"Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä" - Eräs turhautunut bloggaaja synnytysosastolla

Tasan viikko laskettuun aikaan. Tässä on ollut mielessä, että haluaisin kirjoittaa pitkän tekstin raskaaksi tulemisesta ja raskaana olemisesta. Tähän kuitenkin tuli pientä reissua synnärille ja nytkin kirjoittelen tätä tekstiä istuen jumppapallon päällä kun vauva on jo tuolla niin alhaalla ettei penkillä istuminen onnistu. Mutta siitä myöhemmin. Olisin siis halunnut kirjoittaa lähinnä siitä, että miten kannattaa ensin laittaa oma elämä kuntoon ennen kuin edes haaveilee raskaana olemisesta. Tämä touhu nimittäin vaatii hyvää fyyistä kuntoa, suhteellisen tervettä päätä ja sitä, että elämässä on asiat muuten kunnossa. Parisuhteesta puhumattakaan. Elämäntavat tulee olla kunnossa. En voi edes kuvitella, miten vaikeaa olisi ollut tässä raskausaikana aloittaa liikuntaharrastusta, lopettaa tupakanpolttoa tai kamppailla esimerkiksi masennuksen kanssa. Kyllä tässä raskaudessa on ollut jo ihan tarpeeksi. Eli te, jotka mietitte miksi ette tule raskaaksi tai jos pohditte lasten hankintaa, tarkistakaa ensin onko edellä mainitut asiat kunnossa? Omalta osaltani voin sanoa, etten ole koskaan ollut onnellisempi tai voinut fyysisesti paremmin kuin viime syksynä raskaaksi tullessani. Ja silti tämä on koetellut mielenterveyttä ja fyysistä kuntoa. Ja ennen kaikkea hermoja. 

Mutta tuohon otsikkoon. Viime viikolla heräsi jälleen epäily siitä, onko meidän baby oikein päin. Noh, tiistaina päästiin ultraan ja kyllä, ihan oikeissa lähtöasetelmissa siellä oltiin. Itse asiassa siellä oltiin jo lähtökuopissa ja lääkäri sanoi, että synnytys voi käynnistyä milloin vaan. Tästä meni pari tuntia ja kävellessäni kirpputorilla aloin tuntea elämäni ensimmäistä kertaa kipeitä supistuksia. Ajattelin niiden johtuvan lääkärin tutkimuksesta. Noh, tunnin päästä alkoi näköhäiriöt, jota seurasi puhekyvyn osittainen menetys ja oikean puolen puutumisoireet. Sain elämäni ensimmäisen migreenikohtauksen. Kyllä säikäytti. Seuraavana päivänä kipeitä supistuksia tuli edelleen pitkin päivää ja ihmettelin, että mitä tapahtuu. Torstaina aamupäivästä olot jatkui ja aloin olla kipeämpi. Kaikenlaista ällöäkin siinä tapahtui, jätettäköön ne tämän blogin ulkopuolelle ;).. Soittelin synnärille, kerroin tilanteen ja sain kehotuksen alkaa pakkailla kassia, synnytys on käynnistymässä. Kyllähän sen olin jo itsekin tajunnut, että jotain todella on tapahtumassa, mutta silti kun kuulin jonkun muunkin sanovan sen ääneen niin pari hätääntynyttä kyyneltä valui pitkin poskia. Päivän ajan kellottelin supistuksia, puuskutin, söin Panadolia, kävin kuumassa suihkussa, yritin helpottaa oloa. Illalla supistukset alkoi olla niin tiheitä ja kipeitä, että soitin synnärille josta saatiin kehotus lähteä ajamaan sinne. Oltiin osastolla illalla klo 23 ja kätilö totesi supistusten olevan käyrien mukaan niin voimakkaita, että synnyttämään jäädään. Matkaa kuitenkin oli vielä jäljellä ja A pääsi lähtemään kotiin nukkumaan. 

Yön aikana supistukset kuitenkin laantui ja aamulla mietittiin kätilöiden kanssa, että lähden kotiin odottelemaan. Lääkäri kävi tekemässä "lähtötarkastuksen" ja sanoi, ettei hän kyllä uskaltaisi lähteä mihinkään, sen verran yön supistukset oli saanut jo aikaan. Jäätiin siis odottelemaan vielä osastolle, että supistukset alkaisi uudestaan tihenemään. Eipä alkanut ja kärsimättömänä, turhautuneena ensisynnyttäjänä pyysin illalla lupaa kotiutumiseen. Oltiinhan me oltu JO 20h osastolla... :D Lupa saatiin ja supistusten kanssa kotiuduttiin perjantai-iltana. Nyt on maanantai, eikä vauvaa näy, ei kuulu. Kipeitä supistuksia on yhä ja olen ollut todella kipeä viimeiset päivät. Niitä tulee kuitenkin niin harvoin, ettei tässä vielä päästä synnyttämään. Vauva voi hyvin ja liikkuu hyvin, joten sen puolesta ei ole hätä. Ja onhan tässä vielä laskettuun aikaankin aikaa. Mutta supistusten kovuus saa aikaan sen, ettei minulla pysy ruoka sisällä ja olen todella väsynyt, en pysty istumaan muuten kuin jumppapallon päällä, ja olen todella ärsyyntynyt. Mutta on vauva kyllä vanhempiinsa tullut. Jos ei heti ensimmäisellä yrityksellä onnistu, niin "en sitten tuu ollenkaan!" taitaa olla mietteet mahassa :D. Onneksi saatiin kotiutumislupa, kauheaa olisi ollut odotella osastolla näin monta päivää.

Olen tässä viimeisten päivien aikana kiitellyt omaa nerouttani siitä, että tajusin käydä ne joogakurssit kevään aikana. Kaikki mahdolliset rentoutusharjoitukset on ollut käytössä kipujen kanssa ja hengitysharjoitukset supistusten kanssa. Silloin kun oli ne "oikeat" supistusket päällä sairaalaan mennessä niin huomasin, että jännitin hartioilla ja leuoilla vastaan. 

Harjoitusreissu siis tehty, ei enää tarvitse jännittää "mistä tietää milloin pitää lähteä sairaalaan", sillä viimeksi lähdettiin ihan oikeaan aikaan. Ne supistukset jos olisi kestäneet vielä sairaalassakin pidempään niin vauva olisi jo maailmassa. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Se tunnekuohu mikä oli torstaina päivän aikana kun tajusin, että supistukset tihenee ja kovenee, oli jotain sellaista mihin en ollut varautunut. Pelotti, jännitti, olin innoissani ja riemuissani. Nyt tuntuu, että kun monta päivää on odotellut niin ei enää jaksa. Vauva syntyy sitten kun on siihen valmis, minä yritän siihen asti kipujen kanssa rentoutua. Eilen oli todella vaikea päivä, tänään on taas helpompi. Kävin jopa kaupassa hieman puuskuttamassa. Ja sain kirjoitettua tämän tekstin. Nyt taidan mennä sikiöasentoon sänkyyn hautomaan.

Ja kyllä, ilmoitetaan sitten tutuille kunhan vauva syntyy. Sitä ei tarvitse erikseen kysellä, että JOKOJOKOJOKO. Ne jotka kyselevät, niin heille ilmoitus siirtyy jokaisesta kysymyksestä päivän eteenpäin :)