"Ystävän tulisi olla mestari arvaamaan ja olemaan vaiti." - Friedrich Nietzsche

Moi vaan, täällä ollaan! Taukoa on tullut pidettyä mutta aivot ne (onneksi) jatkaa raksuttamistaan ja pakko on päästä välillä kirjoittamaan. Paljon on tapahtunut kesän aikana. Huh, mistähän sitä aloittaisi. 

Ystävyydestä. Sitä olen viime aikoina pohdiskellut ja pyöritellyt. Paljon. Kuulun niihin onnekkaisiin keillä on paljon ystäviä. Oikeita ystäviä. Sellaisia, keille voi kertoa kaikki huolet ja murheet, ketkä jakavat ilot. Sellaisia ystäviä, joita ei välimatka haittaa ja ystävyyttä ei horjuta pitkäkään radiohiljaisuus. Minun elämääni on tullut ystäviä matkan varrelta. On ihanat lapsuusajan ystävät, opiskeluajan ystävät, töitten kautta tulleet ystävät, A:n kautta tulleet ystävät. Vauvavuoden aikana ystävät ovat olleet todellakin kullan arvoisia ja ilman ihanaa ystäväporukkaani en varmastikaan olisi pysynyt järjissäni. Ja ihan mahtavaa on ollut huomata, että kykenen muodostamaan uusia ystävyyssuhteita. Kuluneen vuoden aikana olen saanut täältä tuppukylältä uuden ystävän, joka on ollut korvaamaton vertaistuki minulle. Kiitos M. Kesän aikana olen nähnyt paljon ystäviäni, ja he saavat minut voimaan hyvin. Kaupunkireissuja, kirppiskierroksia, kahvitteluja, festarit (tapasin muuten ilosaarirockissa ystävän vuosien takaa, se oli ihanaa <3). Hevosten kanssa touhuamista, puhelimessa juoruamista, lasten leikittämistä. Mitä kesä olisikaan ollut ilman ystäviä? Viikkokalenteri on ollut ihanan täynnä tapaamisia ja tuntuu haikealta aloittaa kuukauden päästä työt, kun se väistämättä tarkoittaa sitä, etten voi nähdä ystäviäni enää yhtä usein. 

Konstakin on saanut ystävän <3

Valitettavasti tällä hetkellä monella ystävälläni on suuria huolia ja murheita. Ja minusta tuntuu, etten kykene olemaan kaikille tarpeeksi läsnä. Miten voikin olla niin, että lyhyen ajan sisällä moni ystäväni on joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä ja surua. Kuolema ja sen pelko ovat läsnä, epätietoisuus ja toivottomuus. Väsymystä, ahdistusta, sairautta. Voi, kun voisinkin yhdistää ystäväni ja laittaa heidät jakamaan kokemuksiaan, mutta he eivät tunne toisiaan. Mikä on ystävän rooli? Silloin, kun minulla on ollut elämässä vaikeaa, kun olen käsitellyt kuolemaa ja sairautta, kun on tullut vastoinkäymisiä, muistan ystävät, ketkä olivat tukena. Halasivat, kun tulivat käymään. Kuuntelivat, kun halusin puhua. He olivat korvaamattomia ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Haluaisin tällä hetkellä olla kaikille ystävilleni yhtä hyvä tuki, mutten tiedä riittääkö voimani siihen. Kaikkeni ainakin yritän. Sanoja on vaikea löytää. Mutta viime viikolla voivotellessani ystävälleni, etten osannut sanoa tarpeeksi, sain vastauksen, että "se halaus oli päivän ihanin. Ei tarvii sanoakaan mitään." Ja silloin muistin, että niin se kriisin keskellä tosiaan on.

Mutta tärkein ominaisuus ystävässä on mielestäni se, että toimii peilinä toiselle. Sanoo asiat suoraan ja kaartelematta. Valehtelematta. Mitään pimittämättä. Jos ystävä on menossa perse edellä puuhun yhä uudestaan ja uudestaan, niin mielestäni hyvä ystävä ei mene auttamaan siinä. Vaan hyvä ystävä repäisee toisen sieltä puun juurelta ja näyttää vieressä olevat tikapuut ja ohjeistaa käyttämään niitä. Mutta entä jos toinen ei halua käyttää niitä? Entä jos hän jatkaa sinnikkäästi perse edellä kiipeämistä, tai tekee sen jopa salaa? Mitä hyvä ystävä silloin tekee? Katsoo vierestä, kun toinen satuttaa itsensä uudestaan ja uudestaan pudotessaan puusta? Minusta ei ole siihen. Mutta mitä minun pitäisi silloin tehdä? Siihen en ole löytänyt vielä vastausta.

Jos palaan takaisin itseeni, niin ilmoitusluontoisena asiana voin todeta, että olen alkanut pitää taas huolta itsestäni. Se on ihanaa. Kevät meni jonkinlaisessa masennuksessa/sumussa enkä oikein muistakaan siitä mitään. Toki nukkumattomuus on vaikuttanut siihen. Mutta nyt, kun saan toisinaan nukuttua jopa 4h heräämättä niin alkaa maailmakin kirkastua. Olen alkanut taas katsoa mitä suuhuni laitan ja liikuntakärpänen on meinannut puraista. Ei ole puraissut vielä, mutta tiedän, että kun sitkeästi pakottaa itsensä liikkumaan ensimmäiset pari kuukautta, niin sitten se puraisee ja siitä alkaa innostua. Minä kuulun siis niihin, jotka syttyvät liikunnalle hitaasti. Löytyy miljoona tekosyytä, miksen voi tehdä 20 minuutin kahvakuultatreeniä tai käydä hölkkäämässä. Tai tehdä vatsalihaksia. Mutta ne on vaan tekosyitä ja ai että sitä tunnetta, kun on saanut jotain aikaiseksi! Paino ei ole lähtenyt vieläkään laskuun, mutta kyllä se tulee sieltä.

Olen alkanut nyt taas lukea, ja kiitos siitä(kin) kuuluu ystävälleni K:lle! Nautin ennen lukemisesta paljonkin, mutta se oli jäänyt jonnekin unholaan. Hevostouhut ovat olleet kesässä mukana, pääsin viime viikolla käymään 3h islanninhevosvaelluksella ja ollaanpa käyty kärryilläkin ajamassa tänä kesänä Maralla! Heinäkuussa tein jonkin verran töitä ja A harjoitteli koti-isänä olemista pojan kanssa. Hurjaa, että poitsukin täytti jo vuoden. Otti tänään juoksuaskeleita neuvolassa. Mahtava pieni mies. Taapero. Niin, ja miusta sitten tuli kuitenkin taaperoimettäjä. Hurjaa, kun raskausaikana mietin imetänkö ollenkaan...

Tuleviin viikkoihin sisältyy paljon! Ollaan A:n kanssa molemmat lomalla ja suunnitelmia on tehty... ensimmäisenä isompana tapahtumana on tulevana lauantaina tulevan kummitytön ristiäiset! Olen otettu siitä, että minua on pyydetty jo neljälle lapsukaiselle kummiksi <3 Mahtavaa päästä juhlistamaan tytön nimen saamista. Ensi viikolla lähdetäänkin ystävien kanssa minilomareissulle, junalla Helsinkiin ja sieltä päiväksi Tukholmaan. Neljän päivän irtiotto tästä pikkukylästä ja omasta arjesta tekee hyvää. Loppuloman aikana olisi tavoitteena sisustaa yläkertaan pojalle huone, joka tällä hetkellä toimittaa romuvaraston  virkaa. Jippii, can't wait. 

Kuva meidän pihan laidalta, kyllä se sumu vielä hälvenee. Niin se on aina tehnyt.

Mitäs lukijoiden kesään on kuulunut? Osa seuraamistani blogeista on myös pitänyt hiljaisuutta... kiitos kaikille, ketkä ovat jaksaneet jorinoitani lueskella ja kommentoida, eiköhän tästä taas aktivoiduta! 

Voikaa hyvin ja pitäkää huolta itsestänne! 

Ja ystävilleni haluan sanoa: olette minulle tärkeitä ja olette ajatuksissani.

"Elämä tarjoaa vain elämän. Ihminen itse tarjoaa itsellensä kaiken muun." - Liisa Sillanpää-aho

Mökiltä, kesä on taas täällä <3

Helou pitkästä aikaa! Tarkoituksenani oli, etten kirjoita yhtään blogitekstiä ennen kuin ne kriminaalityön tehtävät on tehty. Pari tehtävää on vielä tekemättä, mutta en voinut enää olla kirjoittamatta. Niin paljon on taas sattunut ja tapahtunut ja ennen kaikkea ajatuksia tuntuu pyörivän ihan liikaa. 

Tuota otsikkoa mietin taas pitkään. Minkälaista se minun elämä sitten on? Minkälaiseksi minä itse olen sen tehnyt? Vapaa päivinä ei voi enää nukkua pitkään, harrastukset on minimissä. Asioita pitää tehdä kiireellä, eikä väsynyt pää jaksa pysyä perässä. Monesti pyörinkin vain ympyrää ja kauhea kiire on, mutta en saa mitään aikaiseksi. Paljon on suunnitelmia, toteutusta ei. Omasta kunnosta huolehtiminen ei olekaan enää niin helppoa. Mutta mitäs on tullut tilalle? Aamulla herään klo 8 siihen, kun joku vääntää nenästä ja kikattaa. Yritän esittää nukkuvaa, mutta sama toistuu. Aukaisen toisen silmän ja kuulen riemun kiljahduksen. Päivällä en ehkä ehdi tehdä omia kotitöitä, mutta voin riemuita siitä, kun toinen innoissaan näyttää miten on oppinut nousemaan seisomaan ilman tukea. Ihan itse. Tai voidaan yhdessä ihmetellä saippuakuplia. Tai silittää kissaa ja nauraa. En ehkä pääse harrastuksiin yhtä usein tai niitä ei ole enää niin paljoa, mutta väitän nauttivani enemmän niistä hetkistä nyt. Kun ei ole työvuorolistaa minkä mukaan elämää ja arkea suunnittelee, voi tehdä extempore-treffit ystävän kanssa. 

En juhli koskaan synttäreitä, mutta ystävät olivat tehneet ihanan suklaapatukkayllärin :D

Ihana pieni lounashetki mökillä.

Pienistä hetkistä koostuu tällä hetkellä meidän arki. Pieni viikonloppuloma Helsingissä teki ihmeitä viime kuussa. Pieni parin vuoron pyrähdys työpaikalla toi varmistuksen siihen, ettei sinne töihin ole vielä mikään kiire. Mukava oli käydä, mutta kyllä ne työt odottaa syksyyn. Pienet lepohetket illalla, kun laitan telkkarin päälle ja vain olen. Miten tärkeitä ne pienet hetket voikaan olla. 

On tässä blogihiljaisuuden aikana tapahtunut edistystäkin. Nyt on sovittu, että käyn ratsastamassa vähintään kerran viikossa. Ja on siis sovittu A:n kanssa, että hän potkii minua persauksille jos meinaan jäädä sohvan nurkkaan lusmuilemaan. Aloitettiin Mara-hepan kanssa kunnolla treenit ja olinkin edellisen ratsastuskerran jälkeen neljä päivää jumissa :D Ratsastus varsinkin Maralla on sellaista, missä on pakko keskittyä vain siihen hetkeen. Jos olet hermostunut, hevonenkin on. Jos istut vinossa, hevonen kävelee vinossa. Jos kiihdyt, hevonen kiihtyy. Jos rentoudut, hevonen rentoutuu. Jos keskityt, hevonen keskittyy. Yksinkertaista. Mutta ah niin vaikeaa. 

Edistystä on siis se, että olen alkanut ottaa enemmän omaa aikaa. Minun jaksamiseeni ja mielenterveyteeni vaikuttaa se, että saan ihan yksin touhuta jotakin. Oli se sitten ratsastus, kirpparilla käynti, juokseminen, blogin kirjoitus, mikä vaan. Mutta se, että saan olla ihan yksin. Aiemmin en viihtynyt yksin. Yksin vai itseni kanssa, tiedä sitten kumpaa. Mutta muistan, kun koko ajan piti olla jotain hälyä ympärillä tai ihmisiä. Nykyisen työpaikkani myötä olen opetellut olemaan myös yksin. Ehkä se liittyy itsetutkiskeluun jota olen työn ja opiskelun myötä tehnyt, ehkä itsetuntoon. Mutta olen kuitenkin todennut, että minulle se on tärkeää. Ja kyllä se vaan auttaa parisuhteeseenkin, kun molemmilla on niitä ihan omia juttuja. Jos ei osaa olla itse itsensä kanssa, niin miten voi olla oma itsensä jonkun toisen kanssa? Tai miten ylipäätään voisi olla toisen kanssa, jos ei osaisi olla itsensä kanssa? Ystäviäkin on ihana nähdä ja siitä olen pitänyt kiinni, että heitä näen, mutta se ihan oma aika. Se on tärkeää. Olen myös huomannut sen, että lapsiarkeakin jaksaa paremmin kun saa välillä pienen hengähdystauon siitä omasta lapsesta. Ihan vaikka sen pari tuntia kun käy tallilla. Pojalla on niin kivaa isänsä kanssa, ettei minua sinä aikana kaipaa ja kuitenkin hymyssä suin ottaa minut vastaan kun tulen kotiin. En muista kirjoitinko tämän jo joskus aiemmin, mutta mieleen tältä keväältä on jäänyt facebookissa kaverin toteamus "lapsiarki on parasta kun siitä pääsee joskus pois". Ja se pitää kyllä paikkansa!

Ääripäästä ääripäähän, kriminaalityön kirjat vs. muumit

Ensimmäinen äitienpäivä <3

Mitäs meidän arkeen muuta...hmmm... mökkeilykausi on aloitettu, ratsastus on aloitettu, kriminaalityön tehtävät odottaa loppurutistusta, muskari loppui, odotetaan A:n lomaa (vielä 7 viikkoa!), nukutaan edelleen yhtä huonosti kuin ennenkin...sellaista perusarkea. Ylämäkiä ja alamäkiä sopivassa suhteessa ettei ehdi tylsää tulemaan. Konsta 10 kk osaa nousta seisomaan ilman tukea, kävelee sujuvasti tuen kanssa, höpöttelee ja tavuja tulee lisää lähes päivittäin, kiipeilee ja keksii kujeita. Ihana poika se on, aina niin iloinenkin. Ei ole kyllä äitiinsä tullut siinä... Ensi viikonloppuna pääsen kaupunkiin koiranäyttelyihin ja kaupungille kahvittelemaan ystävän kanssa, näyttelyssä tulee treffattua ystäviä enemmänkin. Lähden ilman Konstaa niin voin kunnolla keskittyä toisten kuulumisiin. Ihanaa lisäjännitystä arkeen on tuonut hyvän ystävän esikoisen odotus. On ollut ihanaa fiilistellä raskautta näin "sivusta seuraajana" ja samalla käydä läpi omaa raskautta, synnytystä, vauva-arjen alkua. Ei ole enää pitkä aika kun pääsee sylittelemään pientä nyyttiä! 

Olen ottanut kirjoittamisen suhteen itselleni pari projektia/tavoitetta, toivottavasti niistä kuullaan muita kanavia pitkin tässä kesän aikana. Pihahommia riittää, parit juhlat on tulossa, ratsastuksen suhteen tavoitteeksi olen laittanut rentouden sekä hevoselle, että ratsastajalle. Eiköhän tässä saa itsensä pidettyä taas sopivan kiireisenä. Ja jos minä en saa, niin Konsta pitää huolen, että turhia ei makoilla. Täällä taidetaan siirtyä ihan kohta yksiin päiväuniin, eli päivärytmin uudelleen rakentamista on tiedossa. Myös imetys olisi tarkoitus lopetella tässä kesällä, en tiedä kummalle se tulee olemaan vaikeampaa, äidille vai pojalle. Todennäköisesti äidille. En rehellisesti sanoen olisi voinut koskaan kuvitella imettäväni näin pitkään. Mutta niin sitä on vaan menty. Hyviä vinkkejä lopettamiseen otetaan vastaan :D 

Pieni pianisti :)

Hotellin sängyssä oli kiva telmiä

Helsingin kadut näytti jännittäviltä pienen maalaispojan mielestä :)

"Mitä oppiminen tarkoittaa? Sitäkö että kerää tietoa, vai sitäkö että muuttaa omaa elämäänsä?" - Paulo Coelho

No jopas on taas hävettävän paljon aikaa kulunut edellisestä postauksesta! Täällä mennään niin vauhdilla kevättä kohti, ettei itsekään meinaa pysyä perässä. Valo on päässyt perille myös tänne metsän perukoille, ja päivien lisääntynyt valo on tuonut tähän eukkoon taas uutta puhtia ja energiaa. 

Edellisen mäkilähtöteoria-postauksen jälkeen sain todella paljon yhteydenottoja, kiitos niistä ihan jokaisesta. Nyt on saatu taas pitoa renkaisiin ja vaihde silmään, hyvin kulkee! Kuitenkin vahingosta viisastuneena, jatkossa pyrin käyttämään hyödykseni useampia levähdyspaikkoja ja höllään hyvissä ajoin kaasua. Jos tuntuu, etten ole varma suunnasta niin saatan jopa pyytää apua. Huom, saatan. Jos ylpeys antaa periksi. 

Keväthän on monesti muutosten aikaa. Tällä hetkellä tuntuu, että muutoksia tapahtuu enemmän minun läheisilleni kuin minulle itselleni. Se sopii hyvin, vaikkakaan kaikki muutokset eivät ole läheisille helppoja ja toivottuja. Mutta muutokset ovat toisinaan välttämättömiä, piti niistä tai ei. Muutosten tuulien puhaltaessa minä yritän olla parhaani mukaan tukena ja tukipuuna. Se onkin tällaiselle pätemiseen taipuvaiselle helpommin sanottu kuin tehty. Minultahan löytyy valmiit vastaukset siihen, miten toisten tulisi elämäänsä elää. Mitä kannattaa tehdä ja missä vaiheessa, miten. Muistan myös tarpeen mukaan muistuttaa siitä, miten paljon itse olen kokenut ja miten paljon muuttunut. Sitten jälkeen päin aina harmittaa, kun pitikin mennä vertailemaan. Enhän minä ihan oikeasti voi tietää, mitä toinen käy läpi. En, vaikka koulutukseni olisi mikä. En, vaikka minä olisin kokenut mitä. Kuuntelemisen taito. Se on minulla seuraavaksi opettelulistassa. Nyt tuntuu siltä, että useammalla ystävällä on menossa suuria muutoksia ja toisaalta mietin, että osaanko olla tarpeeksi tukena ja toisaalta mietin, että miten paljon omat voimavarat riittää olla tukena? Tarvitseeko tukena olemiseen voimavaroja? Toisena päivänä haluan kysellä kaikkien kuulumiset ja seuraavana päivänä uikutan, kun kukaan ei kysy minun kuulumisiani. Tai no, ei kai niitä tarvitse kysellä kun ne voi lukea täältä blogista ;) Marttyyriys on tauti, johon olen sairastunut synnytyksen jälkeen. Toiset sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja minä sairastun synnytyksen jälkeiseen marttyyriuteen (kirjoitetaanko se noin?) 

Voiko ihminen teidän mielestä olla liian empaattinen? Miettii toisten huolia ja murheita ja on aina saatavilla jos toinen tarvitsee apua, esimerkiksi? Tästä olen kuullut kotona, mutta ehkä meillä on näkemysero A:n kanssa tästä. Tunnistan kyllä itsessäni sitä, että tahtoisin tehdä muutokset toisten puolesta. Eli elää elämää toisten puolesta. Tai sitten muuttaa toisia, toisten käyttäytymistä. Mutta se ei ole mahdollista. Voin muuttaa vain ja ainoastaan itseäni, omaa toimintaani, omia asenteitani. Vaikka miten kovasti ärsyttäisi katsoa vierestä, kun toinen elää omaa elämäänsä ja tekee omia valintoja. Siis minun mielestä vääriä valintoja. Itsehän olen tehnyt aina vain ja ainoastaan oikeita valintoja ja tekoja.

Pienestä se ystävyys alkaa <3 Konsta ja Alina, ikäeroa 1 päivä. Ihana oli Salla nähdä teitä <3

Ystävät ovat olleet tärkeässä roolissa kuluneen kuukauden aikana, kiitos teille kun olette olemassa. Koen olevani todella etuoikeutettu, kun miulla on niin monta ihanaa ystävää.

"Älä aina kuvaa!"

Nukkumiskuviot täällä on helpottanut siten, että minä olen alkanut nukkua päiväunia. Nukutaan yleensä yhdessä Konstan kanssa päivän ekat päikkärit. Juuri silloin, kun tällä tuppukylällä on ne ainoat kerhot ym. Mutta olen arvottanut tässä vaiheessa omat uneni tärkeämmäksi. Ja yötkin on alkanut helpottaa siten, että kolme herätystä/yö on nyt vakiintunut. Se on jo hyvin! Saatan välillä nukkua jopa sen 3h putkeen. 

Kevät ja valo on mahdollistanut enemmän ulkoilua ja siitä saan energiaa. Raittiista ilmasta ja hiljaisesta metsästä. Pojan ihmettelystä, kun vesi tippuu räystäästä. Pojan naurusta, kun koira jahtaa kissaa. Kaikki on pienelle 8-kuiselle miehelle uutta ja ihmeellistä. En malta odottaa, että päästään yhdessä ihmettelemään tuohon pellon viereen kun muuttolinnut tulee kaakattamaan. 

Mutta kyllä me täältä pellon laidasta lähdetään maailmallekin! Parin viikon päästä lähdetään Helsinkiin juhlistamaan rakkaan siskoni kihlautumista ja päästään koko perhe hotelliin pariksi yöksi. Matka tehdään junalla perhehytissä, sillä Konstahan ei vieläkään viihdy autossa. Odotan reissua kyllä todella innolla! Tekee varmasti hyvää tälle poppoolle.

Muutoksia on tapahtunut myös meidän keittiössä, sillä minusta on äitiyden myötä kuoriutunut varsinainen kokki! :D Konsta syö pääasiassa sormiruokaa ja olenkin tehnyt hänelle lihapullia, kasvispihvejä, munakkaita, muffinsseja jne jne. Kohta pitää varmaan pistää pystyyn joku vauvojen ruokablogi... juu ei. Mutta tuo sormiruokailu mahdollistaa kyllä paljon, miten ihanaa on syödä itse samalla kun vauvakin. Konsta on ollut kyllä todella taitava ruokailussa, kakomista esiintyi ihan alussa, mutta nykyisin osaa haukata sopivan kokoisia paloja ja hienomotoriikka on kehittynyt huimasti! Kertaakaan minun ei ole tarvinnut ottaa poikaa syöttötuolista ja taputtaa selkään tukehtumisen pelossa. Konsta myös maistelee ennakkoluulottomasti kaikkia uusia ruokia :) Suosittelen kuitenkin ihmisiä tutustumaan ensin sormiruokailun periaatteisiin ennen kuin annatte pienokaisille mutusteltavaa. Tärkeimpänä ehkä se, että ne on nimenomaan ne pienet leivän ym. palat jotka sinne kurkkuun jää kiinni ;)


Oppimista pitäisi kyllä tapahtua ihan tietoa keräämälläkin. Aloitin kriminaalityön verkko-opinnot, saa ainakin ajatukset pois vauva-arjesta!

Pitäisiköhän loppuun sitten perinteisesti läntätä kuvia? Tänään kävin rapsuttelemassa Maraa ja kyllä kevään myötä on alkanut myös kutkuttaa ajatus satulaan palaamisesta. Ehkä jo ensi viikolla? Harmi vaan, kun tuon pojan myötä miulle syntyi itsesuojeluvaisto, ei päästä Maran kanssa painelemaan samaan tahtiin kuin ennen :D 

Laitetaas nyt ensimmäiseksi kuva meidän mökille menosta. Tää on jotenkin tosi ihana. Mentiin pääsiäisenä meidän mökille saareen jäitä pitkin. Sara oli toki mukana ja A kantoi Tula-kantorepussa Konstaa. Alkumatkasta tuiskutti lunta, mutta hetken päästä mentiin niemen ohi, jonka jälkeen kirkastui. Konsta oli kantosuojan sisällä suojassa ja viihtyi hyvin isänsä kyydissä.

Mara <3

Siellä nukkuu Sara kissojen kanssa. Sara, joka ei ennen sietänyt kissoja. Kunnes tuli pojat <3 Muutos on mahdollista.

"Ongelma ei ole ongelma. Ongelma on asenteesi ongelmaa kohtaan. Ymmärrätkö?" - Kapteeni Jack Sparrow

1.3.2016, kuva postilaatikolta kotiin päin

Hitto, että piti lukea tuo otsikon sitaatti moneen kertaan. Mutta niinhän se on! Käytän työssäni paljon vertauskuvia ja keksin niitä aika paljon omasta päästäni silloin, kun yritän saada selitettyä jotain asiaa ymmärrettävästi. Mäkilähtö-teoria on yksi käyttämistäni vertauksista. Eilen illalla nukkumaan käydessäni se jysähti. Mäkilähtö-teoria! Olen selittänyt sitä työssäni vuosien ajan asiakkaille, mutta sehän käy aivan täydellisesti minun tämän hetken elämäntilanteeseen. 

No minäpäs selitän:

Ajat autolla. Olet päässyt hyvään vauhtiin ja kaikki rullaa. Ehkä jammailet jotain hyvää kappaletta samalla. Välillä vastaan tulee mäkiä, ylös ja alas, tasaisella vauhdilla niistä mennään. Mutta joskus voi käydä niin, että joudutkin pysähtymään keskelle mäkeä. Ehkä mäessä on liikennevalot, joku törttö edessä, tai jokin muu sinusta riippumaton syy. Tai voi olla, että haluat itse pysähtyä siihen mäkeen ihailemaan maisemia tai what ever. Joka tapauksessa, kun haluat jatkaa matkaa, joudut tekemään mäkilähdön. Voi olla, että se luonnistuu ihan hyvin ja matka jatkuu, mutta toisinaan se voikin olla hankalaa. Ehkä yrität lähteä liian kiireellä? Käytät liikaa kaasua? On liukasta? Tiedättekö sen tunteen, kun yrität lähteä ja se auto vaan lähteekin luisumaan taakse päin? Se on kauheaa. Poljet kahta kauheammin kaasua, mutta eihän se auta. Polkaiset jarrun pohjaan, "voi perhana!". Kylmänhiki nousee pintaan. Joudut laittamaan radiota pienemmälle. Uusi yritys. Ei hitto, taas sama homma! Auto vaan sutii paikoillaan. Pelottaa, että nyt se luisuu sinne mäen pohjalle asti. Voi olla, että takana on jonoa huohottamassa takapuskurissa. Paineita! Soitat ehkä paniikissa jollekin, "Miten tästä pääsee pois?!?" Saat neuvoja, muttet kuuntele niitä. JooJoo. Mikä neuvoksi? 

Rauhoitu. Jos paikalle on tullut ihmisiä auttamaan, niin anna heidän levittää hiekkaa renkaiden taakse. Älä väitä, että "kyllä tästä pääsee!", jos et pääse. Hengitä. Osaat sen. Luota itseesi. Rauhallisesti vapautat jalan jarrulta, ja alat painaa kaasua. Samalla vapautat kytkintä. Ei täysillä, varovasti, kuullostellen. Lisää kaasua ja vapauta kytkin. Jos et uskalla painaa kaasua, niin auto sammuu kun nostat kytkimen. Siitäkään ei tarvitse turhautua, voit aloittaa alusta. Lopulta se onnistuu ja näin sitä mennään taas. Auto ehkä hieman nytkähtää taaksepäin, mutta siitä se nousee taas. 

Joskus elämässä tulee mäkilähtötilanteita. Minulla oli juuri sellainen. Keskellä mäkeä, en halua jäädä paikalleen, en halua valua taaksepäin, mutten tiedä miten pääsee eteenpäin. Yritin, että jos polkaisee vain kaasun pohjaan niin auttaisiko. Ei auttanut. Sudin paikallaan, meni hermo, kului aikaa ja polttoainetta. Mieletön turhautuminen. Ja kukaan ei saanut auttaa, sillä kyllähän minun pitää osata itse. Lopulta itkin, kun en tiennyt mitä tehdä. No mitä sitten tein? Pysähdyin. Hengitin. Annoin ihmisten auttaa minua, sitä hassua naista mäessä joka sutii vaan paikoillaan ja yrittää selittää, että kyllä tästä omin avuin päästään. Otti ylpeyden päälle kun en päässytkään. Kertasin kaikki aiemmat opit, muistelin miten aiemmin olen näistä tilanteista selvinnyt. Muistin, että kyllähän näitä tilanteita on aiemminkin ollut, vaikka siinä hetkessä luulin, etten näin jyrkässä mäessä ole mäkilähtöä tehnyt. Sitten tuli se sisuuntuminen, päättäväisyys. Keskittyminen, eikä vaan järjetön paniikkisutiminen. Otin syvään henkeä ja luotin, että vaikka vähän nytkähdetään taaksepäin niin siitä se kuitenkin lähtee vetämään. Ja niinhän se lähti. Taas mennään. Selvisin. Huh.

Saitteko kiinni?

Kirppislöydöt: pehmopalikat, satukirja, 3 bodya & 2 housut, 12€!

 Edellisen postauksen jälkeen mietin, että mitäs hittoa. Tässä mäessä on nyt epätoivoisesti sudittu jo tovi. Miten tästä noustaan? Sain viestin ystävältä, joka tsemppasi kovasti. Siinä luki, että "väsymys syö itsevarmuutta". Tosiaan! Olin väsymyksessäni pudonnut/pudottautunut sellaiseen marttyyrirooliin jossa itsevarmuus oli kaukainen muisto vain. Mutta tuo viesti herätti (terkkuja Satulle!). Eihän minulta ole aina itsevarmuutta puuttunut! Se oli vain väliaikaisesti piilossa. Ja tästä päästään tuohon otsikkoon. Ja sen jälkeen aloin toimia. Viime viikolla kysyin anopilta, että voiko Konsta mennä hoitoon muutamaksi tunniksi. Se tottakai sopi, ja minä lähdin käymään naapurikaupungissa kaupassa ja kirpputorilla. IHAN YKSIN. Oli ihanaa. Viime viikolla pääsin myös kahtena iltana tallille kun kävin ottamassa naapurin hepat sisälle yöksi. Pitkään ei niissä reissuissa mennyt, mutta sai aina hetken hengähdystauon omaan arkeen. Torstaina olin koko päivän yksin pojan kanssa kun A jäi töitten jälkeen humputtelemaan kaupunkiin yöksi. Pyysin apua, ja äitini tuli meille illaksi, että sain kotihommia tehtyä ja sain tehtyä itsellenikin ruuan. Selvittiin pojan ja elukoitten kanssa mainiosti yöstä ja siitä sitten tulikin aika ylpeä olo. Päivän aikana sain viestin, että seuraavana päivänä ystäväni tulee meille päivällä ja on pojan kanssa, että minä saan nukkua päiväunet. Mahtavaa! (terkkuja Ellulle!) Sainkin nukuttua yön hyvin eikä päiväunille ollutkaan tarvetta, mutta ystävän käynti piristi ja olikin tarpeellinen muuten:)

Matkaan!

Toissa yönä Konsta heräsi kolme kertaa. Se on vähän. Ihanaa. Eilen käytiin reippailemassa siten, että poika oli minulla Tulassa selässä. Sekin oli mukavaa vaihtelua, pääsi metsään. Käytiin myös päivällä moikkaamassa heppoja naapurissa. Poikaa vaan nauratti moiset elukat.

Kyllä tästä taas noustaan. Minun pitää vaan muistaa ajoittain luovuttaa oman jääräpäisyyteni kanssa. Ja koittaa laskea marttyyritasoa alaspäin. Sitten asiasta vähän toiseen, kertokaas kokeneemmat, että miten päälle päsmäröimisestä (on se sana!) pääsee? Nytkin kun olen kirjoittanut tätä, niin poika on herännyt päikkäreiltä ja tänne yläkertaan asti on kuulunut kun keittiössä on ruokailtu. Kauheasti olisi tehnyt mieli mennä avuksi syöttämään tai vähintäänkin huohottamaan niskaan ja jakelemaan neuvoja. Mutta en mennyt! Keksikööt itse omat ruokailutottumuksensa. Mutta hitto, että tekee tiukkaa olla neuvomatta. Koska minähän tiedän aina kaiken parhaiten ja vain minun toimintatapani on se ainoa oikea. Tuo oli sitten sitä kuuluisaa sarkasmia. Vai oliko? ;)

"Mitä on tappio? Ei mitään muuta kuin oppimista, ei mitään muuta kuin ensimmäinen askel kohti jotain parempaa." — Wendell Phillips

Seisova pieni paras mies <3

"Silmäpussit leviää samaa vauhtia takapuolen kanssa.". Näin kuvasin elämääni ystävälleni. Arki on ollut vauhdikasta ja erittäin tunnerikasta. Meidän poika osasi kontata, nousta istumaan tuetta ja nousta tukea vasten seisomaan, ennen kuin ikää oli 7 kuukautta. Kova kiire on tutkia maailmaa. Joka päivä saadaan nauraa pojan kanssa ja kamera ei meinaa pysyä perässä kun toinen oppii koko ajan uutta. Voi kun näitä aikoja voisi laittaa purkkiin säilöön. Ollaan aloitettu pikkuhiljaa siivoamaan pojan tulevaa huonetta. Tähän saakka se onkin toiminut lähinnä romuvarastona, joten työtä riittää varmasti koko kevääksi.

Viime aikoina on ollut ajoittain vaikeaa. Romahduksia, väsymystä. Ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunnetta ja jopa katkeruutta. Ihmettelisin suuresti jos näitä tunteita en olisi tuntenut. Tunnen itseni sen verran hyvin ja olihan se odotettavissa, ettei kotiäitiys ole se minun kutsumus. Olen vuosia sitten sanonut ihmisille, että voisin haluta lapsia, mutta haluaisin hypätä sen vauvavuoden yli. Miten hyvin tunsinkaan itseni jo silloin. Vaikka me paljon Konstan kanssa reissataan, nähdään kavereita, käydään muskarissa, lenkkeillään, jne jne. niin onhan tämä silti ajoittain aika tylsää. Ja kaipaan omaa tekemistä. Jotain, mitä voin tehdä ihan yksin. Nyt päivät menee helposti saman kaavan mukaan. Kun Konsta on hereillä niin me leikitään ja touhutaan yhdessä. Kun Konsta nukkuu niin silloin minulla on aikaa pestä pyykkiä, siivota meidän aamun/päivän aikana aiheuttamat sotkut, tehdä ruokaa Konstalle ja meille, lämmittää uuneja, ja hups, sittenpä Konsta jo heräsikin. Ja nyt kun tuo poika kiipeilee ja konttailee, niin ei ole enää vaihtoehtona tehdä kotitöitä pojan ollessa hereillä. Tai se on ainakin hyvin hankalaa. Toisaalta olisi kiva lähteä päiväksi vaikka kaupunkiin tai jonkun kaverin luo vähän kauemmas, mutta Konsta ei viihdy autossa. Tai viihtyy ehkä toiseen suuntaan. 45 min on pitkä aika kuunnella itkuhuutoa, joten mielellään en lähde oman kotikylän ulkopuolelle. En myöskään saa arkisin Konstaa minnekään hoitoon, että voisin lähteä yksin. Illalla ei enää jaksa lähteä ajamaan kaupunkiin kun A tulee kotiin.

Ulkona on hyvä käydä tuulettamassa päätä lenkillä!

Romahdukset ja väsymys on kuulunut elämääni ennen lastakin. Olen luonteeltani sellainen, että paahdan täysillä tiettyyn pisteeseen saakka, sitten romahtaa, "AINA väsyttää ja AINA on kaikki ihan typerää!". Kunnon marttyyrimaiset draamakuningattaren itkupotkuraivarit. Sitten matka jatkuu. En ole saanut vielä kiinni siitä, että mistä moinen käytösmalli johtuu, mutta onhan tässä loppuelämä aikaa selvitellä sitäkin. Suorittamistahan se hyvin pitkälti on. Ulkopuolisuuden tunne on aika uusi minulle. Viimeiset vuodet olen kuulunut tiiviiseen työyhteisöön jossa minulla on ollut selkeä rooli. Toki nytkin on selkeä rooli, mutta ei se ole sama asia. Ystäväpiiri on onneksi tuonut sitä "kuulun johonkin"- tunnetta, kiitos siitä. Onneksi kuulin työpaikalta, että siellä on kaipailtu. Se hiveli kyllä egoani aika kiitettävästi. Tai ei varmaan edes egoa, mutta se oli hyvä muistutus, että kuulun yhä porukkaan. 

Sitten päästään siihen epäonnistumisen tunteeseen josta aion rustailla nyt kokonaisen kappaleen. Olen tähän saakka pitänyt itseäni sellaisena ihmisenä, joka viis veisaa siitä, mitä muuta ajattelevat tekemisistäni tai elämästäni. Olen ajatellut, että minun elämästäni jos on kyse, niin miksi pitäisi kuunnella muiden mielipiteitä? Mistähän se johtuu, että lapsen saatuani olenkin alkanut välittää siitä mitä muut sanovat? 
Työelämässä sain jatkuvasti positiivista palautetta työstäni niin asiakkailta, kuin työyhteisöltä. Toki myös rakentavaa kritiikkiä, mutta pääasiassa positiivista palautetta. Mitä palautetta nyt saan kun olen pojan kanssa kotona? "Eikö se vieläkään nuku?!", "Eihän tuo meno voi noin jatkua!", "Pitäisikö sen syödä enemmän päivisin?", "Ai te ootte opettaneet nukahtamaan syliin, onnea vaan!". Tuossa muutama esimerkki saadusta palautteesta. 

Suklaan avulla jaksaa mitä vaan!

Luin viimeisintä MLL:n Lapsemme-lehteä (1/16) ja siinä kerrrottiin, että viime vuonna teetetyn kyselyn mukaan "vanhemmuus tuottaa suorituspaineita melkein joka toiselle pienen lapsen vanhemmalle" sekä "seitsemän kymmenestä tunsi ainakin toisinaan riittämättömyyttä vanhempana". Miten huolestuttavaa! Mistä ihmeestä se johtuu? Toisaalta, itselleni on toisinaan tullut tunne, että ihan sama miten tekee niin pieleen menee. Pitäisi jotenkin kovettaa itsensä ja luottaa vaan niihin omiin valintoihin. Mielestäni on ihan hassua, että jos virallisissa suosituksissa on hyvin perusteltuna jokin asia ja vanhempi haluaa sitä suositusta noudattaa, niin aina löytyy joku, joka vänkää vastaan. Esimerkiksi täysimetys, jota suositellaan (kyllä, yhä edelleen virheellisestä uutisoinnista huolimatta) puolen vuoden ikään saakka. Miksi minä jouduin perustelemaan sitä? Miksi ihmiset ihmettelevät, että imetän edelleen? "Ennen vanhaankin annettiin mehua jo 3 kuukauden ikäisestä ja ihan hyvin lapset kasvoi!". "Ei kai kaupassa olisi vauvoille velliä myynnissä jos sitä ei suositeltaisi!". Joopa joo. Onhan siellä kaupassa aikuisillekin myynnissä eineksiä mutta ei niitä silti suositella vaikka niillä hengissä pysyykin.  Jos en halua, että vauvani katsoo tv:tä, niin olen niuho nipottaja. Ihan turha siinä on yrittää vedota tutkimuksiin levottomuuden lisääntymisestä, puheen kehittymisen viivästymisestä tai muista, sillä "siinähän se vaan katsoo vilkkuvia valoja eikä se nyt pienestä hetkestä pilalle mene!". Tämä nukkumattomuus on ihan paras villitys. Konsta heräilee monta kertaa yössä ja minä olen väsynyt. Olen saanut usealta taholta neuvon, että minun pitäisi heivata lapsi nukkumaan vaikka mummolaan yhdeksi yöksi, että saisin itse nukkua. Ei se ole niin yksinkertaista. Ensinnäkin, ihminen ei voi nukkua varastoon. Koen myös, että koska tässä vaiheessa vauvan kehitystä eroahdistus nostaa päätään, niin en halua lähteä ruokkimaan sitä. Saan kyllä nukuttua yöllä, uni tulee vain pätkissä. Se mikä minua väsyttää, on arki. Mutta joo, ajoittain epäonnistumisen tunnetta on tullut myös siitä, etten "saa lastani nukkumaan", vaikkakin järjellä tiedän, että se ajatus on ihan typerä. Ehkä kun sitä kuulee ohjeita niin monesta eri suunnasta, niin alkaa epäillä omaa toimintatapaansa. Eli jos teen suositusten mukaan, niin löytyy joku jonka mielestä niuhotan ja nipotan. Melkein voisin veikata, että jos en tekisi suositusten mukaan niin joku kauhistelisi. Itselleni tässä suurin kysymys kuitenkin on, että miksi välitän muiden mielipiteistä? 

29.2.2016, lenkillä menossa kotia kohti <3

 Kauhesti olen kerännyt itselleni paineita. Jos meille on tulossa ihmisiä kylään, niin pitää siivota ihan hullun lailla. Siksi on alkanut väsyttää jo pelkkä ajatus siitä, että joku tulee kylään. 
Epäonnistumisen tunne on tullut yllättävissä paikoissa. Jos olen unohtanut jotain, siitä on seurannut tuo tunne. Sain yhtenä päivänä itkukohtauksen ja väsytti äärettömän paljon, jolloin peruin ystävien tulon meille. Siitä seurasi epäonnistumisen tunne, sillä kyllähän minun pitää jaksaa omia ystäviäni ja kun oli jo sovittu, joten peruin perumisen. Ihan älytöntä. Miksi olen alkanut suorittaa?
Katkeruuden tunnehan meinaa jäädä avaamatta! Lyhyesti ja ytimekkäästi, olen tuntenut katkeruutta siitä, kun "muut pääsee, mutta minä en". En pääse ratsastamaan, elokuviin, kaupungille, kahville, salille, jumppaan, edes töihin. Lapsellista, joo, mutta rehellisesti se on ollut ajoittain tunteena. 

Pitää olla nopea liikkeissään, myös niissä korjausliikkeissä. Olen tehnyt korjausliikkeitä näiden negatiivisten tunteiden suhteen ja mielestäni ihan menestyksekkäästi! Kaikillahan negatiivisia tunteita on, ilmeisesti kaikki ei vaan puhu niistä niin avoimesti. Laitoin viikko sitten facebookiin päivityksen, jossa kiitin ystäviä tuesta vaikeiden päivien keskellä. Selvästi kyllä laitoin, että kyse on vauva-arjesta. Sain monta huolestunutta yhteydenottoa, "onhan kaikki kunnossa?!, tsemppiä!" jne. Uskoisin, että kaikki ei olisi kunnossa, jos vauva-arki olisi vain yhtä pumpulia. Lapsi on ihana ja valloittava, enkä hetkeäkään ole katunut, mutta arki on erilaista kuin ennen. 


Toki väsymystä on aiheuttanut huoli ja murhe meidän Sara-vanhuksesta. Vanhuus ei tule yksin ja käytyäni pitkän puhelun eläinlääkärin kanssa päätimme kokeilla vielä pitkää kipulääkekuuria. Toivotaan, että päästään mummokoiran kanssa kesään saakka <3

"Otetaan sellanen hieno kaverikuva!" ... ja tässä lopputulos :D

Aiemmin asetin tavoitteeksi, että valitan vähemmän. No ei ole toteutunut. Mutta toisaalta en jaksa selittää ihmisille uudestaan ja uudestaan samoja asioita ja olen jo jotenkin kyllästynyt sääliin mitä tulee (etenkin tuon nukkumattomuuden suhteen) joten vastailen ihmisille hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi, että "hyvin menee!". 

Tämä blogi on muuten ollut aika pitkälti kahden vuoden ajan pystyssä. Kaksi vuotta sitten loppui tupakointi. Huimaa. Kiitos paljon kaikille lukijoille ja kommentoineille, jokainen kommentti on ollut tärkeä! Olen kuitenkin nyt pohtinut, että laittaisin blogin salaiseksi, että näkisin tekstit vain itse. Pitäisin päiväkirjaa vain itselleni. Saa nyt nähdä mitä teen, mutta jos blogi häviää niin se johtuu vain siitä, ei tarvitse huolestua. Täällä reflektoidaan ja mennään kevättä kohti! 

Nauttikaa auringosta ja ulkoilkaa! :)

Tavoite-katsaus:

Tavoite 1:
 
Pudottaa painoa 6.7kg
Tilanne tänään 66.8 kg (68.7kg, eli -1.9kg)

Tavoite 2:

Päivittää blogia säännöllisesti.
Ei onnistunut

Tavoite 3:

Valittaa vähemmän.
Eipä kehumista

"Minä en siedä sitä, että toiset nukkuvat, kun minä olen hereillä, vaikka ei päin vastoinkaan ole lainkaan hyvä." -Pikku Myy

Ai mitenkö laihdutusprojekti etenee? Huonosti. Se etenisi paljon paremmin ilman sokeririippuvuutta. Kulunut viikko on muutenkin ollut ajoittain aikamoista matalalentoa, ja jossain välissä olin valmis kirjoittamaan tori.fi:hin ilmoituksen "Annetaan elämä. Hakupalkalla tai kahvipakettia vastaan." Olen aika paljon valittanut lähes kaikesta mahdollisesta ja tähän sain eräänä päivänä ystävältäni vastauksen. "Se on sitä arkirealismia". Arkirealismia. Tästä innostuuneena meinasin vaihtaa koko blogin nimeksi"arkirealismia" mutta se oli valitettavasti jo käytössä. Kyllä välillä tämä arkirealismi on niin julmetun ratkiriemukasta, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Onneksi olen lopulta valinnut nauramisen. Ei se itkukaan auta, kokeiltu on. 

Etukäteen saatu ystävänpäivälahja piristää vaunuja <3

Mitenkään päin ei ole nyt hyvä. Kaikki ahdistaa. Oma saamattomuus ahdistaa, kodin sisustus on vääränlainen, nukuttaa ihan jatkuvasti, ärsyttää kun laitan suuhuni mitä sattuu. Mutta nyt viikonloppuna tajusin, että eniten ahdistaa tämä oma valittaminen! Hitto, ei tässä oikeasti ole edes mitään valittamisen aihetta! Siihen nähden, että olen nukkunut yli 3h putkeen viimeksi marraskuussa, saan aika paljon aikaan. Viime viikolla varasin kirppispöydän ja sain lajiteltua ja hinnoiteltua tavarat sinne. Kävin mummon luona Konstan kanssa, muskarissa, lenkillä neljä kertaa, sain ajoiksi varattua pankkiin ajan ja jopa kävin siellä...ja tämä kotikin on ihan kiva. Ja haluan aina kevättä kohti uudistaa. Nyt kevään aikana olisi projektina laittaa Konstan huone yläkertaan. Nukkumiseen en nyt saa ratkaisua, tuskin tätä nyt vuosia jatkuu. Viime yönäkin Konsta heräsi vain 00.40, 02.50, 05.20 ja 07.30...noin hyvää yötä ei ole ollut aikoihin! Ja mitä tuohon syömiseen taas tulee... noh, yhtenä iltana iski niin kauhea sokerihimo, että oli aivan PAKKO saada jotain makeaa. Tuskailin tätä A:lle klo 20.55 jolloin kauppaankaan ei enää ehtisi, johon sain vastauksen "no vedä sokeria suoraan pussista niin on makeaa". Just. Sillon ei naurattanut. Tein sitten mustikkapiirakan! Se kermaviilitäyte on ihanaa, mutta en tietenkään malttanut odottaa sen jäähtymistä ja söin sitä sitten lämpimänä kun se oli ihan lötköä. Mutta pakko oli saada. Ihan kauheaa. Ennen sitä teki tupakan takia mitä tahansa, nyt makean. Söin sitten viikon aikana yksin koko piirakan. 

Mutta jotain olen kuitenkin tehnyt lähes kahden viikon aikana myös oikein, kun paino on tippunut! Ehkä juonut vettä enemmän ja liikkunut. Ja naposteltavat ovat olleen ehkä hieman terveellisempiä. Hieman. Appelsiineja ja päärynöitä menee paljon. Mutta karkkia myös.

Mitenkähän tuosta valittamisesta voisi luopua? Kun eihän se mitään auta jos valittaa. En saa edellis yölle yhtään sen enempää unta, vaikka seuraavana päivänä valittaisin. Rahaa ei Kela:sta tule yhtään sen enempää, vaikka valittaisinkin. Valittamalla ei paino tipu tai suklaa jätä menemättä suuhun. Mitä sillä valittamisella saa aikaan? Negatiivisen ilmapiirin, sen sillä saa aikaan. Kuka haluaa viettää aikaa marmattajan kanssa? En minä itsekään. Hmm. Tässäpä onkin haastetta.

Viime viikolla oli ihana nähdä loppuviikosta ystäviä. Hyvä ystävä on sellainen, kenen seurassa saa kiukuta ja mököttää. Meille oli varmaan tosi kiva tulla perjantaina kun minä olin pihalla vastassa, lykin vaunuja ja suhisin kiukuissani. En edes tiedä mikä kiukutti. Väsytti varmaan. Onneksi se meni nopeasti ohi ja vietettiin sitten mukava ilta ystävien kanssa. Ja seuraavana päivänä saatiin kylään lisää ystäviä. Kyllä ystävät vaan ovat kullan arvoisia. 

Tänään kaivoin pitkästä aikaa kameran esille ja kuvailin vähän ulkona. Pitäisi tehdä sitä useammin. 

Nyt saunaan, huomenna alkaa taas arki kun A menee viikon loman jälkeen töihin. Wish me luck! 

Ensimmäiselle pulkkareissulle menossa <3

Tie liiterille on tullut tämän talven aikana hyvin tutuksi...

Pieniä sisustusjuttuja keittiön seinällä

Mummokoira se jaksaa palloa kytätä <3

Ja tavoite-katsaus. Suluissa edellinen tilanne.

Tavoite 1:

Pudottaa painoa 6.7kg
Tilanne tänään 67.4kg (68.7kg, eli -1.3kg)

Tavoite 2:

Päivittää blogia säännöllisesti.
Kyllä tämä tästä (edellisestä kerrasta alle 2 viikkoa)

Uusi tavoite, eli
Tavoite 3:

Valittaa vähemmän.