Hoplopiin ystävien kanssa. Ärsytti ja suututti. Mutta siitä selvittiin ja reissuun päästiin. Junamatka kahdestaan uhmaikäisen kanssa meni yllättävän helposti. Ja Hoplopiin päästiin reissun jälkeen. Kylläpä loma tekikin hyvää.

Liikunnan lisääminen arkeen on lähtenyt hyvin käyntiin. Olen innostunut tavoitteellisesta lenkkeilystä vaikka vauhti onkin vielä surkean hidas. Ajattelin, että aloitan peruskunnon lisäämisestä ja aluksi vain kävelen lenkkejä. Selasin facebookissa yhtä juoksemiseen liittyvää foorumia ja sieltä yksi kommentti jäi kuitenkin mietityttämään: 
"jotkut haluaisivat, toiset aikovat...mutta vain se joka juoksee, juoksee.". 
Ja niin minäkin sitten tein. Helsingissä ollessa lainasin siskon lenkkikamoja ja kävin lenkillä. Siellähän oli sulat jalkakäytävät ja nollakeli, lähes keväinen sää. Alamäet hölkkäsin ja pystyin siihen. 
Kotiin tultua kävin lenkillä ja hölkkäsin kaksi aurauskepin väliä ja kävelin yhden. Hölkkäsin taas kaksi väliä ja kävelin yhden. Ensimmäiset juoksupätkät tuntui ihan hirveiltä. Siis aivan kauheilta. Ei tästä hittolainen tule mitään. Mutta sitkeästi jatkoin ja loppulenkistä kävi mielessä jo ajatus, että kyllähän tässä juoksisi pidemmätkin pätkät. Mutta maltoin onneksi mieleni enkä ahnehtinut. Lenkin pituus oli 5km ja aikaa siihen meni 41 minuuttia. Ja tie oli tasaista. Ilmeisesti menin tarpeeksi rauhallisesti, kun vatsaan ei pistänyt kertaakaan eikä mihinkään sattunut. Aiempien vuosien takaa on jäänyt muistijälkiä em. vaivoista. Seuraavana päivänä kävin palauttavalla kävelylenkillä, johon kuului kuitenkin jyrkän mäen kiipeäminen.

Lenkin jälkeen tulee hyvä olo, mutta toisaalta mielessä pyörii silloin myös ajatus: Miten hitossa koskaan jaksan juosta 10 kilometriä, ilman että välillä tarvitsee kävellä?!

Olen ajatellut mennä viikot seuraavanlaisella treenaamisella: 
1krt/vko zumba  
1krt/vko ratsastus
2krt/vko juoksu/kävely
1krt/vko lihaskunto
 2krt/vko vapaa

Aamulenkillä maanantaina. Metsällä on ihmeen rauhoittava voima!

Jos jostain syystä zumba tai ratsastus jää välistä niin sitten voi lenkkien määrää lisätä. 2 vapaata päivää viikossa on ihan ehdoton, vaikka miten tekisi mieli treenailla. Palautuminen on ihan yhtä tärkeää, kuin treenaaminenkin. Hassua puhua treenaamisesta, kun käytännössä kyse on rapakunnon kohottamisesta. Mutta kyllähän treenaaminen kuulostaa paljon hienommalta, eikö ;). Zumba ja ratsastus ovat lajeina sellaisia, että syke nousee ja hengästyn, mutta eri lihakset pääsee töissä kuin juoksussa. Eli hyvää vaihtelua siis.

Haluan edelleen olla tarkka siitä, ettei liikunta ole pois minun ja perheen yhteisestä ajasta. Joten lenkillä käyn iltavuoropäivinä kun poika pitää viedä kuitenkin aiemmin hoitoon, lihaskuntoa teen illalla pojan mentyä nukkumaan, ratsastamassa käyn viikonloppuna pojan päiväunien aikaan jne. Ja kyse on kuitenkin vain 1-2h kerrallaan. 

Se on muuten jännä juttu, että kun liikkuu enemmän niin tulee syötyä myös paremmin. Ei voi syödä ihan miten sattuu, kun sitten liikunta tuntuu raskaammalta. Vettäkin tulee juotua enemmän. Nice. 

Välillä itseäni ihan naurattaa tämä intoiluni 10 kilometrin juoksusta. Ihan kuin olisin jollekin maratonille treenaamassa. Mutta minulle tämä on varmaan yhtä iso juttu. Jos tällä hetkellä jaksaa juosta 1km putkeen, niin kyllähän tuo tavoite aika älyttömältä kuulostaa. Mutta uskon itseeni ja siihen, että pystyn tähän! 

Nyt innostusta hidastaa talviflunssa jota osasin odottaa. Flunssa on iskenyt AINA, kun olen lisännyt liikuntaa tai katsonut tarkemmin syömisiäni. AINA 1-2 viikon sisään. Kenties elimistö puhdistuu entisestä? 

Tänään työnohjauksessa oli puhetta stressistä ja saimme arvioida omia "stressifaktoreita" eli osa-alueita joista stressaannumme eniten. Ilokseni huomasin, että stressitasot itselläni nousee enemmänkin omasta toiminnastani kuin esim. ihmissuhteista tai työstä. Eli sehän tarkoittaa sitä, että itse voin vaikuttaa niihin asioihin.


Ps. painokin on lähtenyt tippumaan, kas kummaa vaikka olen muutaman suklaapatukankin tässä syönyt. 

Onko teillä ollut mahdottomalta tuntuvia tavoitteita?

"Elämä ei tarjoa vakuuksia, vain valintoja, ei varmuutta, vain seurauksia. Ei ennustettavia tuloksia, vain etuoikeuden yrittää." -Tim Conner

Blogissa ja elämässäni on muutoksen tuulet puhaltamassa niin kovalla vauhdilla, että humina vain käy korvissa!

Ystävä kyseli kuulumisiani tammikuun puolessa välissä. Vastasin, että "ei tänne kummempia, tasasen seesteistä niin alan jo oottelee, et mistähän rysähtää." Tästä 11 päivän päästä meidän rakas Sara-koira lähti pilven reunalle, paikkaan jossa voi haukkua pikkulintuja ja juosta keppien kanssa ilman kipuja. Saran lähtö tuli yllättäen, mutta päätös oli kuitenkin helppo. Oltiinhan me hyvästejä jätetty jo lähes vuosi. Sara oli mahtava koira ja ikävä on raastavaa. Oli kuitenkin päästettävä irti ja Saralla oli hyvä ja pitkä elämä meidän kanssa.

Kun oltiin Sara jätetty eläinlääkäriin ja seisoin parkkipaikalla pelkän pannan ja hihnan kanssa, niin ensimmäinen ajatus oli, että nyt on saatava tupakkaa. Järki tuli kuitenkin nopeasti mukaan ja seuraava ajatus oli, että suklaa on pienempi paha. Seuraavat kolme päivää söin niin paljon suklaata, että yöllä heräsin oksettavaan oloon. Tuli mieleen myös flashback 7 vuoden takaa hetkestä, kun olin hyvästellyt isäni saattohoitopäivien jälkeen sairaalassa. Kotimatkalla pysähdyttiin kioskille ja seisoin siellä itku silmässä jonottamassa kassalle suklaalevy kädessä. Oli muuten fazerin pähkinäsuklaata. Tunteilla on ihmeellinen tapa purkaantua. Minulla suru tarvitsee purkautuakseen itkua ja suklaata.

En halua olla enää tuo tyyppi!

Arki on kuitenkin lähtenyt ihmeen hyvin pyörimään ja elämä jatkuu. Niinhän sen on tehtävä. Suklaaähkyn jälkeen laitoin taas ruokavalion kuntoon ja nyt uutuutena olen ottanut chiansiemenet iltapalalle smoothien seassa. Veden juomisen ja kasvisten lisäämisen seurauksena iltaturvotus on hävinnyt eikä iltavuorossakaan pääse nälkä yllättämään. Toki olen jättänyt pullat ym. vähemmälle. Zumbassa olen käynyt ja hevosen selkäänkin kiivennyt, sekä kotona tehnyt vähän jotain jumpan tapaista... edelleen tavoitteena on ollut pudottaa painoa ja kiinteytyä siten, että mahtuisin vaatteisiini ilman, että jenkkakahvat elävät omaa elämää housunreunan ulkopuolella.


Aktiivisuutta on tullut nyt mitattua Polarin aktiivisuusrannekkeella ja kyllähän sekin aika karua viestiä kertoo: työpäivinä aktiivisuus on lähes mitätöntä. Teen henkisesti kuormittavaa työtä, istun työpäivät keskusteluissa, pidän luentoa tai istun tietokoneella. Työpäivien jälkeen tulee liikuttua vain tiistaisin, kun on zumbailta. Töitten jälkeen haluan viettää aikaa poikani kanssa ja kotihommissa ilta helposti vierähtää. Onneksi on kuitenkin iltavuorot ja vapaapäivät! Iltavuoropäivänä vien pojan hoitoon klo 10 ja oma työvuoro alkaa vasta klo 13. Tässä ajassa ehdin hyvin käydä lenkillä tai salilla. Ratsastamaan ei ilman kiireen tuntia ehdi tuossa ajassa. Ja iltavuoropäivänä ehdin kuitenkin aamulla viettää pojan kanssa 3h laatuaikaa :)
Toisaalta monesti aamuvuoron jälkeen olen laittanut miehen hoitamaan pojan nukkumaan klo 20 ja itse ehdin siinä tehdä jonkun lyhyen kotijumpan.

Kuitenkin koen tarvitsevani jonkun selkeämmän tavoitteen. Ja nyt olenkin päättänyt aloittaa lenkkeilyn vähän eri meiningillä. Haluaisin nimittäin juosta. Kävelylenkitkin ovat jääneet hävettävän vähälle nyt talven aikana, niin aloitettava on ihan niistä. Kummalliselta vaan tuntuu lähteä lenkille ilman koiraa. Viimeiset 14-vuotta oon käynyt lenkillä koiran kanssa. Tähän onneksi löytyi ratkaisu eräältä juoksufoorumilta: äänikirja kuunteluun ja menoksi. Latasin siis Bookbeat-sovelluksen ja eilen kuuntelin ensimmäistä kertaa elämässäni äänikirjaa samalla, kun kävin lenkillä. Ja oli muuten mahtavaa. Illalla tuli tunne, että pakko päästä huomenna lenkille, että voi kuunnella kirjaa lisää. Ja kävin lenkillä tänäänkin. 

Kävin myös ratsastamassa ja suurimman osan ajasta sain viettää perheeni parissa. Yhteisestä ajasta kannattaa nipistää tunti tai kaksi omasta fyysisestä kunnosta huolehtimiseen, jaksaa sitten paremmin touhuta kun kunto on kohdallaan. 

Mara olisi juossut 10km tänään helposti :D

Ja tottakai elämässä pitää olla tavoitteita: aion juosta toukokuussa 10 kilometriä. Se on niin hurja tavoite, että itseäkin hirvittää. Monelta menee 10km juoksu heittämällä, mutta minä en ole koskaan juossut 5 km pidempää matkaa ja siitäkin on jo vuosia. Ja nyt on kolme kuukautta aikaa saada itsensä siihen kuntoon, että pystyy juoksemaan 10km. Ilman välikävelyjä. Onneksi miulla on liikunnallisia ystäviä ja sain ystävän tähän tavoitteeseen mukaan. Yhdessä on kivempi tsempata. Kyllä me pystytään siihen. Ja tämän myötä syömisteni ja liikkumiseni tavoite painonpudotuksesta on muuttunut. Tärkeämpi tavoite on nyt 10km juoksu, eiköhän se paino tipu siinä samassa jos on tippuakseen. Tämä on tiiättekö paljon kivempi tavoite!


Tervetuloa mukaan seuraamaan miten projekti10 edistyy!

Huomenna lähdetään HopLopiin ystävien kanssa ja tiistaina suunnataan pojan kanssa junalla kohti Helsinkiä pariksi päiväksi. Muistinko mainita, että talviloma on alkanut :)

Toki välillä pitää myös herkutella, niin mekin tehtiin laskiaisen kunniaksi :) Laitettiin kylläkin pojan kanssa pulla puoliksi... ne on ne pienet teot ;)

”Menestys on kompastelua epäonnistumisesta epäonnistumiseen ilman innostuksen kadottamista.” —Winston Churchill

Ihanaa, lunta!

Ja taaaaas mennään! Uusi vuosi, uudet tavoitteet ja onneksi taas uusi tekemisen meininki. En nyt millään jaksa kerrata koko syksyn tapahtumia, mutta kaiken kaikkiaan oli aika surkea syksy. Stressiä, kiirettä, sairastelua, rahahuolia, surua... mutta jätetään ne viime vuoden puolelle!

Viime vuoden surkuttelussa havahduin, että voin taas todella huonosti. Väsyttää, ei jaksaisi, saamaton olo... kiukuttaa, pinna on lyhyt... jatkuvia päänsärkyjä ja lihaskipuja... ja taas kerran tiedän mistä se johtuu: olet mitä syöt ja teet. Olen syönyt taas todella huonosti ja jättänyt liikunnan lähes kokonaan pois. Ensin tuli flunssa, sitten ei enää olevinaan ollut aikaa eikä jaksanut. Vaatteet kiristää eikä entisiin mahdu enää mitenkään, ei enää edes sullomalla. Järkytys olikin suuri, kun joulun jälkeen astuin vaa'alle. 2 vuotta sitten tammikuussa asetin tänne blogiin julkisen tavoitteen: painon pudottaminen 6.7kg, kun lähtöpaino oli 68.7kg. Arvatkaas paljon vaaka näyttää näin kahden vuoden jälkeen? 72.3kg! Siis mitä hittoa! Eikö suklaata syömällä ja itseään laiminlyömällä tapahdukaan muutoksia? Tätähän pitää pohtia... olen muutaman kilon päässä siitä, mitä painoin ollessani viimeisilläni raskaana. Lisää huolta aiheutti se, että painoindeksikin on heittänyt nyt lihavuuden puolelle.

Eli jos vielä haluaisin tuohon alkuperäiseen tavoitteeseen päästä, niin nyt pudotettavaa painoa on jo 10.3 kg! Ja tätä ei saada pudotettua millään pikadieetillä. Enkä aio totaalikieltäytyä sokerista. Mutta vähentää aion ja uskon sen auttavan alkuun.Enkä kyllä usko, että pystyisin edes 10 kiloa pudottamaan, enkä haluakaan. Sillä kaikkein kummallisinta tässä on, että ensimmäistä kertaa elämässäni koen olevani sinut kroppani kanssa. En häpeä olemassaoloani. Tähän auttoi ehdottomasti viime vuosi. Viime keväänä meillä oli työyhteisössä voimauttavan valokuvauksen projekti, enkä ollut tuolloin kuviin tyytyväinen. Kävimme projektia työnohjauksessa läpi ja silloin vasta kunnolla heräsin siihen, että näen itseni ihan väärin. Pitkäaikaisen ihanan työkaverin palaute sai minut silloin herkistymään ja miettimään. Kesälle sitten asetin uuden tavoitteen. Halusin saada kuvia, joissa tunnen itseni kauniiksi. Ja niitä sain, eikä kiloilla ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Silloin kaikki kliseet loksahti tajuntaani. Ei sillä ole väliä mitä vaaka näyttää, vaan miten tunnet itsesi.

Uskon, että ensimmäistä kertaa minulla on terve lähtökohta tähän uuteen projektiin.
 Syyskuussa liityin facebookissa sokeriton syyskuu- ryhmään ja vaikken sokeritonta tuolloin aloittanut, niin hyviä ajatuksia sieltä silti sain ja tallensin muistutukseksi pari kuvaa:

Ennen olen yrittänyt muuttaa kaiken kerralla; ruokavaliosta kaikki turha pois, liikuntaa hirmuiset määrät jne jne. Ja yleensä lopputuloksena on ollut se, että kroppa joutuu säästöliekille ja on altis kaikelle, joten olen ollut viimeistään kahden viikon päästä flunssassa. Nyt lähden eri tavalla liikkeelle: pienin askelin. Sain työpaikaltani joululahjaksi työkirjan tälle vuodelle ja siihen asetin tammikuun tavoitteen: liikunnan lisääminen. Lisäksi ystäväni muistutti siitä, ettei sen tarvitse olla aina paljoa. Itselleen voi antaa kiitosta arkisista asioista, kuten lumitöistä, lenkistä koiran ja lapsen kanssa jne... postissa on tulossa aktiivisuusranneke, jospa sen kautta saisin itselleni selkeämmän kuvan todellisesta aktiivisuudestani.

Tämän blogin aloitin aikoinaan, lähes neljä vuotta sitten projektin tueksi. Toimikoon se tämänkin projektin päiväkirjana.

Aktiivisuutta lisää arjessa ihana 2.5-vuotias vauhtimies, jonka kanssa ei tule sohvalla makoiltua. Toisaalta tämän ihanan ei-niin-ihanat uhmakiukkukohtaukset vaativat itseltä hyvää henkistä jaksamista. Huomenna ajattelin vietää vapaapäivää menemällä poitsun kanssa päiväunien jälkeen uimaan. Käytiin syksyllä 6 kertaa 2-3-vuotiaiden uintiryhmässä ja siellä tuli kyllä mukavasti itsellekin liikettä :D

Työrintamalla pääsen haastamaan itseäni tässä kevään aikana, olen lupautunut menemään puhumaan kahteen seminaariin ja ai perhana miten jännittää. Mutta tekemällä sitä varmuutta ilmeisesti saa...

Voi itku miten onkaan ollut kirjoittamista ikävä. Olen kärsinyt niin jäätävistä niska-hartiaseudun jumeista/kivuista, ettei ole ollut mahdollisuutta istua enää kotona koneen ääressä. Töissä tulee istuttua ihan liikaa ja työskentelyasento on huono. Lisäksi olen alkanut viimeisen kahden vuoden aikana puremaan öisin hampaita yhteen jonka seurauksena on päänsärkyä ja leuan alueen kipuja. Onneksi ensi viikolla on hammaslääkäriaika ja saan vihdoin tilattua purentakiskot!

Tästä se taas lähtee, pienten onnen hetkien ja onnistumisten kautta elämä kuntoon :)

Onko muut aloittaneet projekteja uudelle vuodelle?

Nyt on se hetki, kun uskoo taas auringon tulevan esiin <3

Nyt ollaan taas tässä vaiheessa :D

"If you can dream it, you can do it" - Walt Disney

Juhannusaurinko mökillä

 Well hello! Olen pitkin kesää kirjoitellut luonnoksiin avainsanoja... ajatuksena tietenkin, että niistä sitten kirjoitan ja koostan blogitekstin. Hah. Ei nimittäin ole enää mitään havaintoa siitä, mitä olen milloinkin ajatellut. Paljon on kesään mahtunut ja olen oppinut itsestäni ihan mielettömästi. Taas kerran. Se on kyllä jotenkin helpottavaa, kun tietää ettei valmiiksi tule koskaan. Parasta.

Mökkielämää

Kesän aikana olen ollut aikalailla työhön orientoitunut, olen saanut lisävastuuta kesän ajaksi ja koen selviytyneeni siitä kunnialla. Olen jopa lähtenyt jälleen kerran miettimään lisäopintoja, kenties ylempi ammattikorkeakoulu kutsuu parin vuoden päästä? Tai vuoden päästä? Työrintamalla olen päässyt kehittämään itseäni ja mukaan on kuulunut myös uusia tilanteita, kuten työmatkaa Helsinkiin, markkinointia, seminaarin juontamista... Olen saanut positiivista palautetta työstäni ja se on tuntunut kieltämättä hyvältä. Ehkä töiden takia oma sosiaalinen elämä on jäänyt hieman taka-alalle, mutta se ei ole kyllä haitannut. Olen tullut siihen tulokseen, että olen loppujen lopuksi aika introvertti ihminen, joka kaipaa omaa rauhaa. Huomasin työkaverin tykkäävän facebookissa tällaisesta sivustosta, jossa kuvataan introverttien elämää ja samaistun niistä todella moneen! Teen työtä, jossa ollaan paljon sosiaalisessa kanssakäymisessä ja joudun tarkkailemaan omaa toimintaani lähes jatkuvasti. Monesti työpäivän jälkeen on "sosiaalisuusähky" enkä yleensä sovi esim vierailuja työpäivieni jälkeen, vaan jätän ne suosiolla vapaapäiville. Olen huomannut, että työpäivistä palautuminen vaatii toisinaan enemmän aikaa ja koska joudun olemaan myös jatkuvasti läsnä 2-vuotiaalle touhutoopelle niin omaa aikaa on otettava vapaapäivinä enemmän. Joskus tuntuu, että olisi helppo jos voisi tehdä työtä ns.  "liukuhihnatyönä", jossa ei tarvitsisi miettiä miten oma toiminta vaikuttaa toisen elämään. Mutta harvoin tuollaista tunnetta tulee, yleensä nautin työstäni enkä kyllä voisi kuvitellakaan tekeväni mitään muuta. Mutta ne omat palautumistavat on löydettävä. Ja onneksi on ystäviä, joiden kanssa tavatessa työasiat unohtuu eikä haittaa jos nähdään vähän harvemminkin. 

Vekararokki!

Oma-aika + ilosaarirock! Pullavohvelilla <3

Introvertti keskittyy ihmismassassa omiin juttuihin, kuten maisemaan :)

Kesän aikana olen kuitenkin muistanut pitää fyysisestä kunnostani huolta ja koen, että se on vaikuttanut erityisen paljon jaksamiseeni. Voin vihdoin sanoa oppineeni sen, että terveellinen ruoka ja riittävä liikunta varmistavat hyvät yöunet, joka taas on edellytys henkiselle jaksamiselleni. Kesällä on helppo syödä terveellisesti, kun saa edullisesti tuoreita marjoja ja vihanneksia, joita popsitaan pojan kanssa yhdessä. Toki välillä pitää myös herkutella, mutta kohtuus kaikessa. Kevään aikana ollut stressi on alkanut helpottaa, vaikkakin vieläkin välillä huomaa pinnan olevan erityisen kireällä ja unohtelen paljon asioita. Olen oppinut tunnistamaan omia stressin oireitani ja esimerkiksi seuraavasta

Kaisa Jaakkolan tekemästä listauksesta tunnistan omat stressin oireet, kuten niska-hartiaseudun kireyden, päänsäryt, ruoansulatusongelmat, hampaiden narskuttelut ja muistiongelmat. Nämä oireet ovat helpottaneet huomattavasti sen jälkeen, kun olen oppinut yhdistämään ne stressiin ja olen niitä havaitessani yrittänyt tehdä stressiä helpottavia asioita. Piikkimatto, hömppäkirjojen lukeminen, ratsastus, juokseminen, zumba, lapsen kanssa leikkiminen, mökkeily, ystävien tapaaminen, onhan noita keinoja... ja ihmeen hyvin olen niitä käyttänytkin. Asioista luovuttaminen on ehkä se, mitä pitäisi jatkuvasti harjoitella. Kun on niin hiton armoton itselleen niin helpostihan sitä kerää sitten stressiä ja painetta sellaisistakin asioista joista ei todellakaan tarvitsisi. Mielenkiintoista tässä stressiasiassa on, etten tajunnut olevani stressaantunut ennen kuin aloin ihmetellä fyysisiä oireita. Monellahan stressin ensimmäinen merkki voi olla esim. kilpirauhashormonien muutokset, joita harvoin yhdistetään ensimmäisenä stressiin. On tämä ihmiskeho ihmeellinen kokonaisuus.

Kuva lainattu Kaisa Jaakkolan fb-sivulta

Loma olisi siis alkamassa viikon päästä. Lomassa kaipaan sitä, että saadaan viettää A:n kanssa aikaa. Oli hassua huomata, että kun olen ollut kevään aikana lähes joka viikonloppu töissä niin alettiin ihan ikävöidä sitä, että olisi kaksi päivää peräkkäin yhteistä vapaata. Laskin tuossa, että huhtikuun jälkeen olen ollut 13/19 viikonloppuna töissä. Toisaalta se on ollut ihan älyttömän hyvä, kun se on mahdollistanut arkivapaat joka viikolle ja olen saanut sitten Konstan hoitopäivinä otettua IHAN OMAA aikaa jolloin olen päässyt ratsastamaan, pitämään siivouspäivää tai ihan vaan makaamaan sohvalle päiväksi. Ja olen saanut olla yksin. Ja siltikin Konsta on "vain" 80% hoidossa, max 125h/kk. Yleensä Konsta on 4 päivänä viikossa hoidossa, joista kaksi on 8h päiviä ja kaksi 6h. Se on ollut erittäin toimiva systeemi meille. Nyt, kun mulla alkaa loma niin samalla alkaa loma myös Konstalla. Konsta on kotona 5 viikkoa, joista ensimmäiset 2 ollaan kahdestaan ennen kuin A:n loma alkaa. Me ollaan Konstan kanssa suunniteltu, että lähdetään Helsinkiin tuossa elokuun alussa. Ensimmäinen 4h junamatka kahdestaan vilkkaan pojan kanssa, wish me luck! Jännityksellä odotetaan päästäänkö tuolloin näkemään Konstan serkku, vai syntyykö hän vasta vierailumme jälkeen. Muita lomasuunnitelmia on elokuun puolessa välissä A:n ja kavereiden kanssa Stam1nan keikka, hotellihuonekin on jo varattu. Päästään kunnolla lomafiilikseen. Konsta oli ensimmäistä kertaa yökylässä tuossa ilosaarirockin aikaan ja oli mennyt niin hyvin, että uskallan kyllä jättää toistekin pojan yöksi mummolaan. Ja toki lomaan kuuluu myös pihahommia, puukuorman purkua ym. 

Elämyksiä!

Mutta palatakseni vielä tuohon stressiasiaan, niin sehän on pitkälti siitä miten asioihin suhtautuu. Ja sen voi itse valita. Esimerkiksi pari viikkoa sitten otti todella paljon päähän, kun auton huolto ja katsastus maksoi 500€. Se tarkoittaa sitä, että jälleen kerran saa laskea jo kauppalistaa tehdessä, että paljon rahaa menee ja kaupungin reissut pitää suunnitella sen mukaan onko vara tankata... ja niin edelleen. Mutta sitten käänsin ajatuksen. Hyvä, että oli vara se huolto maksaa ja saapahan taas hetken ajella. Rahojen jatkuva laskeminen on tuttua ja ensi kuussa taas helpottaa. Tämä on hetkellistä, niin ärsytys kuin rahattomuuskin. Eikä tässä mitään sen kummempaa oikeasti edes tarvitse. Ilosaarirockin liputkin saatiin ilmaisin, siinä oli ohjelmaa tälle kuulle. 

Olen tuskastellut sitä, ettei ole varaa lähteä ulkomaille reissuun. Mutta onni ja uudet kokemukset voi löytyä ihan täältä metsän keskeltäkin. Olen uskaltautunut taas ratsastaessa hyppäämään Maralla pieniä esteitä ja adrenaaliniryöpyt on sitä kautta taattuja! Ihanaa, kun hevosellakin oli lähes 3 vuoden tauko hyppäämisestä ja kuitenkin oli muistissa miten homma toimii. Ja toinen esimerkki: eilen harmitti, kun olin koko päivän suunnitellut, että lähden koiran kanssa lenkille illalla. Noh, ilta tuli ja alkoi sataa kaatamalla vettä. Ja se vaan jatkui ja jatkui. Ärsytti, suunnitelma ei toteutunut. Mutta miksi ei? Laitoin lenkkikamat niskaan ja lähdin ulos kaatosateeseen lenkille. Oli lähes 20 astetta lämmintä ja hitsi miten oli siistiä! Kesäsade metsässä, tuntui kuin aika olisi jotenkin pysähtynyt. Ei kuulunut mitään muuta kuin se sade. Lenkkarit ja sukat kastui, hiukset liimaantui päähän. Mutta ei ollut itikoita eikä koira läkähtynyt. Kotiin tultua venyttelin sisällä ja huomasin, että ikkunasta näkyy sateenkaari. Kävelin kameran kanssa ulos paljain jaloin räpsimään siitä kuvia. Milloin viimeksi olet kävellyt ulkona paljain jaloin vesisateessa? Se on aika siistiä. 

Ja vielä asioihin suhtautumisesta: päätin, etten enää kiinnitä mitään huomiota painooni. Olen ajoittain tuskastellut, kun se ei vaan laske. Otin sitten huvikseen mittanauhan käteen ja arvatkaas mitä? Viime syksynä ennen Superdieettiä mittasin vyötärön ja painon. Siitä lähtien painoa on tippunut -1.5kg mutta vyötäröltä on lähtenyt -7cm! Siihen loppui miun vaakaan tuijottaminen.

Näetkö kuvassa sateenkaaren vai myrkypilvet? Voit itse valita kumpaan huomion keskität!

"Ei ole olemassa negatiivisia ja positiivisia ihmisiä. On vain negatiivisia ihmisiä ja negatiivisia ihmisiä, jotka tekevät asialle jotain." - Tuntematon

Perusnegatiivinen ihminen täällä hei! Ensimmäinen blogiteksti uudella läppärillä, aika jännää! Niin uhosin ja ajattelin, että kirjoittelen ahkerammin blogia, mutta ei tässä ole ehtinyt... on ollut niin paljon kaikkea kivaa ja kaikkea surullista, arkea ja luksusta, intoa ja epätoivoa, kaikkea mahdollista siis. Ihanaa.

Into ja virta tulee siitä, että hartiat meni lukkoon. Siitä se ihan oikeasti lähti. Hartiat ja rintaranka jumahti niin totaalisesti, että joka päivä oksetti ja päähän koski usein, varsinkin jos oli joutunut viettämään aikaa koneella töiden tai opiskelujen takia. Ja ei, en ole raskaana. Mietin vaihtoehtoja. Lääkäriin hakemaan pillereitä? Ei poista ongelmaa, hetkellisesti saattaisi auttaa, mutta kohta tilanne olisi sama. Akupunktioon? Ei ole rahaa, hyvä jos bensat saisi maksettua sinne. Mitä siis voin itse tehdä asian eteen? Googlesta löytyi onneksi paljon harjoitteita rintarangan liikkuvuutta auttamaan. Lisäksi meidän pikkukylän urheiluseura tarjosi loppukevään ryhmäliikuntatunnit maksutta. Zumbaan siis!  Ensimmäisellä tunnilla noin 20min jälkeen alkoi huimata, tuntui sellainen outo "humahdus" ja kasvoja alkoi kuumottaa. Kas kummaa, veri alkoi kiertää! Vedettiin silloin Ed Sheeranin Shape of you- kappaleen tahtiin. Siitä se sitten lähti. Liikkuminen. Siitä on nyt kuukausi aikaa. Sen tunnin jälkeen oli niin hyvä olo, että päätin jatkaa kokeilua. Helpottuuko hartiasäryt todella liikunnalla? Sen tunnin jälkeen olen käynyt muutaman kerran juoksemassa, kahvakuulatunnilla, ratsastamassa ja 3 kertaa siellä zumbassa. Jumpannut kotona ja venytellyt, venytellyt, venytellyt. Enkä enää herää öisin vaihtamaan asentoa, tai kiroa, kun en jaksa nostaa 10kg painavaa taaperoa. 

Mitäs oivalluksia tämä liikunta on tuonut? Suurimpana sen, että olen oikeasti ensimmäistä kertaa nauttinut siitä. Ymmärsin sen, että rehellisesti sanottuna nyt ensimmäistä kertaa aloitin liikunnan ilman, että tavoitteena olisi laihtua. Halusin päästä kivuista ja huonosta olosta eroon. Ja kun ei ollut painetta, että tippuuko paino vai ei, niin suorittaminen oli poissa. Olen aiemminkin pitänyt liikunnasta ja huomannut sen vaikutuksen oloon, mutta yleensä se on lähtenyt siitä, että haluan laihtua tai "päästä kesäkuntoon". 


Tämä kevät on ollut myös henkisesti todella raskas ja liikunta on auttanut päätä jaksamaan. Olen viime aikoina miettinyt ja itkenyt paljon kummityttöäni, pohtinut isoja kysymyksiä sen suhteen. Miksi kävi niin kuin kävi. Lisäksi rakkaan ystäväni äiti sairastui vakavasti viime vuonna ja seurasin kevään ajan vierestä ystävän ja perheen surua,taistelua, lopulta luopumista ja ikävää. Tämä äiti oli minullekin tuttu lapsuudesta saakka. Miten auttaa ystävää? Miten lohduttaa? Ja sairautta vierestä katsoessa nousi mieleen muistot oman isän sairaudesta, epätietoisuudesta, toivosta, joka lopulta tuntui täysin mitättömältä. Viimeiseen asti haluaa toivoa ja uskoa, mutta minun lähipiirissäni kun kukaan ei ole voittanut taistelua sairautta vastaan. Miksi sitä sitten aina uudestaan jaksaa toivoa? Noh, ystävän äidin hautajaiset oli toissa viikolla, itkin perheen surua koko päivän. Seuraavana päivänä sain kuulla, että toisen hyvän ystäväni isä on kuollut täysin yllättäen. Tämä isä oli myös meidän ystävä. Meidät on kutsuttu hautajaisiin. Minun viikonlopputöiden takia ei päästä lähtemään, mutta rehellisesti täytyy sanoa, että en varmaan olisi pystynyt muutenkaan menemään. Näkemään ystävän surua isänsä takia, suremaan itse. Jotenkin tuntuu, että ei vaan pystyisi nyt siihen. Jälleen kerran nämä kaikki asiat muistuttaa minua siitä, että koskaan ei tiedä kuka lähtee seuraavaksi. Ja jotenkin se, että nuoria ihmisiä kuolee, saa enemmän kiinnittämään huomiota siihen miten oman elämänsä viettää. Tästähän olen kirjoittanut jo miljoona kertaa.

Menipäs nyt synkäksi. Mutta jotenkin koen, että kaikesta huolimatta perusmielialani on ollut kevään aikana positiivinen. Olen tietoisesti rajannut itseäni ja keskittynyt viettämään aikaa perheen kanssa. Töitten jälkeen puhelin pois siihen asti, kun lapsi on nukkumassa. Otan aikaa itselleni. Olen ilmoittanut pojan hoitoon, vaikka itsellä olisi vapaa päivä. Vapaan olen käyttänyt koulutehtäviin ja liikkumiseen. Enkä ole potenut siitä syyllisyyttä. Hyvässä kunnossa oleva äiti on varmasti pojallekin miellyttävämpi kuin äiti, joka ei pysty syliin nostamaan eikä jaksa juosta perässä ulkona. Ystäviä olen nähnyt vähemmän, mutta luotan, että tosiystävät siellä pysyvät vaikkei niin usein nähdäkään. Eilen koin suurta lohdullisuuden tunnetta, kun ns. vanha ystävä otti yhteyttä ja puhuttiin puhelimessa. Ollaan nähty viimeksi viime kesänä. Päätettiin, että laitetaan yhdessä tämän toisen ystävän isän hautajaisiin adressi "meidän porukalta". Ryhmäviestiin tuli 20 henkilöä ja kaikki tuetaan yhdessä ystävää ja hänen perhettä. Se, että ei ole vuosiin tuolla porukalla nähty, ei haitannut. Se porukka ja ne muistot on kaikille tärkeitä. Ehkä joskus vielä saadaan porukka kasaan. Koen olevani todella onnekas, että minulla on niin valtavan paljon ystäviä ja kavereita, vaikken läheskään kaikkiin pidä aktiivisesti yhteyttä. Puhun myös avoimesti asioistani ihmisille, joka auttaa selviämään vaikeista kriisitilanteista. Ystävät tiesi kummitytön sairaudesta, sekä isäni sairastamisesta aikanaan. Enkä olisi selvinnyt ilman sitä, että saan purkaa asioitani heille. Joskus mietin, että olenkohan liian avoin ja tuntuu, että muilla ihmisillä on paljon salaisuuksia, joista puhuu vain puolison kanssa tai ei puhu kenellekään. Nopeasti olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että avoimuus on ollut sen arvoista. Luotan ihmisiin ja olen itse luottamuksen arvoinen. Minua ei auta se, että pyörittelee asioita yksin tai puolison kanssa. Silloin asiat lähtee kiertämään kehää eikä uusia näkökulmia tule. 

No mutta lopuksi voisin kirjoitella positiivisia juttuja, niin jää itsellekin parempi mieli. Eli olen jälleen kerran ylittänyt itseni! Palataan siis takaisin sinne zumbatunnille. Menin sinne vuoden tauon jälkeen. Olin jo tottuneesti kävelemässä sinne perimmäiseen nurkkaan, muiden taakse sellaisen seinän viereen missä ei ole peiliä. Mutta kävellessäni minut pysäyttikin tuttava, joka oli itsekin tullut pitkästä aikaa tunnille. Jäin sitten hänen kanssaan siihen. Kokovartalopeilin eteen. Enkä välittänyt siitä. Tää saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta itsetunto-ongelmiini on liittynyt peilikammo. Meillähän ei ole esim. missään asunnossa ollut kokovartalopeiliä. Ja tiedättekö, se peili ei tehnyt mitään pahaa!? Ajatella... ja ihan mahtavaa oli nähdä siellä tunnilla nainen, joka aloitti zumbaamisen pari vuotta sitten. Muistan, kun hän kävi ensimmäisiä tunteja eikä tainnut jaksaa yhtään kappaletta kokonaan, ilman omaa huilitaukoa. Ja miten muuttunut hän nyt oli! Laihtunut joo todella paljon, mutta enemmän kiinnitin huomiota siihen itsevarmaan olemukseen joka hänelle oli tullut. Hän ei ollut siellä minun viereisellä paikalla takarivissä, vaan siirtynyt eturiviin. Miten hyvä mieli voi tulla tuntemattoman ihmisen (elämäntaparemontin?) onnistumisesta! Ja kotona tehdessäni joogaa niistä englanninkielisistä ohjeista on jäänyt mieleen erityisesti se neuvo, että hymyileminen on paras tapa rentoutua. Niinpä olen ihan tietoisesti vääntänyt suutani hymyyn, joka saattaa välillä irvistykseltäkin näyttää. Mitäpä se naama mutrulla oleminenkaan auttaisi? 

Treenikaveri <3

Niin. Kokeilin siis sitä, että miten liikunta vaikuttaa hyvinvointiini. Kas kummaa, vaikuttaahan se merkittävästi. Sitten aloin pohtimaan, että mitenhän hyvin voisin, jos miettisin taas syömisiäni. Pohdin edellisten päivien ruokailujani. Edellisiä viikkoja. Me syödään kotona kaikki samaa ruokaa, kohta 2-vuotias poikakin. Sanoisin, että perheemme ruokailutottumukset on kunnossa. Itse tehtyä, ei mehuja, ei pullaa ja leivoksia. Ei sokerilla makeutettuja jogurtteja jne. Joka aterialla kasviksia, marjoja, tai hedelmää. Ei syödä "mättöruokaa", vaan syön itse samaa mitä tarjoan lapselleni. Mutta mutta... mitä tapahtuu, kun lapsi menee nukkumaan, tai lapsi ei näe? Suklaapatukoita töistä kotiin ajaessa, suklaata ja leivän mussutusta, kun lapsi menee illalla nukkumaan. Työpaikan kahvipöydässä päivittäin jotain herkkua. Sokeri kuului elämään taas päivittäin jossain muodossa. Niinpä oli aika kaivaa esiin syksyiset ohjeet ruokailuista ja palata taas ruotuun. Kylläpäs muuten oli viime viikolla jäätävä päänsärky sokerin vieroitusoireena! Muuten oli helppoa, kun ei tarvinnut koko ruokavaliota myllätä uusiksi. Veden juontiin kiinnitää huomiota ja napostelut korvata säännöllisellä ruokailulla. Eilen äitienpäivänä söin hyvällä omalla tunnolla suklaata, mutta tänään ei ole ollut hankalaa olla ilman. Tasapainon löytäminen olisi tavoitteena. Olen nukkunut taas paremmin kuin aikoihin, eikä päivisin väsytä. Ihmiset hei, sokeri väsyttää ja vie ihan älyttömästi energiaa elimistöltä! Se vaikuttaa myös mielialaan, kun verensokerit vaihtelee rajusti. 

Haluaisin opettaa lapselleni tervellisen suhtautumisen ruokaan. Haluaisin antaa sellaisen mallin, että joskus voi herkutella, muuten syödään terveellisesti. Se, että suklaata vedetään joka päivä, ei ole malli minkä haluan siirtyvän. En myöskään halua kauhistella jos joku läheinen juhlapäivänä tarjoaa lapselleni jotain hyvää. Siinä asetan lapsen ristiriitaiseen asemaan, miksi muut saa, mutta lapsi ei? Enkä halua tehdä asiasta lapselleni mörköä. Alle vuoden ikäisenä Konsta ei saanut sokeroituja herkkuja, mutta sen jälkeen on maistanut muutaman kerran. Lopputuloksena on, että tänä päivänä hän saattaa maistaa jäätelöä tai kakkua, mutta lusikkallisen jälkeen sanoo "ei hyvvää, kiitos". Keksejä saattaa syödä useankin peräkkäin jos niitä tarjotaan. Koen, että lapsellani on terveempi suhtautuminen ruokaan kuin minulla itselläni, pitäisikö tästä huolestua? :D

Ai niin! Unohdin hehkuttaa kirppislöytöä! Ohjatut ryhmäliikuntatunnit loppuivat kesäksi ja samoin zumba. Juuri, kun olin saanut innostuksen. Noh, paikalliselta fb-kirppikseltä bongasin Zumba fitness- pelin Wii-konsolille ja ai että miten se peli on ihan huippu! 20min ja paita on litimärkä, silti on kivaa. Parasta on, että siinä on tuttuja kappaleita ja se käy oikeasti treenistä. Tai minulla ainakin vatsalihakset huutaa hoosiannaa jo kesken kappaleen ja jalat on makaroonia kyykkäämisestä. Sillä saa helposti tehtyä 40-60 minuutin treenin. 

Mukavaa viikkoa kaikille ja muistakaa, aina voi vaikuttaa omaan asenteeseen!