tiistai 3. maaliskuuta 2015

"Ihmeitä ei pidä odotella. Ihmeitä pitää tehdä." - Tommy Tabermann

Tämän blogitekstin olen tavallaan halunnut kirjoittaa jo syksystä asti. Ja tavallaan en halua kirjoittaa sitä vieläkään. Mutta nyt aion sen tehdä. Kirjoittaa siitä, mitä elämään oikeasti kuuluu. Alusta saakka blogin kirjoittaminen on ollut rehellistä itsetutkiskelua, pohdintaa siitä mitä elämässäni tapahtuu ja mitä muutoksia siihen haluan. Entä jos elämässä tapahtuukin asioita joita ei halua heti kaikkien tietoon? Sitten ilmeisesti lopetetaan blogin kirjoittaminen. Jos tietäisin, ettei kukaan tuttuni lue blogia niin sittenhän se olisi "ihan se ja sama". 

Mistäs viime keväänä lähdettiin liikkeelle? Siitä, että olin lopettanut tupakan polton. Rakkaat lukijat, tutut ja tuntemattomat, viime viikonloppuna tuli täyteen 1 vuosi siitä, kun poltin viimeisen tupakan. Yksi auttava tekijä oli tämä blogi. Tätä kirjottaessa asiat sai oikeisiin mittasuhteisiin ja blogin avulla keskityin jatkuvan valittamisen sijasta miettimään, mitkä asiat ovat elämässäni hyvin. Olin viime vuonna todella onnellinen. En usko, että vielä kertaakaan lyhyen elämäni aikana olen ollut niin onnellinen kuin mitä viime vuonna olin. Ja se onnellisuus jatkuu yhä tänä päivänä. Tupakanpolton lopettaminen sai aikaan ihmeellisen tapahtumaketjun. Katselin elämääni suunnasta ja toisesta, keitä haluan siihen kuuluvan ja mitä haluan elämässäni tehdä. Menin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilin uusia asioita, myös niitä jotka eivät tuntuneet hyvältä. Rajasin haitallisia ihmissuhteita pois ja keskityin omaan hyvinvointiini. Mieheni A joutui/pääsi pakostikin osalliseksi pohdiskeluun, yhdessähän tätä arkea eletään, vaikkakin molemmilla omat verkostot ja harrastukset on. Parisuhteemme sai myös paljon lisävoimaa siitä, että minä voin hyvin. Jännä juttu. A on ollut korvaamaton tässä meikäläisen "projektissa". Mikä tämä projekti on ollut, sitä en tiedä. Projekti "kasvan aikuiseksi?" :D 

No olipa mikä hyvänsä, niin kuten tässäkin on jälleen kerran tullut selväksi, viime vuosi oli minun ja meidän elämässä käänteen tekevä. Erityisesti vuosi 2014 tullaan muistamaan siitä, että silloin saimme tietää, että meidän esikoinen on matkalla maailmaan <3

Alkutalvi menikin aika pitkälti voiden huonosti ja nukkuessa. Pää on käynyt pohdintaa siitä, mitä ihmettä tässä nyt on tapahtumassa. Miullahan ei ole koskaan ollut vauva"kuumetta" enkä ole ollut sellainen "vauvahössöttäjä". Lapsi on kuitenkin erittäin toivottu ja kovasti odotetaan jo pientä saapuvaksi. Alkuraskaus oli hurjaa, väsymyksen myötä liikunta jäi pois, seurauksena selkäkivut. Ratsastusta harrastin aktiivisesti vielä tuonne tammikuun loppuun, helmikuussa en enää selkään kiivennyt. Power-tunnit jätin pois vuoden vaihteessa, meikäläisen pää ei kestä sitä, että pitäisi ottaa jotenkin rauhallisemmin. Täysillä tai ei ollenkaan, varsinkin tavoitteellisella ryhmäliikuntatunnilla. Zumbaa olen jatkanut ja lenkkeilyä. Aloin kuitenkin kaivata jotain lisää, kun alkuraskauden koomasta selvisin. Tänään olikin sitten PT:n tapaaminen ja hän tekee minulle ohjelman kuntosalille, joka on suunniteltu nyt erityisesti raskausajalle. Tapaamisesta jäi todella hyvä mieli, PT on itsekin raskaana ja oli kyllä todella ammattitaitoisen ja pätevän tuntuinen. Hän työstää miulle nyt alkukartoituksen ja kuntotestin perusteella ohjelman joka käydään sitten yhdessä läpi. Maaliskuun lopulla aloitan lisäksi äitiysjoogan jonka avulla toivottavasti pysyn jotenkin liikuntakykyisenä pitkälle kesään saakka. 

Niin. Aikamoisessa vauvahattarassa on tämä elämä nyt mennyt. Meille tulee vauva! Miusta tulee äiti! Vatsa on jo niin järkyttävän kokoinen, ettei tätä enää salaisuutena voi pitää. Tarkoituksella ei olla asiasta kuitenkaan tiedotustilaisuutta järjestetty, vaan on nyt viime viikkoina kerrottu asiasta ystäville ja sukulaisille. Tai siis vatsa on kertonut itse itsestään :D "Facebook-vauvaa" meille ei ole tulossa, eli ultrakuvia ei sieltä löydy eikä vauvan syntymän jälkeen tule kuvia facebookiin. Mitään päivityksiä raskaudesta ei olla facebookiin laitettu ja toivommekin, ettei kukaan muukaan tee sitä meidän puolesta. A:n kanssa pidettiin raskaus salassa kaikilta ensimmäiseen ultraan saakka, jonka jälkeen kerrottiin perheille.

Elämänmuutosta elämänmuutoksen perään.

Toivon, ettei blogista tule täysin odotus-blogia, mutta koska elämä nyt sen ympärillä ymmärrettävästi pyörii niin kirjoittelen siitä. A:n mielestä olisin voinut blogin päivittää tästä aiheesta jo aikaisemmin, mutta päädyttiin lopulta siihen, että käydään rakenneultra alta pois. Ultrat on nyt siis käyty ja meille on tulossa niiden mukaan täydellinen vauva. Minä teen parhaani, että olisin mahdollisimman hyvä "kasvualusta" (työkaverin käyttämä ilmaisu joka jäi elämään :D) myös jatkossa. Todennäköisesti blogi tulee sisältämään myös panikointia ja hysteriaa, mutta ehkä sitä tähän maailmaan mahtuu!

Jos maha on nyt tämän kokoinen, mitähän on odotettavissa heinäkuulle? :D
Oon niin onnellinen, että itkettää.
                                                  


2 kommenttia:

  1. Voi Katja!!!! <3 <3 Mikä ihana yllätys!! <3
    Meidän on pakko nähdä pian!!! <3

    VastaaPoista