Onnen hetket: "Oikea aika rentoutumiseen on silloin, kun sinulla ei ole aikaa siihen."

Voi apua mitkä kaksi päivää on takana! Oon nauranut, itkenyt, kiukutellut, ollut ylpeä itsestäni, tsempannut, lamaantunut, ja ja ja... Eilen vielä sain pidettyä paketin kasassa ja muutettua ajatusten suuntaa kun olin menossa kohti negatiivisuutta, mutta tänään sitten olinkin jo täysin epäonnistunut koiranomistajana, vaimona, ystävänä, työntekijänä, ihmisenä, ja kaikkena mahdollisena! Nyt alkaa jo hieman hymyilyttämään, mutta tänään kun istuin yksin kotona koiran p*skan lemussa yläkerran rappusissa itkemässä ja raivosin puhelimessa ystävälleni, joka oli tulossa pitkästä aikaa käymään, niin... Antzkua lainatakseni ajatus oli "MIE ROMAHAN!"

Mutta palataan hieman ajassa taaksepäin niin selvennän miten tähän tilanteeseen tultiin. En ole tottunut sellaiseen "normaaliin" työrytmiin, missä ollaan 5 päivää putkeen töissä. No sunnuntaina aloitin 6 päivän työrupeaman. Ja aloitin pitkällä vuorolla. Tässä vaiheessahan järki olisi voinut jo sanoa, että kannattaa sinne vapaa-ajalle nyt haalia vähän vähemmän tekemistä. Eipä sanonut miulle. Eilen kun tulin töistä niin olin jo ihan totaalisen väsynyt. Ajattelin, että "onneksi ehdin vähäksi aikaa oikaista sohvalle ennen zumbaan lähtöä". Väärin ajateltu. Kotona odotti rakkaan koirani järjestämä yllätys yläkerrassa. Raukalla oli ollut vähän vatsa sekaisin. Pieniä epätoivon ja ahdistuksen tunteita nousi pintaan, mutta nopeasti käänsin ajatuksen siihen, että "nyt vaan nopsasti siivoan jäljet, syön ja lähden zumbaan". Jos en olisi sopinut työkaverini kanssa sinne menosta niin en varmasti olisi mennyt. Onneksi kuitenkin menin, sillä väsymys ja ahdistus jäi sinne (zumbasta lisää myöhemmin). Olin yksin kotona yötä ja zumban jälkeen nautin omasta ajasta... tein suihkun jälkeen jalkakylvyn samalla kun katsoin tv:stä hömppäohjelmia. Joskus on ihana olla ihan yksin :) Söin sipsejä iltapalaksi hyvällä omalla tunnolla. Menin ajoissa nukkumaan ja nukuin hyvin.

Noh, sitten tuli perjantaiaamu. Torkutin kelloa vähän liian pitkään ja kiirehän siinä sitten tuli. Tänään olikin töissä koulutuspäivä ja ajatus ei juossut yhtään. Mitään ei tarvinnut päivän aikana tehdä, mutta silti olo oli niin nuutunut päivän jälkeen kun olla vaan voi. Lähdin ajamaan kotiin ja soitin ystävälleni Kaisalle joka oli tulossa käymään pitkästä aikaa. Olin koko päivän miettinyt, miten kiva on nähdä. Menin kotiin ja tajusin sen heti. Eilinen on toistunut, hajusta ei voi erehtyä, se oikein tulvahti vastaan. Kiitos koira. Juuri tätä kaipasin. Tiesin Kaisan olevan pihassa ihan kohta ja yläkerta oli täynnä p*skaa. Tuli täysi lamaantuminen, en jaksa. En ala. Soitin Kaisalle ja kysyin joko on tulossa, ajattelin että hän voisi käydä vielä jossain, saisin siivoamisaikaa. Oli tulossa, pirteänä ja iloisena kyseli tarviiko kaupasta tuoda jotain. Mie sitten vastasin kirosanojen kanssa, että ei varmasti tarvitse ja aloin itkeä siihen puhelimeen. Istuin rappusille ja itkin ja huusin puhelimeen samaan aikaan. Kaisa olikin kohta pihassa ja tuli auttamaan siivoamisessa. Tai siis olisi halunnut auttaa, mutta en tietenkään antanut kun siinä marttyyrikohtauksessani vain miun elämä sai olla tyhmää. Kaisan piti katsoa vierestä. Olin vihainen koiralle ja kovaan ääneen meuhkasin, että se pitää viedä piikille tai vähintäänkin jättää päivän ajaksi aina ulos. Sitten sillä oli auktoriteettiongelma ja sitten olinkin vihainen jo itselleni ja A:lle kun ei osata sitä kouluttaa. Kaisa taitavasti myötäili "mmm, ymmärrän, tottakai". On mahtanut olla pokassa piteleminen :D

Rauhotuin siitä ja tein meille smoothiet. Nekään ei ihan täydellisesti onnistunu. Mutta se ei enää sentään itkettänyt ;) Kiva oli jutella ja hetken päästä jopa maltoin kuunnella mitä Kaisalle kuuluu. Kaisa kun lähti niin tajusin, että 45min päästä pitäisi olla jo jumpassa. Uunit pitäs myös lämmittää. Millonhan on viimeksi siivottu? Missäs välissä syödään ja mitä? Väsyttikin. Aloin kertaamaan tätä listaa A:lle joka oli lähdössä samalla salille. Itkuhan siinä tuli. A parka ei ymmärtänyt taas yhtään mistä tuulee. Itkien vaihdoin vaatteita jumppaan mutta sitten totesin, että parempi etten mene sinne volisemaan. A lähti salille ja mie jäin kotia. Laitoin uunit lämpiämään ja ihmettelin. Tuli morkkis kun en lähtenytkään sinne jumppaan. Ulkona oli kauniin näköistä, joten kävin hakemassa kameran ja lähdin ulos. Kuvia räpsiessä tuli heti parempi mieli, ei ollut kiire minnekään. Alkoi jo naurattaa ja hymyilyttää oma käytös. Laitoin saunankin lämpiämään. Kaikki on taas hyvin, vaikkei mikään missään vaiheessa todellisuudessa huonosti ollutkaan. Huomenna pääsen ratsastamaan, vapaailta tuli tarpeeseen ja viikonloppu onkin kokonaan vapaata.

Mutta se eilinen zumba: mie en tarvinnut hikipyyhettä koko tunnin aikana!! Eikä kyse ollut siitä etteikö olisi tunnilla mitään tehnyt, vaan miulla on kunto kasvanut! Kuulostaa nyt varmaan oudolta, mutta selvennyksenä mainittakoon, että viimeiset 7kk olen zumbassa turvautunut hikipyyhkeeseen. En ois aiemmin pärjännyt ilman sitä, kertoo varmaan jotain miun lähtökunnosta. Ja eilen huomasin myös sen, miten lahjakkaasti oon saanut paikat jumiin pelkästään salilla käymisellä. Lavat ja alaselkä nautti kun pääsi vähän irrottelemaan. Kappaleet soi koko loppuillan päässä ja niistä tuli hyvä mieli. Esim. tämän kappaleen tahdissa zumbaaminen on ihan huippua! :)

Loppuyhteenvetona:

itku teki hyvää, nyt hymyilyttää oma käytös
väsymys on miun pahin vihollinen ja pitää jatkossa kiinnittää huomiota sen ennaltaehkäisyyn.
Koira saa elää, ehkä omistaja voisi vähän miettiä miten paljon on järkevää syöttää ruokaa jos sillä on juuri ollut vatsatauti.
Miulla on maailman paras ystävä Kaisa joka osaa aina sanoa ne oikeat sanat <3
Miulla on maailman paras aviomies joka antaa miun kiukuta jos minnuu kiukuttaa, mutta auttaa sitten näkemään asioissa positiiviset puolet

Ensin ajattelin, että kirjotan tämän ilman julkaisemista. Saisin purettua päivän tähän, että voisin aloittaa vapaan viikonlopun. Mutta toisaalta, kaikilla on joskus huonoja päiviä ja jos joku tästä saa tsemppiä, hyvää mieltä tai jotain positiivista niin sehän on vaan hyvä asia :)

Itku, väsymys, kiukku ja huonot päivät on elämää siinä missä kaikki muukin. Jos niitä ei olisi, niin osaisiko arvostaa niitä hyviä päiviä?

Vielä niitä kuvia mitä lähdin suutuspäissäni ottamaan, mutta mieli muuttuikin hyväksi: