"On vain kaksi tapaa elää elämää. Ensimmäinen on kuin mikään ei olisi ihmeellistä. Toinen on kuin kaikki olisi ihmeellistä." - Albert Einstein

Mistä tätä virtaa nyt oikein riittää? Töissä jaksaa, kotona jaksaa, salilla jaksaa... se on kyllä kummallista kun ennen ei olevinaan ollut aikaa harrastaa tai ei jaksanut, ja kummasti sitä aikaa vaan on nyt riittänyt ja jaksaakin paljon enemmän! Mutta se alottamisen vaikeus. Mietin tuossa päivällä, että viimeisen neljän vuoden ajan olen aloittanut juoksuharrastuksen joka kevät ja joka syksy aloittanut jonkun ryhmäliikunnan. Eli siis keväällä käynyt pari kertaa juoksemassa ja syksyllä pari kertaa ryhmäliikunnassa. Viime syksynä kun JÄLLEEN KERRAN päätin aloittaa aktiivisemman liikkumisen, niin valitin kotonakin ääneen A:lle, että "voi kun nyt kerrankin tämä innostus jatkuisi". 

Mikä sai sitten jatkamaan? Jonkin uuden etsiminen. Oivalsin syksyllä, että miulla on pitänyt koko ajan olla joku projekti menossa. Projekti yksi: opiskelu ja valmistuminen, chek. Projekti kaksi: työpaikan etsiminen, chek. Projekti kolme: talon ostaminen, chek. Projekti neljä: talon remontointi, tavallaan chek,  ikinähän tämä ei valmiiksi tule. Syksyllä olin jotenkin tylsiintynyt, ei ollut mitään projektia menossa. Rakastan miun kotia, koen todellakin olevani unelmatyössäni ja A:n kanssa menee hyvin. Mutta silti heräsin ajattelemaan: mitäs muuta elämässä voisi olla? Olisiko nyt oman hyvinvoinnin vuoro? Olisiko miulla nyt mahdollista panostaa niihin asioihin, mistä nautin? En voi matkustella koko aikaa, joten jotain muuta piti keksiä. Liikuntaryhmiin kiinnittymisen mahdollisti oikeastaan yksi todella paska työpäivä. Heh, aika älytöntä. Töissä oli siis ollut henkisesti todella raskas päivä ja kotiin tullessa en päässyt siitä ärsytyksestä mitenkään irti. Ulkona oli pimeää joten lenkillekään en päässyt. Pakotin itseni zumbaan (olin luvannut itselleni, että kaksi viikkoa ainakin on käytävä) ja kyllä muuten unohtui kaikki työasiat! Se oli vielä sitä aikaa kun kroppa ei ollut tottunut sellaseen riehumiseen ja olin hiestä aivan litimärkä ensimmäisen 15 min jälkeen (tää on totisin tosi, vieressä zumbanneet voi todistaa). En saanut henkeä ja mietin vaan millon se kidutus loppuu. MUTTA. Voi sitä voittajafiilistä kun tunnin päästä huomasin olevani yhä hengissä! Kaikki zumba-kappaleet soi päässä ja kotonakin tuli A:lta kommentti "tais siitä zumbasta olla hyötyä kun ei oo enää naama mutrulla". Ja silloin tajusin, että niissä ryhmissä on pakko käydä. Nykyisin se on kääntyny niin päin, että harmittaa jos työvuorot sattuu niin etten pääse menemään. Enpä olisi vuosi sitten  uskonut, että joskus vielä ajattelen näin, vaikka haaveilinkin tällaisesta olotilasta :) 

Tällä viikolla on tullut onnistumisen ja ilon tunteita pienistä asioista. Edelleen miun hömelöt elukat saa miut hymyilemään toilailuillaan. Esimerkiksi Urmas on tässä viereisessä kuvassa piilossa (!) vaanimassa lintuja... 

Salilla tuli hyvä mieli kun sain nostettua taas vähän painoja. Tehtäköön se vielä selväksi, että omaa painoa ei ole tarkoitus nostaa tai pudottaa, mutta voimaa haluan saada lisää, niin henkistä kuin fyysistäkin ;)

Ystävien kanssa on tullut pidettyä viime aikoina myös vähän enemmän yhteyttä, sekä siskon. Siitä tulee myös iloiseksi kun jaksaa kuunnella myös muitten kuulumisia. Syksyllä ja alkutalvella oma jaksaminen oli sen verran kortilla töitten suhteen, ettei voimavaroja ollut omien sosiaalisten suhteiden ylläpitoon yhtään ylimääräistä. Mutta opinpahan kuluneesta syksystä ja talvesta sen, etten varmasti anna enää työn sivuuttaa miulle tärkeitä asioita.

Pieni kiukkupussi Ira <3 meillä on viha-rakkaus suhde. Mie rakastan ja Ira vihaa.

Tällä viikolla hymyjä ja naurun purskahduksia on tuonut myös naapurin karva-apinat. "Kun kissa on poissa niin...." mites se menikään. Ponit on taas näyttäny miulle temppujaan, ottavat ilon irti uudesta hoitajasta. Esim. takin taskujen vetoketjuissa olis kiva roikkua, "ei varmasti kävellä suoraan omiin karsinoihin, vaan annetaan tuon eukon yrittää töniä meitä ja mennään vasta sitten kun se taluttaa meidät" jne jne :)
Eilen kun menin tallille niin ponit rapsuttelivat toisiaan tarhassa hirmusen suloisesti. Ei tietenkään ollut sillon kameraa mukana. Tänään kun menin kameran kanssa niin näyttivät miulle persettä tarhasta. Että silleen. Räpsäsin sitten sisällä kuvat:

Pikku Poika <3 Tämä jos ei jatkuvasti keksi jotain jäynää niin sitten se on kipeä.

Tällä viikolla oon päässyt myös harjoittelemaan kameran käyttöä. Sain puhelun tiistaina, että kannattaisi mennä kuvaamaan kuuta. Aluksi en meinannut sitä uskoa, mutta olihan se hieno kun ulos kurkkasin. Harmitti vaan kun en osannut kuvata sitä kunnolla, mutta harjoitus tekee mestarin, eikö? 
Pari räpsyä siis siitä: 

 Lopuksi vielä pitää hehkuttaa, että vaikka ulkona on pakkasta ja välillä sataa luntakin, niin meillä alkaa sisällä olla kevät! Laventelit nimittäin lähti itämään ja syreenin oksatkin on jo vihreenä ja varmaan kukkii kohta --> 

Huomenna on sitten se kauan pelätty ja odotettu päivä kun meikäläinen suuntaa salille ihan yksin! Olen toisaalta aika innoissani siitä :) 

Tulipahan taas tekstiä. Viikonloppuna lisää :)


AI NIIN! Miulla on maailman paras sisko! Lupasi viedä miut Tove Janssonin näyttelyyn kun menen Helsinkiin. Tämä Ikuinen Muumi-fani on niin täpinöissään kun vaan olla voi! :)