maanantai 15. toukokuuta 2017

"Ei ole olemassa negatiivisia ja positiivisia ihmisiä. On vain negatiivisia ihmisiä ja negatiivisia ihmisiä, jotka tekevät asialle jotain." - Tuntematon

Perusnegatiivinen ihminen täällä hei! Ensimmäinen blogiteksti uudella läppärillä, aika jännää! Niin uhosin ja ajattelin, että kirjoittelen ahkerammin blogia, mutta ei tässä ole ehtinyt... on ollut niin paljon kaikkea kivaa ja kaikkea surullista, arkea ja luksusta, intoa ja epätoivoa, kaikkea mahdollista siis. Ihanaa.

Into ja virta tulee siitä, että hartiat meni lukkoon. Siitä se ihan oikeasti lähti. Hartiat ja rintaranka jumahti niin totaalisesti, että joka päivä oksetti ja päähän koski usein, varsinkin jos oli joutunut viettämään aikaa koneella töiden tai opiskelujen takia. Ja ei, en ole raskaana. Mietin vaihtoehtoja. Lääkäriin hakemaan pillereitä? Ei poista ongelmaa, hetkellisesti saattaisi auttaa, mutta kohta tilanne olisi sama. Akupunktioon? Ei ole rahaa, hyvä jos bensat saisi maksettua sinne. Mitä siis voin itse tehdä asian eteen? Googlesta löytyi onneksi paljon harjoitteita rintarangan liikkuvuutta auttamaan. Lisäksi meidän pikkukylän urheiluseura tarjosi loppukevään ryhmäliikuntatunnit maksutta. Zumbaan siis!  Ensimmäisellä tunnilla noin 20min jälkeen alkoi huimata, tuntui sellainen outo "humahdus" ja kasvoja alkoi kuumottaa. Kas kummaa, veri alkoi kiertää! Vedettiin silloin Ed Sheeranin Shape of you- kappaleen tahtiin. Siitä se sitten lähti. Liikkuminen. Siitä on nyt kuukausi aikaa. Sen tunnin jälkeen oli niin hyvä olo, että päätin jatkaa kokeilua. Helpottuuko hartiasäryt todella liikunnalla? Sen tunnin jälkeen olen käynyt muutaman kerran juoksemassa, kahvakuulatunnilla, ratsastamassa ja 3 kertaa siellä zumbassa. Jumpannut kotona ja venytellyt, venytellyt, venytellyt. Enkä enää herää öisin vaihtamaan asentoa, tai kiroa, kun en jaksa nostaa 10kg painavaa taaperoa. 

Mitäs oivalluksia tämä liikunta on tuonut? Suurimpana sen, että olen oikeasti ensimmäistä kertaa nauttinut siitä. Ymmärsin sen, että rehellisesti sanottuna nyt ensimmäistä kertaa aloitin liikunnan ilman, että tavoitteena olisi laihtua. Halusin päästä kivuista ja huonosta olosta eroon. Ja kun ei ollut painetta, että tippuuko paino vai ei, niin suorittaminen oli poissa. Olen aiemminkin pitänyt liikunnasta ja huomannut sen vaikutuksen oloon, mutta yleensä se on lähtenyt siitä, että haluan laihtua tai "päästä kesäkuntoon". 


Tämä kevät on ollut myös henkisesti todella raskas ja liikunta on auttanut päätä jaksamaan. Olen viime aikoina miettinyt ja itkenyt paljon kummityttöäni, pohtinut isoja kysymyksiä sen suhteen. Miksi kävi niin kuin kävi. Lisäksi rakkaan ystäväni äiti sairastui vakavasti viime vuonna ja seurasin kevään ajan vierestä ystävän ja perheen surua,taistelua, lopulta luopumista ja ikävää. Tämä äiti oli minullekin tuttu lapsuudesta saakka. Miten auttaa ystävää? Miten lohduttaa? Ja sairautta vierestä katsoessa nousi mieleen muistot oman isän sairaudesta, epätietoisuudesta, toivosta, joka lopulta tuntui täysin mitättömältä. Viimeiseen asti haluaa toivoa ja uskoa, mutta minun lähipiirissäni kun kukaan ei ole voittanut taistelua sairautta vastaan. Miksi sitä sitten aina uudestaan jaksaa toivoa? Noh, ystävän äidin hautajaiset oli toissa viikolla, itkin perheen surua koko päivän. Seuraavana päivänä sain kuulla, että toisen hyvän ystäväni isä on kuollut täysin yllättäen. Tämä isä oli myös meidän ystävä. Meidät on kutsuttu hautajaisiin. Minun viikonlopputöiden takia ei päästä lähtemään, mutta rehellisesti täytyy sanoa, että en varmaan olisi pystynyt muutenkaan menemään. Näkemään ystävän surua isänsä takia, suremaan itse. Jotenkin tuntuu, että ei vaan pystyisi nyt siihen. Jälleen kerran nämä kaikki asiat muistuttaa minua siitä, että koskaan ei tiedä kuka lähtee seuraavaksi. Ja jotenkin se, että nuoria ihmisiä kuolee, saa enemmän kiinnittämään huomiota siihen miten oman elämänsä viettää. Tästähän olen kirjoittanut jo miljoona kertaa.

Menipäs nyt synkäksi. Mutta jotenkin koen, että kaikesta huolimatta perusmielialani on ollut kevään aikana positiivinen. Olen tietoisesti rajannut itseäni ja keskittynyt viettämään aikaa perheen kanssa. Töitten jälkeen puhelin pois siihen asti, kun lapsi on nukkumassa. Otan aikaa itselleni. Olen ilmoittanut pojan hoitoon, vaikka itsellä olisi vapaa päivä. Vapaan olen käyttänyt koulutehtäviin ja liikkumiseen. Enkä ole potenut siitä syyllisyyttä. Hyvässä kunnossa oleva äiti on varmasti pojallekin miellyttävämpi kuin äiti, joka ei pysty syliin nostamaan eikä jaksa juosta perässä ulkona. Ystäviä olen nähnyt vähemmän, mutta luotan, että tosiystävät siellä pysyvät vaikkei niin usein nähdäkään. Eilen koin suurta lohdullisuuden tunnetta, kun ns. vanha ystävä otti yhteyttä ja puhuttiin puhelimessa. Ollaan nähty viimeksi viime kesänä. Päätettiin, että laitetaan yhdessä tämän toisen ystävän isän hautajaisiin adressi "meidän porukalta". Ryhmäviestiin tuli 20 henkilöä ja kaikki tuetaan yhdessä ystävää ja hänen perhettä. Se, että ei ole vuosiin tuolla porukalla nähty, ei haitannut. Se porukka ja ne muistot on kaikille tärkeitä. Ehkä joskus vielä saadaan porukka kasaan. Koen olevani todella onnekas, että minulla on niin valtavan paljon ystäviä ja kavereita, vaikken läheskään kaikkiin pidä aktiivisesti yhteyttä. Puhun myös avoimesti asioistani ihmisille, joka auttaa selviämään vaikeista kriisitilanteista. Ystävät tiesi kummitytön sairaudesta, sekä isäni sairastamisesta aikanaan. Enkä olisi selvinnyt ilman sitä, että saan purkaa asioitani heille. Joskus mietin, että olenkohan liian avoin ja tuntuu, että muilla ihmisillä on paljon salaisuuksia, joista puhuu vain puolison kanssa tai ei puhu kenellekään. Nopeasti olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että avoimuus on ollut sen arvoista. Luotan ihmisiin ja olen itse luottamuksen arvoinen. Minua ei auta se, että pyörittelee asioita yksin tai puolison kanssa. Silloin asiat lähtee kiertämään kehää eikä uusia näkökulmia tule. 

No mutta lopuksi voisin kirjoitella positiivisia juttuja, niin jää itsellekin parempi mieli. Eli olen jälleen kerran ylittänyt itseni! Palataan siis takaisin sinne zumbatunnille. Menin sinne vuoden tauon jälkeen. Olin jo tottuneesti kävelemässä sinne perimmäiseen nurkkaan, muiden taakse sellaisen seinän viereen missä ei ole peiliä. Mutta kävellessäni minut pysäyttikin tuttava, joka oli itsekin tullut pitkästä aikaa tunnille. Jäin sitten hänen kanssaan siihen. Kokovartalopeilin eteen. Enkä välittänyt siitä. Tää saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta itsetunto-ongelmiini on liittynyt peilikammo. Meillähän ei ole esim. missään asunnossa ollut kokovartalopeiliä. Ja tiedättekö, se peili ei tehnyt mitään pahaa!? Ajatella... ja ihan mahtavaa oli nähdä siellä tunnilla nainen, joka aloitti zumbaamisen pari vuotta sitten. Muistan, kun hän kävi ensimmäisiä tunteja eikä tainnut jaksaa yhtään kappaletta kokonaan, ilman omaa huilitaukoa. Ja miten muuttunut hän nyt oli! Laihtunut joo todella paljon, mutta enemmän kiinnitin huomiota siihen itsevarmaan olemukseen joka hänelle oli tullut. Hän ei ollut siellä minun viereisellä paikalla takarivissä, vaan siirtynyt eturiviin. Miten hyvä mieli voi tulla tuntemattoman ihmisen (elämäntaparemontin?) onnistumisesta! Ja kotona tehdessäni joogaa niistä englanninkielisistä ohjeista on jäänyt mieleen erityisesti se neuvo, että hymyileminen on paras tapa rentoutua. Niinpä olen ihan tietoisesti vääntänyt suutani hymyyn, joka saattaa välillä irvistykseltäkin näyttää. Mitäpä se naama mutrulla oleminenkaan auttaisi? 
Treenikaveri <3


Niin. Kokeilin siis sitä, että miten liikunta vaikuttaa hyvinvointiini. Kas kummaa, vaikuttaahan se merkittävästi. Sitten aloin pohtimaan, että mitenhän hyvin voisin, jos miettisin taas syömisiäni. Pohdin edellisten päivien ruokailujani. Edellisiä viikkoja. Me syödään kotona kaikki samaa ruokaa, kohta 2-vuotias poikakin. Sanoisin, että perheemme ruokailutottumukset on kunnossa. Itse tehtyä, ei mehuja, ei pullaa ja leivoksia. Ei sokerilla makeutettuja jogurtteja jne. Joka aterialla kasviksia, marjoja, tai hedelmää. Ei syödä "mättöruokaa", vaan syön itse samaa mitä tarjoan lapselleni. Mutta mutta... mitä tapahtuu, kun lapsi menee nukkumaan, tai lapsi ei näe? Suklaapatukoita töistä kotiin ajaessa, suklaata ja leivän mussutusta, kun lapsi menee illalla nukkumaan. Työpaikan kahvipöydässä päivittäin jotain herkkua. Sokeri kuului elämään taas päivittäin jossain muodossa. Niinpä oli aika kaivaa esiin syksyiset ohjeet ruokailuista ja palata taas ruotuun. Kylläpäs muuten oli viime viikolla jäätävä päänsärky sokerin vieroitusoireena! Muuten oli helppoa, kun ei tarvinnut koko ruokavaliota myllätä uusiksi. Veden juontiin kiinnitää huomiota ja napostelut korvata säännöllisellä ruokailulla. Eilen äitienpäivänä söin hyvällä omalla tunnolla suklaata, mutta tänään ei ole ollut hankalaa olla ilman. Tasapainon löytäminen olisi tavoitteena. Olen nukkunut taas paremmin kuin aikoihin, eikä päivisin väsytä. Ihmiset hei, sokeri väsyttää ja vie ihan älyttömästi energiaa elimistöltä! Se vaikuttaa myös mielialaan, kun verensokerit vaihtelee rajusti. 

Haluaisin opettaa lapselleni tervellisen suhtautumisen ruokaan. Haluaisin antaa sellaisen mallin, että joskus voi herkutella, muuten syödään terveellisesti. Se, että suklaata vedetään joka päivä, ei ole malli minkä haluan siirtyvän. En myöskään halua kauhistella jos joku läheinen juhlapäivänä tarjoaa lapselleni jotain hyvää. Siinä asetan lapsen ristiriitaiseen asemaan, miksi muut saa, mutta lapsi ei? Enkä halua tehdä asiasta lapselleni mörköä. Alle vuoden ikäisenä Konsta ei saanut sokeroituja herkkuja, mutta sen jälkeen on maistanut muutaman kerran. Lopputuloksena on, että tänä päivänä hän saattaa maistaa jäätelöä tai kakkua, mutta lusikkallisen jälkeen sanoo "ei hyvvää, kiitos". Keksejä saattaa syödä useankin peräkkäin jos niitä tarjotaan. Koen, että lapsellani on terveempi suhtautuminen ruokaan kuin minulla itselläni, pitäisikö tästä huolestua? :D

Ai niin! Unohdin hehkuttaa kirppislöytöä! Ohjatut ryhmäliikuntatunnit loppuivat kesäksi ja samoin zumba. Juuri, kun olin saanut innostuksen. Noh, paikalliselta fb-kirppikseltä bongasin Zumba fitness- pelin Wii-konsolille ja ai että miten se peli on ihan huippu! 20min ja paita on litimärkä, silti on kivaa. Parasta on, että siinä on tuttuja kappaleita ja se käy oikeasti treenistä. Tai minulla ainakin vatsalihakset huutaa hoosiannaa jo kesken kappaleen ja jalat on makaroonia kyykkäämisestä. Sillä saa helposti tehtyä 40-60 minuutin treenin. 


Mukavaa viikkoa kaikille ja muistakaa, aina voi vaikuttaa omaan asenteeseen! 








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti