"En tarvitse mitään niin paljon kuin hunajaa..." sanoi Puh katsoessaan Ristoa ja Nasua. "...paitsi ystäviä.."

Lenkkipolku :)

Täällä taas. Pitkä kirjoitustauko on tehnyt hyvää! 

Vaikka aurinkoa ei olekaan näkynyt taas pariin viikkoon niin mieli on ollut korkealla! Saksan reissu lähestyy, lumi on tuonut hieman valoa tänne synkkyyteen ja parit pikkujouluviikonloputkin on nyt takana. Ilokseni olen huomannut, että paino on pysynyt samassa lukemassa ja sokeririippuvuus on alkanut pikkuhiljaa väistyä. Kunto kasvaa ja uusien talvilenkkareiden myötä olenkin lenkkeillyt taas ahkerammin. 


Ystäviä ehdin nähdä vapaaviikolla ja ensi viikolla päästään juhlimaan yhden ystäväpariskunnan esikoisen nimiäisiä kummien roolissa! Samalla nähdään ensimmäistä kertaa pienokainen :) Vapaaviikkoni alussa käytiin A:n kanssa tosiaan siellä Savossa ja käytiin toisen ystäväpariskunnan luona. Valokuvaajan taitoni sai taas lisäharjoitusta kun räpsin kuvia ihanasta perheestä. Vapaaviikolla kävin myös ystäväni Satun luona kahvittelemassa ja mietittiinkin, että edellisen kerran oltiin nähty toukokuussa! Mutta mielestäni ystävien kanssa parasta onkin juuri se, ettei sillä ole mitään merkitystä millon on viimeksi nähnyt vaan juttu lähtee luistamaan heti niinkuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Reilu vuosi sitten kahviteltiin Satun luona ja minä olin aloittanut juuri liikuntaharrastukset. Satu mietti, että aloittaisiko taas saliharjoitukset. Istuttiin takapihalla ja tupakoitiin. Ajat on muuttuneet, kumpikaan ei polta, minä liikun yhä ja Satu tähtää saliharjoittelun myötä kisalavoille. Rautainen mimmi :) 
 

Työkaverini Nooran kanssa usvaisen Kolin huipulla! :)

Viikko sitten oltiin työporukalla pikkujoulua viettämässä Kolin upeissa maisemissa. Kuten jo aiemminkin olen useaan otteeseen todennut, meillä on ihan loistava työyhteisö. Koen, että me ollaan enemmänkin ystäviä keskenämme kuin työkavereita. On lupa kiukuta, kertoa huolet ja murheet, nauraa kätkättää täysillä ja tiedämme myös toistemme arkielämästä. Pikkujoulut tuolla porukalla oli aivan mahtavat. 

Eilen oltiin vuorostaan A:n työpaikan pikkujouluissa. Siinäkin työyhteisössä huomaa hyvän yhteishengen olevan läsnä ja ystävyyssuhteitakin on vuosien varrella syntynyt. 

Vaikka jokainen elää omaa elämäänsä, ihmiset muuttaa, on omat arkirutiinit ja rytmit, niin siinä härdellissä jos ystävät pysyy mukana niin ne ovat kyllä kullanarvoisia.  Ystävä on myös ennen kaikkea rehellinen. Ja toinen ei ota siitä rehellisyydestä nokkiinsa.


Ystävät ovat tärkeitä. Ystävyys on vastavuoroista, toinen ei voi pitää sitä yksin pinnalla. Osa ystävyyssuhteistani on jääneet vähemmälle huomiolle, mutta tiedän, ettei ystävyys ole mihinkään hävinnyt. Pari ystävyyssuhdetta on jäänyt matkan varrella kokonaan pois. Se harmittaa, mutta niiden suhteiden eteen tiedän tehneeni oman osuuteni. Ehkä liiankin hyvin ja itseni vieden täysin äärirajoille oman jaksamiseni suhteen. Mutta harmittaa se silti ja ikävä on niitä ystäviä. Tai ehkä lähinnä niitä yhteisiä hyviä aikoja on ikävä. 

Sara-Ystävä huolehtii uintireissulta pois <3

Mara-Ystävä <3

Koti <3

 Kyllä nuo eläinystävät on vaan niin älyttömän tärkeitä. Ollut aina. Luottamus on ystävyyssuhteen perusta ja varsinkin eläinten kanssa se korostuu. 

Tänään otin kameran käteen pitkästä aikaa. Kuvasin eläinlaumaa ja niiden leikkejä. En olisi pari vuotta sitten uskonut, että meidän Sarakin vielä ystävystyy kissojen kanssa! Loppuun siis kuvia vielä tältä päivältä.

Pitäkää huolta ystävyyssuhteistanne <3

Minä ajattelin laittaa itselleni Joulu-vaihteen silmään! Ensimmäiset joulutorttutarpeet lähti tänään kaupasta mukaan, lahjojen suunnittelu on hyvässä vauhdissa ja joululaulujakin olen jo kuunnellut. Kolmen viikon päästä ollaan jo kotiuduttu joulumarkkinoilta! 

Mikähän siinä on, että jaksan hullaantua joulusta aina uudestaan ja uudestaan? :) 

"Kiireessä on se paha puoli, että se vie paljon aikaa." - G. K. Chesterton

Töitä, zumbaa, Poweri-jumppaa, ratsastusta väh. 2x/vko, uunien lämmitystä, koiran lenkitystä. Lähes joka viikonloppu ollut töissä (4/6), ykkösvapaitakin sattunut ihan kiitettävästi. Lisäksi teen vapaa-ajalla lisäopintoja verkkokurssin muodossa. Tässähän tämä elämä on pyörinyt omalla painollaan ja aika mukavasti on mennyt. Aika vaan ei ole riittänyt blogin kirjoittamiseen ja olenkin miettinyt laittavani sen hetkeksi tauolle. Saa nähdä. 

Onnistumisen kokemuksia on viime aikoina tullut erityisesti hevosten kanssa touhutessa. Maran kanssa tehtiin eräänlaisia luottamusharjoituksia viime viikolla. Olin lähdössä ratsastamaan kun tallille tuli uusi hevonen. Marallahan meni pasmat ihan sekaisin, "tunkeilija!!". Yleensä niin rauhallinen heppa keräsi sen verran kierroksia, etten mennyt selkään vaan päästiin Maran purkamaan virtaa kentälle ihan yksinään. Hetken päästä menin itse kentälle ja odotin. Mara oli huolissaan tarhassa olevista tammoista, uhkaako uusi hevonen niitä? Se ravaili levottomana ympäri kenttää. Muutaman minuutin päästä hevonen kuitenkin tuli luokseni ja laittoi pään olkapäälleni ja huokaisi. Turva. Tehtiin erinäisiä harjoituksia joista ei tässä sen enempää, mutta lopputulos oli se, että kävelin kenttää ympäri ja hevonen käveli metrin päässä perässäni. Enkä pitänyt siitä kiinni, en käskenyt sitä. Kiemurtelin, tein isoja ympyröitä, pysähtelin. Hevonen teki perässä. Lähdin juoksemaan, heppa lähti myös ravaamaan takanani. Oli aika mahtava tunne luottaa siihen, että tuo 500kg painava eläin tulee perässäni, ei tule niskaani tai kiilaa rinnalle ja potkaise. Ja ennen kaikkea, se halusi tehdä niin! Olisihan se voinut vaan seistä möllöttää tai juosta jotain omia reittejään. Mara on paras <3

Urmas <3

Kotona olen ehtinyt käydä välillä pyörähtämässä ja onnea on tuonut uusi pyykinpesukone! Miten paljon helpommaksi elämä muuttui kun ei tarvitse enää tapella vanhan rakkineen kanssa :) ...vastapainoksi A huomasi eilen leivinuunin päälle tippuvan vettä katosta piipun juuresta. Tänään A sitten pellitti kattoa koko päivän ja nyt sieltä ei enää tule vettä sisään. Tässä olisi ollut kaikki elementit meikäläisen hermoromahdukseen, mutta illalla kun tulin kotiin ja A tästä tilanteesta kertoi niin en edes ärsyyntynyt. Minkäs näille mahtaa, kyllä me tiedettiin kun vanha talo ostettiin, että tällaista tulee vastaan. Meinattiin jo kuluneena kesänä teettää kattoremontti mutta päätettiin siirtää sitä. Tämä nyt ratkaisi sen, että ensi kesänä tuo katto pitää aukaista ja katsoa ehtikö vahinkoa tulla paljonkin. Samalla sitten laitetaan toisellekin puolelle taloa uusi katto ja uudet eristeet sinnekin. Onni onnettomuudessa, että tuo vuotokohta oli talon "uudella" puolella jossa kattoala on pienempi ja vuotokohta oli helposti havaittavissa. 

Kaksi työpäivää jäljellä, sitten olisikin 9 päivän ero työpaikalle. Haaveena olisi, että ehtisin nähdä viikon aikana ystäviä. Tai edes soittaa heille ja kysyä mitä kuuluu.  Ainakin tulevana lauantaina nähdään ystäviä kun hurruutellaan savvoon Kuopijjoon käymmään! :) Varmaankin lähestyvä loma tuo erityisesti hyvää mieltä, viime viikolla olin taas äkäinen kun ampiainen ja otin kaikkien sanomiset, eleet ym. henkilökohtaisena loukkauksena :D Nyt ihan naurattaa kun mietin. Mitää erityistä syytä äksyilylle ei ollut (en tunnusta, että olisi aina tiettyyn aikaan kuukaudesta tällaisia kiukkuilukohtauksia...mutta saattoihan se vaikuttaa ;)) Keinoina kiukusta pääsemiseen oli zumba, ratsastus ja jumppaaminen. Zumbassakin aluksi ärsytti kun ohjaaja oli liian pirteä (?!) ja vaikka mitä. Onneksi luovutin ensimmäisen 20min jälkeen ja lopputunnin aikana kiukkukin pääsi purkautumaan. Mutta kyllä sitä pitää ihmisen välillä tehdä elämä itselleen hankalaksi. 

Sara ja egonsa kokoinen keppi mukana lenkillä! ;)

Alan muistuttamaan noita meidän kissoja. Kesän ne touhusi ja höyrysi menemään, mutta kun tuli pakkasta, kylmää ja sadetta niin ne vaan nukkuu. Välillä ne ottaa jonkun spurtin ja sitten voikin taas nukkua melkein vuorokauden. Aurinko ei ole paistanut täällä moneen päivään niin toki sekin vaikuttaa jaksamiseen. Mutta tänäänkin heräsin vapaapäivänä klo 9, klo 12 olin ratsastamassa ja iltapäivästä käytiin vielä A:n ja Saran kanssa lenkillä. Ei se tähän väsymykseen vaikuttanut mitenkään, mutta kävinpähän kuitenkin liikkumassa ja ulkoilemassa, hyvä minä! Saran kanssa lenkkeilyjä on nyt helpottamassa valjaat joista lähtee joustohihna kiinni minun vyötärölle. On muuten mukavan tuntuinen selälle se kapistus joka tulee miun ympärille ja kädet saa vapaaksi! 


Mitkä on teidän parhaat väsymyksen ja kiireen ehkäisykeinot?