"Täytyy nauttia taipaleesta, matkalla olosta, eikä aina vain varrota perille pääsyä." - Rolf Arnkil

Jos on yhtä kärsimätön ihminen kuin minä, niin otsikon noudattaminen elämässä on äärimmäisen vaikeaa. Mutta siihen kuitenkin pyrin. Nyt kun olen ollut kesälomalla niin ihan tietoisesti olen myös vetäytynyt omiin oloihini. Miettimään, että mitä ihmettä tässä tapahtuu ja on tapahtunut. Olen ehkä päässyt erakoitumaan liikaakin, sillä eilen soitin A:lle töihin "meidän on pakko muuttaa sellaiseen paikkaan, missä ihminen saa viettää vapaapäivää rauhassa!"-puhelun. Heh, täällä siis ramppasi kaupustelijoita, jotain edustajia (?) ja erehtyipä yksi tuttukin piipahtamaan. Niinpä niin, olenko maininnut, että työskentelen sosiaalialalla? Ei hyvin sosiaaliselta tunnu nykyisin. Ja todellisuudessa tänne metsän keskelle ei kukaan yleensä eksy. 

Mutta tuohon taipaleesta nauttimiseen. Olen koko raskauden ajan kirjoitellut eräälle foorumille vertaistukiketjuun. Kaikki siis odotetaan vauvaa syntyväksi heinäkuulle. Aluksi kyseinen foorumi oli pelastus kun sinne pystyi nimettömästi purkamaan tuntojaan eikä kukaan "oikeasta" elämästä vielä tiennyt raskaudesta. Yhtenä iltana tällä viikolla selailin foorumille marraskuussa kirjoittamiani viestejä. Viestejä epäuskoisuudesta, jännityksestä, ilosta ja onnesta. Miten sitä olikin jo unohtanut osan niistä asioista? Viestejä lukiessani mieleen muistui järjetön mandariinihimo, jatkuvat vatsakivut, liikunnan jälkeen tulleet vihlomiset ja näitten tuntemusten seurauksena tullut pelko ja jännitys keskenmenosta. A kehotti jatkuvasti olemaan töissä varovainen ja hän pelkäsi, että kohtaan väkivaltaa työssäni. Olin aivan mielettömän väsynyt. Ensimmäinen "ulkopuolinen" jolle kerroin raskaudesta oli ratsastamani hevosen, Maran, omistaja. Tämän jälkeen aloin hiljentää vauhtia ratsastaessani, en hypännyt esteitä enkä lähtenyt enää maastolenkeille. En koe, että tuolloin olisin paljoakaan nauttinut raskaudesta. Jatkuvaa epätietoisuutta ja epämiellyttävää oloa. Itkin A:lle, että elämästäni on viety viimeinenkin ilo kun ei tehnyt suklaata mieli. Mutta en tiedä olisinko tuossa vaiheessa halunnut vielä olla "perilläkään". 

Energinen keskiraskaus oli kieltämättä ihanaa aikaa kun jaksoi touhuta, liikkua ja tehdä asioita. Jaksoi käydä töissä ja panostaa siellä. Vauvan liikkeet alkoi tuntumaan ja usko raskauden onnistumiseen kasvoi. Vatsa alkoi kasvaa ja näyttää siltä, että siellä on vauva kyydissä.

Missä mennään nyt? 6 kokonaista viikkoa laskettuun aikaan. Vatsani on kasvanut valtavaksi palloksi jonka paino tuntuu jaloissa ja nivelissä. Vauva liikkuu, kääntää kylkeä, hikottelee ja kaikki tämä tuntuu kiristävänä tunteena vatsanahkassa joka ei ole tottunut tällaiseen venymiseen. Mitään rasvaista en voi syödä, enkä muutenkaan mitään suuria määriä, sillä vauva on ylhäällä painamassa ruokatorveen joten närästys on tuttu kaveri. En voi kitkeä kukkapenkkejä kun kyykyssä oleminen/kumartelu ei onnistu ilman kipuja.
...mutta toisaalta... enää 6 kokonaista viikkoa laskettuun aikaan, lähes 34 viikkoa jo takana! Miulla on iso vauvamaha jossa vauva mahtuu vielä liikkumaan ja kääntämään kylkeä. Ei tule syötyä överiähkyjä grilliruokaa tai mitään muutakaan. Vauva on vielä ylhäällä, joten todennäköisesti ei ole ihan ennen aikojaan syntymässä. Ei tarvitse kitkeä kukkapenkkejä kun on kerrankin hyvä syy miksei voi sitä tehdä. Ja ihan jos realisteja ollaan, niin älyttömän hyvinhän tämä odotusaika on mennyt. En ole oksentanut kertaakaan, vielä en ole löytänyt yhtään raskausarpea, jaksan kävellä usean kilometrin lenkkejä ja toissapäivänä joogasin 2.5 tuntia. Töistä olin yhteensä 5 päivää sairaslomalla odotusaikana.

Jälleen kerran, asenteesta on kaikki kiinni. Miten päin asiat ajattelen? Minulta kysellään paljon jännitänkö synnytystä. En jännitä. Enemmän odotan sitä, että pääsen näkemään vauvan ja pääsen tästä isosta vatsasta eroon. Kyllä se sieltä jotenkin ulos tulee ja juuri siten kuin on tarkoitettu. Ja entisenä kipukroonikkona helpottaa se, että synnytyskipu tulee tuskin kestämään vuosia.

Täällä siis eletään ihan vauvakuplassa.Viime viikolla pääsin tapaamaan ensimmäistä kertaa ystäväni ihanaa pientä tyttöä, jolla oli ikää huimat 5 viikkoa. Oli se ihan syötävän söpö <3 Perjantaina ja tiistaina oli viimeiset kerrat äitiysjoogaa ja sieltä sai paljon työkaluja loppuraskauteen. Sanoin A:lle, että muistuttaa minua tietyistä hengitystekniikoista/rentoutusharjoituksista synnytyksen alettua, mutta hän epäili saavansa nekkuun jos alkaa ehdottamaan niitä kun minä olen tuskissani... :D

Tällä viikolla kävin äitini kanssa kirpputorilla ja löysin sieltä ihanan halvalla vaatteita joihin mahdun! Äitini osti vauvalle ihanan leikkimaton, joka on varmasti lähes käyttämätön. Oli vielä alkuperäisessä paketissa käyttöohjeineen. Käytiin samalla hakemassa multaa miun kukkapenkkeihin, tuollahan ne vielä odottaa laittajaansa kun en taas ajatellut ihan loppuun. Mitä se auttaa, että ne nostetaan miulle pihaan jos en saa niitä laitettua penkkiin asti? :D No sen verran olen saanut ajoiksi, että vauvan kaikki vaatteet on nyt pesty ja SILITETTY! Kyllä, ensimmäistä kertaa elämässäni silitin vaatteita ja lakanoita! ...jos ei siis juhlavaatteita yms. lasketa. Siinähän tuo rattoisasti meni kun samalla katsoin Netflixistä Madagascaria. Nyt on vauvan kaappikin laitettu ja pakkohan siitä oli kuva ottaa,  veikkaan ettei noin siistinä tule enää koskaan olemaan.

Meneehän se vapaapäivä näinkin :)

Kaikki järjestyksessä :)

...Ai niin, yhtenä huolenaiheena on ollut tuo meidän Sara-koiravanhus joka on ontunut etujalkaansa. Erikoista tässä ontumisessa on ollut se, että jalka on parantunut aina koiran käytyä pitkällä lenkillä tai saatuaan herkkuja. Se parani myös silloin, kun tassuun laittoi perus Basibact-voidetta vaikkei siitä ollut edes iho rikki. Anoppini sitten ehdotti olisiko kyseessä sairaus nimeltä huomionkipeys. Ehkä se aavistaa, että tässä perheessä on muutoksia tulossa ja se on huolissaan asemastaan? En tiedä, mutta olen nyt parin päivän ajan tietoisesti huomioinut koiraa enemmän ja rapsutellut sitä enemmän. Ja kas kummaa, koira on taas entisellään ilman mitään vaivoja. Voi toista <3 

Huomenna lähdetään A:n kanssa reissuun! Juna lähtee aamulla kohti Helsinkiä ja illalla on luvassa Nitro Circus MotoMayhem- tapahtuma olympiastadionilla. Lauantaina sään salliessa mennään korkeasaareen ja illalla treffataan siskoani. Sunnuntain ohjelma on vielä avoinna, illalla ollaan kotona. Ihanaa lähteä täältä pois! 2 yötä Sokos Hotel Tornissa ja 2 hotellin aamiaista! Junamatkat vähän jännittää, mutta eiköhän noista selviä ramppaamalla usein ravintolavaunussa kahvilla niin ei tule liiaksi istuttua paikoillaan. Tarkoituksena on kuvata paljon eli kuvapostausta on luvassa ensi viikolla.

...Pahoittelut siitä, ettei viimeinen kappale ole samalla fontilla kuin muut. En tiedä miksi, mutta hermo meni kun en saanut siitä samanlaiseksi. Eli koitetaan elää tämän kanssa!:)