"Itsekuri on silta tavoitteiden ja saavutuksien välillä." — Yrittäjä Jim Rohn (1930-2009)

Voi voi, vuosi on vaihtunut ja tammikuukin kohta lopuillaan, enkä ole olevinaan joutanut blogia päivittämään. On katsokaas niin hirveän kiireistä, pitää makoilla iltaisin sohvalla ja kahmia jäätelöä. Pakkastakin on ollut niin paljon, että jos sitä alkaisin itkemään niin kyyneleet jäätyisi... ;)

Nyt varmaankin tulee maratonkirjoitus, mutta liekö tuolla niin väliä. Aiheena tällä kertaa, kuten monesti aiemminkin, muutos. Vuoden vaihtuessa tulee pohdittua kulunutta vuotta ja samalla siirtyy katse tulevaan. Viime vuosi oli muutosten vuosi, mutta niin tulee olemaan seuraavakin. Asetin vuoden vaihteessa itselleni tavoitteen, että heinäkuussa 2016, kun synnytyksestä on kulunut vuosi, on minun raskauskiloni hus-pois-tiessään. Tätä menoa jos jatkuu, niin kesäkuussa tulee kiire kilojen kanssa... mutta tästä päätöksestä tuli tämä aihe taas mieleen. Muutos. Mistä se kertoo? Tai sen tavoittelu? Onko se ihan yleistä kaikille, että itseään haluaa muokata ja kehittää joko henkisesti tai fyysisesti? Vai kertooko se huonosta itsetunnosta kun koskaan ei ole tyytyväinen? Onko muutosten tavoittelu tervettä vai pitäisikö välillä pysähtyä tähän hetkeen ja opetella olemaan tyytyväinen siihen, mitä on? Jos ei mitään koskaan tavoittele, niin miten voi mitään saavuttaa?

Minullahan on jatkuvasti jokin projekti menossa. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Siitä en ole saanut vielä selvää. Huono itsetunto nostaa ajoittain päätään ja toisaalta ulkoisilla asioilla helposti toivoo muutosta myös sinne pään sisälle. Vuosi sitten olin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin nyt, vaikka olin neljännellä kuulla raskaana. Toissa syksynä kävin kolme kertaa viikossa ryhmäliikuntatunnilla, monta kertaa viikossa lenkillä ja ratsastamassa, viikonloppuisin salilla ja ehdinpä vielä töihinkin. Ja silloin tuntui henkisestikin hyvältä. Oman kropan kun jättää heitteille, niin kyllä se henkinenkin puoli jää heitteille. Ainakin minun kohdalla. Niinpä tänä vuonna yritän pitää itsestäni taas parempaa huolta. Ja aloitan fyysisestä kunnostani. Tämän päätöksen tein siis vuoden alussa, kohta on kuukausi mennyt eikä mitään ole vielä tapahtunut. Tästä syystä tavoitteistani pitää tulla julkisia. Toimi tupakan polton lopettamisen kanssa; kun olin niin monelle sen julkistanut, kynnys ratkeamiseen kasvoi. 

Sitten se suurin ongelma. Millä ihmeellä saisi otettua itseään niskasta kiinni ja nostettua perseen ylös penkistä?! Ja varmaan pitää tuonne kylän ruokakauppaan viedä pyyntö, ettei minulle enää myytäisi karkkia ja jäätelöä. MISSÄ HITOSSA on minun ITSEKURI?? Kohta tulee kaksi vuotta täyteen tupakoinnin lopettamisesta, joten onhan sitä itsekuria minulla oltava. Mutta miten sen kaivelisi taas esille? Järki kertoo, että jos jotain haluaa saavuttaa niin jotain pitää myös tehdä. Minäpä haluaisin, että joku tulisi ja heiluttaisi taikasauvaa ja simsalabim! Kaikki raskauskilot hävisi ja voisin taas hyvin. Ja mielellään kun joku tekisi sen vielä niin, että voin itse syödä samalla suklaata. Vaikka kyllähän sen tiedän, ettei se tuntuisi yhtä hyvältä. 

Nyt kun meidän taloon on muuttanut pieni ihmislapsi joka on päättänyt, ettei öisin nukuta enää pitkiä pätkiä, niin jostain pitäisi kaivaa itselleen jaksamista jos uni ei ole vaihtoehto. Herään öisin 1-3 tunnin välein imettämään, joten paljoa ei unta saa kerrallaan. Tätä on jatkunut jo kolme kuukautta, joten en usko kyseessä olevan ohi menevä "vaihe" (pikkulapsen äidille kaikki on "vain vaihe"). Saan kuitenkin nukahdettua näiden yöllisten herätysten välillä, mutta voisihan se uni olla aina laadukkaampaa. Ja tiedän kokemuksesta, että unen laatu paranee jos laittaa ruokavalion kuntoon. Eli tässä taas hyvä syy muutokselle.

Menestys ei ole sen kummempaa kuin muutama yksinkertainen tapa, jota toteutetaan päivittäin. — Yrittäjä Jim Rohn (1930-2009)

Aloitan pienistä teoista. Ensimmäisenä tavoitteena on veden juonnin lisääminen ja ylimääräisten sokereiden (=jokapäiväisten karkkien,suklaan,jäätelön ym) pois jättäminen. Ja jos ensi viikolla menisin sinne zumbaan taas. Ja jos jättäisin tekosyyt pois. Tiedättekö, että itseään voi huijata todella paljon? On totta, että imetys kuluttaa n. 500 kaloria vuorokaudessa. Se vastaa tunnin lenkkiä. Minä oon saanut järkeiltyä tämän niin, ettei minun tarvitse käydä lenkillä, sillä tavallaanhan olen osuuteni jo tehnyt...ja jostain syystä saan joka päivä palkita itseni. Siis siitä, että ruokin lapseni. Just. 

Nyt kun pakkaset lauhtuivat niin pääsen oikeasti lenkille. Ilman tekosyitä. Ja onneksi tuo pieni joka paikkaan ryömivä rämäpää pitää laittaa kotitöiden ajaksi kantoreppuun, niin tulee hyvää vastusta kun imuroi 7.5kg:n paino selässä :)

perusarkea: pyykit kuivaa, niin kova pakkanen, että kaikki elukat on sisällä, matot rutussa ja kaikki hujan hajan <3

Aloitin muuten tämän tekstin kirjoittamisen jo lähes viikko sitten torstaina. Seuraavana päivänä kyykistyin lattialle nostamaan lasta ja housut repesi takapuolesta. Saamattomuus jotenkin loistaa meikäläisen arjessa. Ai niin meidän arki... mitäs, yhtenä iltana pihassa oli kaksi ahmaa (!), toisena päivänä koiralla oli ollut maha sekaisin ollessaan yksin kotona ja kissat oli peittäneet jätökset olohuoneen verhoilla, Konsta on aloittanut kiinteän ruuan syömisen ja mitä enemmän kiinteitä syö niin sen vähemmän nukkuu... aloitettiin muskari ja ensimmäisellä kerralla kun menin paikalle, niin nostaessani pojan turvakaukalosta huomasin, että pojan kaikki vaatteet on paskassa...siinäpä varmaan tiivistettynä meidän arkea. Perusmeno. 

Kysyin Urmakselta pitäiskö senkin aktivoitua. Ei kuulemma tarvitse.

Sama vastaus tuli Valtsulta.

Ja sitten se tavoitteen julkistaminen.
Tavoite 1:
Pudottaa painoa 6.7kg
Lähtöpaino 68.7kg

Aikaa jäljellä alle puoli vuotta.

Tavoite 2:
Päivittää blogia säännöllisesti.


Kuitti.

"Kuta pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee." - Tove Jansson

Blogitekstin rakentaminen tapahtuu ensin tämän pienen pään sisällä. En osaa vain istahtaa koneelle ja antaa tulla. Nytkin olen pähkäillyt jo pitkään, että mitä ihmettä tähän purkaisi. Päätin sitten, että pitäydyn positiivisissa asioissa. En aio kirjoittaa siitä mielettömästä väsymyksestä mitä olen kokenut, niistä lukuisista itkuista mitä olen väsymyksen seurauksena vollottanut, niistä lukemattomista kiukkukohtauksista jotka olen surutta kohdistanut mieheeni. En kirjoita siitä toiveesta, jonka lausuin puhelimessa äidilleni; "voi kun joku iskisi vaikka jollain tajun kankaalle niin saisin nukkua eikä tarvitsisi murehtia!". En kirjoita myöskään siitä havainnosta, että minulta puuttuu jokin äitiys-geeni joka auttaa jaksamaan valvomista. En kirjoita siitä, miten lähes päivittäin on tehnyt mieli pyllistää maailmalle.

Edelleen sitkeästi uskon siihen, että omalla ajatusmaailmallaan ihminen voi vaikuttaa päiviensä kulkuun. Eikä murehtiminen ja märehtiminen mitään auta. Helpommin sanottu kun tehty. Monet kerrat A on tullut töistä kotiin ja kysynyt miten päivä on mennyt. Ja minähän olen aloittanut mielettömän vuodatuksen jostain tyhjänpäiväisestä. Sitten jossain sivulauseessa, "ai niin, Konsta oppi muuten sitä ja tätä". Ne positiiviset asiat jotenkin jää... Väsymyksen kanssa huomasin, että ei se väsymyksestä valittaminen ainakaan auttanut asiaa. Väsytti, mutta asioita piti tehdä ja hyvä mieli tuli kun sai tehtyä. Mutta niinä päivinä kun haahuilin zombina tekemättä mitään, ei ollut hyvä mieli. Kas kummaa. 

Kaikesta väsymyksestä huolimatta menin vielä ottamaan itselleni tekemistä ensi keväälle... v. 2012 aloittamani väkivaltatyön opinnot jatkuu ja otin siihen lisäksi vielä kriminaalityön kurssin...nooh...ne on verkkokursseja niin hyvinhän minä taion aikaa istua koneella, kun Konstakin on lähtenyt jo kunnolla liikkeelle, eikös? ;)

10.12.2015, minne ne lumet hävisi?

Olohuoneen ikkunasta 17.12.2015

Viime viikolla väsymykseen auttoi ihana äitini, joka maanantaina tuli meille työpäivänsä jälkeen, otti Konstan ja minä pääsin päiväunille. Konsta nukkuu edelleen päiväunia, mutta itsellä on meinannut vuorokaudesta tunnit loppua. A on ollut joulukuun aikana paljon ylitöissä ja minulle on sitten jäänyt uunien lämmitykset, kaupassa käynti, ruoan laitto, siivous, koiran lenkitys...ja samassa sitten 5 kk ikäinen vauva hoidettavana. Enkä myöskään suostu luopumaan sosiaalisesta elämästäni, ja on pitänyt vähän soveltaa miten ollaan päästy Konstan kanssa kyläilemään. Mutta nyt kun päätin, että kirjoitan positiiviseen sävyyn, niin hitto, kaiken tuon olen saanut tehtyä! ...vaikkakin välillä kun on tullut vieraita niin on tehnyt mieli kysyä, "et viitsisi käydä lapsen ja koiran kanssa ulkona, vaunut löytyy tuolta...jos minä tässä ihan pienet unet otan..."

Olen miettinyt, että mikä se väsyttää. No ehkä eniten se, että lapsi herää öisin kahden tunnin välein. Mutta sen jälkeen PIMEYS väsyttää. Ja se kaikki lohturuoka mitä vedän väsymykseen, se väsyttää kaikessa sokeripitoisuudessaan. Mutta eipä väsytä nyt! Viime viikolla siis sain nukuttua yhdet päikkärit, torstaina haettiin rokotukset ja sen jälkeen poikaa väsytti ja nukkui yönsä todella hyvin! Tunnustin neuvolassa, että odotan rokotuksia kun tiedän, että ne laittaa pojan väsyneeksi. En ollut kuulemma ensimmäinen :D Perjantaina päästiin ystävän kanssa kaupunkiin jouluostoksille ja molemmat jätti vauvat kotiin! Arjen luksusta. Käytiin meidän "vakiokahvilassa" ja kyllä nyt harmittaa kun en saanut ottaa kuvaa meidän herkuista. Olisin niin halunnut näyttää meidän mässäilyt, mutta "jonkun" mielestä olisi ollut noloa kuvata ne. Eli kuvitelkaa tähän alle seuraavanlainen kuva:

Kinkku-vatruska,

 Karpalo-kinuski-kakkupala josta oikein tursuaa se kinuski, 

valkosuklaa-kaakao kermavaahdolla

Joku muu ei ollut kaupungissa yhtä hyvällä tuulella, ja olinkin saanut auton tuulilasiin kehuja hienoista parkkeeraustaidoistani... ;) nooh, kerrankos sitä maalaistalon emäntä kaupunkiin lähtee...  

Nyt ollaankin vietetty harvinaista yhteistä vapaata viikonloppua. Oli mahtavaa eilen aamulla syöttää Konsta, sitten herättää A ja laittaa pojat aamutoimiin. Heräsin itse vasta puolentoista tunnin päästä kun A tuli kuiskaamaan "voisitko ottaa pojan taas syömään...?" Ja tänä aamuna otettiin Konstan kanssa yhdessä 1.5 tunnin päiväunet aamupäivästä. Sitten laitettiinkin tohinaksi ja tehtiin joulusiivous! Eilen haettiin kuusi ja tänään kannettiin se jo sisälle. Yleensä on otettu vasta aaton aattona sisään, mutta ensi viikolla on joka ilta tulossa vieraita niin ei yksinkertaisesti ehdi. Saadaanpahan nauttia joulusta pidempään näin. 

Joulukoristeet, joilla on tarina. Takana Skotlannista joulukaupasta elokuussa 2010 ostettu enkelipallo, sitten siskolta saatu Aarikan tonttu ja edessä äidiltä saatu poro-koriste. 

Kuluneella viikolla saatiin jälleen muistutus siitä, että meidän pieni vauva kasvaa. Konsta täytti 5kk ja tätä edeltävänä päivänä hän lähti ryömimään! Neuvolassa käytiin ja pituuttakin pojalle on tullut syntymäpituuteen jo +17cm... apua. Joulun jälkeen olisi tarkoitus aloittaa soseiden maistelu, mikä on tälle imetyshullulle jollain tapaa kova paikka. Se on vaan jotenkin niin ollut minun ja Konstan ikioma juttu. Mutta kyllähän se jatkuu vielä, vaikka muutakin ruokaa aloitetaan. Kävin ostamassa tähän talouteen ensimmäisen sauvasekoittimenkin niin saadaan ruuat tehtyä :) 

Kissojen ja Sara-koiran tekemiset kiinnostaisi kovasti! Kohta ryömii vetämään kissaa hännästä...

On muuten ihana tunne kun ei väsytä! Ensi viikosta on tulossa mahtava, sillä nään paljon ihania ystäviä ja heidän lapsiaan. Outoa, että minun ystäväpiirissäni saadaan vauvatreffejä aikaan. Ennen kierreltiin heavyfestareita... ja tietenkin ensi viikon kruunaa joulu <3

Toissa viikolla käytiin Konstan kanssa työpaikkani pikkujouluissa ja A nappasi meistä kuvan kun oltiin lähdössä. Konstalla on päässä Marimekon hiippalakki tonttuhattuna ja miulla on päällä Maitotytön tunika. Oon ihan hullaantunut Maitotytön imetysvaatteisiin, suosittelen! 

Tämän kuvan myötä toivottelen kaikille lukijoille ihanaa joulun aikaa! Nauttikaa, rauhoittukaa, rentoutukaa, olkaa läheistenne kanssa ja katsokaa jouluaattona Lumiukko klo 11.33 tv 2:lta. Syökää suklaata ilman morkkista älkääkä rehkikö. Olkaa onnellisia.

"Älä koskaan kasva niin isoksi, ettetkö voisi esittää kysymyksiä, älä koskaan tiedä niin paljon, ettetkö voisi oppia jotain uutta." -Og Mandino

Uudesti syntynyt ihminen täällä hei! 
...tai siltä ainakin tuntuu viime viikonlopun jälkeen. Oli kyllä oikea päätös jättää lapsi yöksi mummonsa hoiviin ja käydä itse lataamassa akkuja. Lähdin kotoa klo 18.30 ja olin takaisin seuraavana aamuna klo 10. Sanokoot tutkimustulokset mitä tahansa (eli ettei alle vuoden ikäistä saa jättää yöksi ilman äitiä), mutta mielestäni lapsi traumatisoituu enemmän jos kotona oleva äiti on yliväsynyt ja itkee silmät päästään. Eikä tuo hyvin traumatisoituneelta vaikuttanut, hymyili ja oli hyväntuulinen kun meidät näki. Hienosti oli sujunut yö mummon kanssa. On se kyllä niin mummon poika, että olisin ihmetellyt jos eivät olisi pärjänneet. 

Kuluneella viikolla ystävien tärkeys ja merkitys on ollut taas pinnalla. Hassua, että näin pienellä paikkakunnalla voi ottaa puhelimen käteen ja soittaa ystävälle "moi, oon lähdössä kylälle, kahviteltaisko?"-puhelun. Ja se, että täältä löytyy muitakin pienten lasten vanhempia, on ihan mahtavaa. Viikolla paras päivä oli kuitenkin torstai, kun olin NIIN huono aamu, että oksat pois. Siis minulla oli huono aamu oman ihanan pääkoppani sisällä ja yritin kiireellä touhottaa asioita, eikä siitä sitten mitään tullut. Hikipäässä lykin vaunuja ulkona yrittäen saada poikaa nukkumaan ja möskysin samalla koiralle, joka ei ollut tehnyt mitään väärää. Onneksi ystäväni Satu tuli juuri sinä aamuna käymään ja huono mieli hävisi samoin tein. Ihmeellistä. Jos ei oltaisi etukäteen sovittu vierailua, niin se päivä olisi ollut potentiaalinen "olen yksin kotona ja mökötän koko maailmalle"-päivä. Miksihän niinä päivinä ei käy mielessä, että ystävän tapaaminen voisi muuttaa päivän kulkua ja omia ajatuksia? 

Kuluneella viikolla yksi ehdoton kohokohta oli joulukuun alkaminen! Muumi-joulukalenteri on korkattu ja joulukoristeet laitettu esille. Yhtenä iltana Konstaa nukuttaessani lauloin läpi kaikki joululaulut mitkä muistin. Joulu on ihanaa aikaa. Tänä vuonna joulusta tekee erityisen se, että vietetään joulua ensimmäistä kertaa perheenä ja ollaan omassa kodissa. Päätettiin ja ilmoitettiin A:n kanssa, ettei osteta joululahjoja muille kuin Konstalle ja kummilapsille. Yritän ehkä käräyttää kinkun ja tehdä riisipuurosta velliä. Lanttulaatikon ostan valmiina niin onnistuu edes joku :) A:lla alkaa joulusta 1.5 viikon loma, se on ihan paras joululahja kaikille! Pysähtyminen, se on parasta joulussa. Ja suklaa. 

Väsymys on siis taittunut, vaikkakin öisin heräillään yhä tiuhaan. Onneksi heräämiset on lyhytkestoisia ja saan nopeasti unesta taas kiinni. Ja jossain välissä aamuyöstä en jaksa nousta syöttämään Konstaa, vaan nappaan viereeni sänkyyn ja siinä nukutaan useampi tunti siten, että välillä vain havahdun pojan aloittaessa ruokailun. Kimakat kiljahdukset on sitten sen merkki, että nyt on nukuttu tarpeeksi. Yleensä se tapahtuu klo 9 jälkeen ja vierestä löytyy hymyilevä poika. Jolla useimmiten on paskat housussa ja sehän se naurattaa.

Sitten omaa ajatusvirtaa ensimmäisistä vauva-arjen kuukausista, tiedon puutteesta ja sen hakemisesta, onnen hetkistä ja onnistumisen tunteesta. Lähinnä muistoksi itselleni. Jos imetysjutut ei kiinnosta, niin älä lue pidemmälle :) 

En raskausaikana ollut juurikaan valmistautunut siihen, mitä arki käytännössä tulee olemaan pienen vauvan kanssa. Olisikohan ollut jokin alitajunnan itsesuojeluvaisto päällä, mene ja tiedä. Imetystä en ollut ajatellut lainkaan, tai siis mitä se pitää sisällään. Sairaalasta kotiuduttiin ja vauva nukkui todella pitkiä pätkiä. Imetys sujui, tai siis koen imetyksen sujuvan silloin, kun vauvalle tulee tarpeeksi painoa ja vauva on suurimman osan ajasta tyytyväinen. Käytännössähän alussa jopa pelkäsin, että milloin seuraava ruoka-aika tulee. Konstalla oli heräämisen jälkeen nälkä HETI eikä siinä ollut vauvalla kärsivällisyyttä opetella oikeaa imuotetta eikä minulla tuoreena äitinä ollut mitään havaintoa siitä, miten sen pitäisi tapahtua. Yleensä ruokailua edelsikin jopa tunnin itkuhuuto (yleensä pojan) kunnes saatiin ruokaa mahaan asti. Monesti tätä seurasi mieletön puklaaminen, kun lopultakin toinen oli saanut ahnehdittua ja hotkittua maitoa. Tästä seurasi se, että omat hartiat oli nopeasti tulessa, kun joka syötön jälkeen vauvaa piti pidellä pystyasennossa parikymmentä minuuttia. Ensimmäisen viikon jälkeen itkin, kun en jaksanut nostaa vauvaa hoitopöydältä. Yöt meni siten, että heräsin, syötin pojan, röyhtäytin, siivosin puklut, vaihdoin kakkavaipan ja sitten vauvalla olikin taas nälkä, uusi syöttö ja poika nukkumaan. Tämän jälkeen itsellä oli kauhea nälkä ja piti syödä jotain. Heräämisestä meni helposti 1.5-2 tuntia siihen, että pääsin takaisin sänkyyn. Miten sitä jaksoi? 

Päivisin nukutin poikaa paljon sylissä, hän saattoi nukkua monta tuntia rinnallani ja minä makasin sohvalla. Tätä aikaa harvoin käytin itse nukkumiseen, vaan etsin netistä kuumeisesti tietoa siihen, miten imetystä voisin helpottaa ja samalla meidän perheen arkea. Kännykän selaaminen oli helppoa sohvalla, eikä siinä oikein muutakaan voinut tehdä. Minun onnekseni löysin facebookista Imetyksen tuki ry:n sivut. Vannon, että ilman niitä sivuja olisin lopettanut imetyksen. Sivuilta löysin erilaisia imetysasentoja, vinkkejä imuotteen parantamiseen ja ennen kaikkea tietoa siitä, mikä on normaalia. Luin hämmentyneenä A:lle ääneen infokuvia ja artikkeleja "tämähän on ihan kuin meillä!".  Takaraivooni iskostui lauseet "niin pitkään kun imettää, maito ei lopu", "on normaalia, että vauva syö 3-4 tunnin välein, 3-4 kertaa tunnissa tai 3-4 tuntia". "se, että vauva itkee rinnalla ei tarkoita, etteikö hän saisi maitoa" ja ennen kaikkea "se helpottaa vauvan kasvaessa". Silloin lähipiirissäni ei ollut ketään imettävää ihmistä keneltä olisin voinut kysyä neuvoa ja imetyspoliklinikalle oli liian pitkä matka. Onneksi internetin ihmeellinen maailma ulottuu tänne korpeenkin.

Tiheän imun kaudet tuli tutuksi ja Konstan ollessa lähes kolme viikkoinen, hän raivosi syödessään tai ei suostunut syömään ollenkaan. Imetyksen tuen sivuilta sain kannustusta jatkaa imetystä, vaikka silloin olin ensimmäistä kertaa lopettamassa Joka ilta lähes kellon tarkkuudella, Konsta aloitti itkun klo 18 ja se kesti klo 21.30 asti jolloin lapsi nukahti. Näiden tuntien aikana olin varma siitä, ettei hän saa minulta ruokaa. Yritettiin monia eri asentoja, hyssyttelyä ja lähes kaikkea mahdollista. Kipeääkin se teki. Kun lopulta lapsi nukahti, olin yleensä itse niin väsynyt, etten kyennyt normaaliin keskusteluun. Vieraita ei pyydetty iltaisin ollenkaan ja päivisin kyttäsin kelloa, että milloin tulee klo 18 ja kitinä alkaa. Tähänkin kuitenkin helpotti tieto, että "keskivertovauva" (jos sellaista on), itkee päivässä noin 1.5 tuntia. Meillä se kaikki itku tuli illan aikana. Päivällä meillä asusti tyytyväinen lapsi. Harmitti, kun A tuli töistä kotiin klo 17 ja klo 18 alkoi kitinä. Yleensä A näki pojastaan vain sen "kitisevän" puolen. Yritä siinä sitten sanoa, että "ei tää päivisin niin paljoa itke". Ystävät ja kaikki ketkä kävivät meillä päivisin, hehkuttivat ihanan "helppoa" vauvaa.

Mutta sekin helpotti. Sanoisin, että ensimmäiset kaksi kuukautta olivat vaikeimpia. Koin jollain tapaa surua siitä, etten enää pystynyt imettämään sängyssä maaten Konstan kovan puklailun takia. Olisin niin tarvinnut itse lepoa kropalleni. Illalla oli ihana oikaista sänkyyn pitkälleen. Mutta koska olin löytänyt vauvalleni sopivat imetystavat niin olin tyytyväinen siitä. Pojan kasvaessa hän tarvitsi vähemmän ja vähemmän apua imuotteen löytymisessä ja sain itse varmuutta siitä, että tämä onnistuu. Jonakin päivänä huomasin, että imetys ei vaadikaan siihen alkuun pojan itkuhuutoa. Reilun kahden kuukauden ikäisenähän Konsta oli mukana jo Ikea-reissulla ja siellä imetys luonnistui jo kätevästi auton takapenkillä. 

Sitten niitä onnen hetkiä ensimmäisiltä kuukausilta. Ensimmäiset onnistuneet imetyspäivät, ensimmäinen hymy, vaunulenkit, kitinän ja itkuisuuden väheneminen (minun ja pojan). Lukuisat vieraat ensimmäisten viikkojen aikana olivat myös pelastus. Vieraiden aikaan pääsi irtaantumaan siitä omasta kuplasta. Monet kertoivat omia imetyskokemuksia ja muistelivat niitä hankalia aikoja joita jokaiseen vauva-arkeen kuuluu. Konsta nukkui lähes aina, kun meillä oli vieraita. Minä stressasin sitä, milloin poika herää ja meneekö vieraiden käynnistä suurin osa siihen, että minä yritän saada lapsen syömään. Ei mennyt. Nykyisin Konsta on mukanani joka paikassa; ystävien luona, kaupoilla, kirppareilla, huomenna ollaan menossa konserttiin... koen, että helpompi on liikkua lapsen kanssa kuin jättää hänet jonnekin hoitoon.

Noin kuukausi sitten huomattiin A:n kanssa, että pojasta on tullut paljon hyväntuulisempi. Onhan hän ollut tyytyväinen vauva aina, mutta jotenkin se iloisuus ja nauru on lisääntynyt. Imetyksen koen tänä päivänä helppona ja nopeana. Ja meidän aamut on ihan parhaita. Konstan ollessa kahden kuukauden ikäinen kokeilin, josko puklailu olisi helpottanut sen verran, että kyljeltään imettäminen onnistuisi. Ja onnistuuhan se aamuisin, pojan ollessa puoli unessa. Se riittää minulle, päivisin ja öisin jaksan olla itse pystyasennossa. Aamuisin on ihana kuunnella kainalosta tuhinaa, nukkua ja välillä havahtua siihen, että "nyt se alkoi syödä". En olisi ensimmäisenä kuukautena uskonut mitenkään, että tähän vielä päästään. Kaikki se tuki, mitä sain tuntemattomilta ihmisiltä internetistä, piti paikkansa. Ja neuvolan tuki oli myös mahtavaa. Ensimmäisissä neuvoloissa sanoin aina, etten usko pojan saavan tarpeeksi ravintoa kun monesti imetys on niin hankalaa. Kuitenkin paino nousi ja sain tsemppausta jatkaa.

Kylläpä nyt tuli paljon tekstiä imetyksestä. Mutta olen tehnyt sitä 4.5 kuukauden ajan 10-15 kertaa vuorokaudessa, joten ehkä pääkopalle tekee hyvää purkaa prosessia. Prosessista siinä on kyse. Väittäisin, että alkukuukausina se käy työstä. Olin jotenkin naiivisti ajatellut, että "no sitten sitä maitoa vaan tulee". Juu ei. Ensin sitä tulee hurjasti, sitten tuntuu ettei sitä tule ollenkaan ja vauva vaan yrittää apinan raivolla syödä ja syödä, sitten tämän tilauksen jälkeen sitä taas tulee ja taas tuore äiti itkee hormoonihuuruissa joita maidon nousu saa aikaan, sitten sitä taas ei meinaa tulla, ja sitten taas tulee.. tätä sahaamista se oli pari ensimmäistä kuukautta. Mutta kylläpä helpotti lukea silloin muiden äitien TÄYSIN samanlaisista tilanteista, kokemuksista ja tuntemuksista. Ymmärrän myös täysin niitä äitejä, jotka syystä tai toisesta lopettavat imetyksen alun jälkeen tai eivät edes aloita imetystä. Kuten tämän tekstin alussakin totesin, lapselle ei varmastikaan tee hyvää nähdä äitiä vain täysin stressaantuneena.

Sellaista tähän iltaan. Vertaistuen tärkeyttä. Älkää ihmiset jääkö yksin, vaan sopikaa ystävien kanssa tapaamisia, soitelkaa ja etsikää sitä tukea vaikka korpikuusen kannon alta. Olipa kyse imetyksestä tai sopivien kenkien löytymisestä. 

Sara ja Valtsu käyttävät varmasti vertaistukea vauva-arjen kestämiseen <3

"On kamalan työlästä olla tekemättä mitään." — Oscar Wilde

Olen miettinyt, että kaikkia ihmisiä ei varmaan ole suunniteltu vauva-arkeen. En voi mitenkään kuvitella, miten ihmeessä olisin pärjännyt jos meidän perheeseen olisi syntynyt koliikkivauva tai huonosti nukkuva vauva. Viimeisen kahden viikon aikana olen monena iltana itkenyt monta tuntia, ollut aivan uupunut, joka paikkaan on koskenut, arkiaskareet on tuntuneet todella raskailta jne. Ja ihan vaan siitä syystä, että Konsta on heräillyt öisin tunnin välein, maksimissaan kahden tunnin välein. Ilmeisesti pitäisi olla tyytyväinen, että kuitenkin pääsääntöisesti nukkuu yön. Eihän hän itse edes heräydy samalla tavalla kuin minä, vaan unissaan önisee ja hamuaa syömistä. Mutta alkaa minulla olla aika rapsakka olo. Yksi yö havahduin, kun olin nukahtanut seisaaltani pinnasängyn päälle. Ja hei, tätä on kestänyt kaksi viikkoa. Neljästä kuukaudesta jos lapsi nukkuu levottomammin pari viikkoa niin minä olen ihan kuolemaa tekemässä. Tuntuu jotenkin typerältä, kun tätä nyt ilmeisesti olisi pitänyt jaksaa enkä minä ole jaksanut. Toissa yönä sain nukkua 4 tuntia yhteen pötköön ja voi miten levännyt olo oli eilen! 

Konsta on todella iloinen poika, naureskelee paljon ja on tyytyväinen elämäänsä. Se on kyllä pelastanut ja sen takia jaksaa. Öisin hänellä ei ole mikään hätä, saattaa vaan nauraa hekottaa jos yritän laittaa nukkumaan klo 05 tai sitten hän päättää, että klo 3.30 on joutavaa aikaa harjoitella mahalleen kääntymistä. Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyi artikkeli otsikolla "nelikuisen yöhulinat" ja sitä tekstiä olen lukenut kuin raamattua, "se on vaan vaihe-se on vaan vaihe- se on vaan vaihe-...." 

Kaiken tämän väsymyksen keskellä olen raivannut kaappeja ja meillä oli kirppispöytä kahden viikon ajan. Ollaan lämmitelty uuneja, nähty ystäviä, kyläilty Konstan kanssa, käyty joulunavajaisissa katsomassa ilotulituksia, lenkkeilty, käyty miun työpaikalla, siivottu aamulla klo 6 kissan kusia leikkimatolta ja toisena aamuna herätty siihen, kun koira oksentaa jäljelle jääneille matoille. Tällaista "ihan perus" arkea. Ai niin! Melkein unohdin läheltä piti- tilanteet, kun kävin ottamassa influenssarokotteen ja sen jälkeen vietin aikaa terveyskeskuksessa tarkkailussa, kun nielu lähti turpoamaan umpeen... ja autosta jäätyi käsijarru jonka seurauksena auto liukui poikittain tiellä kun vastaan tuli autoja...hmmm...mitähän muuta meidän marraskuuhun? 

Talvi tuli <3

No kaiken tämän lisäksi olen huolehtinut ja murehtinut toisten asioita. Tuntuu, että monella on nyt vaikeuksia elämässä tai hankala elämäntilanne, ja minä sitten murehdin ja mietin miten voisin auttaa. Harmittaa sekin kun en jaksa soitella tai olla tsemppaamassa. 

Huomenna koittaa kauan odotettu ja pelätty ilta, kun Konsta jää äitini kanssa kotiin yöksi ja me lähdetään A:n kanssa tuulettumaan ysäribileisiin. Hyvin ne pärjää, minulle se on vaikeampaa. Siitäkin olen jo etukäteen kokenut syyllisyyttä, kun jätän noin pienen lapsen yöksi. Mutta pakko myöntää, että viime aikoina kun olen meinannut öisin nukahtaa nojatuoliin imettäessäni, niin olen miettinyt, että "todellakin joku muu saa tehdä tämän homman edes yhden yön ajan!". Eikä ole sitten turhaan tullut pakastettua maitoja :) 

Hotelliin nukkumaan! Olen viimeksi nukkunut heräämättä yli 5h toukokuussa! Tietenkin olen liikenteessä autolla ja tarvittaessa ajan kotiin jos jokin hätä tulee, mutta tuskinpa tulee. Aamulla kello soimaan, hotellin aamiaiselle ja hirmuista kyytiä kotiin! On muuten ensimmäinen kerta kun en luovuta hotellihuonetta ihan viime hetkellä :D  Ainoa ongelma tulee oletettavasti olemaan muut ihmiset illan aikana. Miulle on todella vaikeaa jättää Konsta kotiin ja illan tarkoituksena olisi saada hengähdystauko vauva-arkeen. Eli en haluaisi kuulla kysymystä "joko on ikävä?" tai kysymystä"mitä Konstalle kuuluu", sillä uskon niiden lisäävän omaa ikävääni. En myöskään kaipaisi latteita "kyllä ne siellä pärjää, äidille se on hankalampaa"-toteamuksia. Ei ne auta. Pitäisikö askarrella iso kyltti kaulaan, jossa lukee "EN KESKUSTELE LAPSESTANI TÄNÄÄN"? Noh, tämä on taas etukäteen murehtimista. 

Pakko on kyllä hehkuttaa meidän ihanan reipasta poikaa. Hän on löytänyt varpaat, kääntyilee mahalleen, harjoittelee ryömimistä (ei mene enää pitkään kun pääsee liikkeelle!), kutiaa helposti, nukkuu monet pitkät päiväunet päivässä, viihtyy yksinään leikkimatolla pitkiä pätkiä, tykkää "pomppuuttamisesta" on alkanut seuraamaan mitä meidän koira ja kissat touhuaa. Televisio olisi myös kova sana, mutta se suljetaan äkkiä kun huomataan pojan sitä katsovan. Eiköhän tässä vaiheessa riitä kolmiulotteiset asiat ja lopun ikää ehtii tuijottaa telkkaria :) 

Iso poika <3

Sellaista tänne. Aivan ultimaattista väsymystä minulla ja ilon hetkiä muilla. Mutta eiköhän tämä taas tästä. Ja tuo otsikko... eräs tuttava kysyi, onko käynyt aika pitkäksi kun olen ollut "vaan" kotona...sai vastaukseksi tuiman katseen. 

Kummitätini tuli käymään Ruotsista. Toi tullessaan "pienen" konvehtirasian. Ei näköjään tarvitse vielä miettiä raskauskilojen pudotusta...

Väsymystä vastaan!

Onneksi ensi kuu on JOULUkuu! <3

"Elämässä saattaa tulla vaihe, jossa kuljemme taaksepäin edetessämme." - Jean Jaques Rousseau

Kyllä tuo Rousseau oli viisas. Ehdottomasti miun lemppari-filosofi. Itse olen viimeaikoina toteuttanut otsikon lausahdusta ainakin ajatustasolla. Olen nimittäin palannut ajassa taaksepäin ja miettinyt jälleen kerran kulunutta vuotta. Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun sain tietää olevani raskaana. Vuosi. Millaista elämä oli silloin? Onnellista arkea. Tein työtä josta pidin, kävin kolme kertaa viikossa ryhmäliikuntatunneilla, pari kertaa viikossa ratsastamassa ja ehdinpä vielä tavata ystäviäkin. Miten sitä ehtikin tehdä kaikkea? Viime syksy meni myös peitellessä raskautta, oli tietenkin kaikenlaista pikkujoulua ja kissanristiäistä sekä ruokaällötyksiä. Oli se omalla tavallaan jännää aikaa, vaikka en kaipaa tippaakaan sitä väsymystä ja epävarmuutta. Millaista elämä on nyt? Kaikki on muuttunut, mutta vastaisin silti, että "onnellista arkea". Niin se vaan menee. Onnellisuus ei tule ulkoisista asioista vaan sisimmästä. 

Onnelliseen arkeen kuuluu myös ne päivät, kun kaikki menee aivan totaalisesti päin persettä eikä mikään onnistu. Muuten ei osaisi arvostaa sitä hetken pysähtymistä suklaalevyn äärellä. Toisen seurastakin osaa nauttia ihan eri tavalla kun on ensin järjestänyt sellaisen överi-draamaqueen-kiukkukohtauksen, jonka aikana itsekin jo tajuaa oman käytöksensä naurettavuuden. Mutta ylpeys ei anna periksi eikä kohtausta voi keskeyttää.Voisko taas syyttää hormoneja tästä? A raukka tuli perjantaina töistä ja sanoi jotain väärällä äänensävyllä, jonka seurauksena nappasin vauvan kainaloon ja marssin hyvin dramaattisesti yläkertaan mököttämään. Harmi vaan, että hetken päästä tuli jo tylsää kun istuin yksin ja vauva nukkui sylissä. Pakkohan se oli nokka pystyssä kipittää alakertaan hakemaan puhelin ja suklaalevy, ja mitään sanomatta kipittää takaisin. Mutta kyllä sen kohtauksen dramaattisuus kärsi tuosta. Oon ilmeisesti huono tuollaisissa, taisi jopa olla eka kerta kun moisen järjestän. Harjoitushan tässäkin varmasti tekisi mestarin, mutten taida ottaa harjoituksia mukaan viikko-ohjelmaani. 

Se on muuten kumma juttu, kun minä en enää nykyisin saa valittaa. Ennen sain, eikä kukaan kyseenalaistanut tai vähätellyt valitusteni aiheita, olipa se sitten vinoon kasvanut varpaankynsi tai yleinen maailman pahuus. Nykyisin valituksen aiheita on suhteellisen vähän, yleensä aiheina on oma väsymys tai sitten jokin lapseen liittyvä. Mutta eihän niistä nyt voi valittaa, kun "sinähän saat niin ruhtinaallisesti nukkua, toista se on koliikkilasten vanhemmilla", "voi eihän Konsta edes itke paljoa, joidenkin lapset itkee jatkuvasti" tai "Mutta Konstahan on niin ihana lapsi" tai jotain vastaavaa. Jotenkin tuo viimeinen lause varsinkin saa itsessäni aikaan huonomutsi-reaktion. Jos olen valittanut, että väsyttää kun lapsi on kitissyt illan, niin en kai siinä samalla sano ettei lapseni olisi ihana? Ja joo, onhan se ihana. Tarkoittaako se silloin sitä, ettei saisi tuntea väsymystä? Tai ei saisi olla pinna tiukalla? Koska lapsi on ihana, niin sen pitäisi sitten poissulkea äidin kaikki negatiiviset tunnetilat, niinkö? Ja ei se lohduta, että huonomminkin voisi olla. Jos minua koskee päähän, niin ei siihenkään tulla sanomaan, että "voi kuule, joillakin on aivokasvain ja niitä koskee jatkuvasti päähän ja paljon kovempaa!". Huono vertaus, mutta varmasti kaikki nyt ymmärsi pointin. Pääasiassahan meidän arki menee hyvin, mutta en voi väittää ettenkö olisi joskus iltaväsymyskiukku-kohtauksen aikaan pyöritellyt lasta epätoivoisesti sylissäni etsien palautusosoitetta. 

Joten nyt sitten valitan: Edelleen väsyttää. Nyt minä nukkuisin, mutta lapsi on oppinut niin paljon uusia taitoja ettei hän malta nukkua. Nukutaan me onneksi yhä usean tunnin pätkiä ja toiset yöt menee paremmin kun toiset. Kiire. Miksei kukaan varoittanut tästä mielettömästä kiireestä joka tulee kun lapsi syntyy? Kaikki pelotteli yksin kotiin jäämisellä. Omien juttujen tekemiseen ei ole aikaa. Tämä nyt liittyy tuohon edelliseen. Liikun paljon lapsen kanssa ja nään ystäviä, lenkkeilen jne jne. Mutta ne ihan omat jutut, kun olen ihan yksin. Niitä on alkanut kaipaamaan. Tämän bloginkin kirjoittamiseen tarvitsee aikaa ja kirjoittaminen on jäänyt ihan liian vähälle. Oma aika viimeisen neljän kuukauden aikana on rajoittunut neljään zumbakertaan, yhteen ratsastusreissuun ja kampaajalla käyntiin. Toki on ollut myös pienempiä hetkiä, jolloin A on esim. käynyt pojan kanssa vaunulenkillä tai olen käynyt yksin kaupassa, mutta sellaista parin tunnin pidempää omaa aikaa ei ole monestikaan ollut. Päivisin Konsta nukkuu pitkät päiväunet, mutta silloin ollaan yleensä menossa jossain. Iltaisin A voisi olla lapsen kanssa, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan malta olla poissa. Hankalaa. Mutta jospa raivaan kalenteriin useampia kotipäiviä, jolloin voin kirjoittaa päiväunien aikaan. Kokeillaan. 


Syömiset on muuten taas ihan rempallaan. Ehkä siinä olisi yksi keino, miten väsymystä saisi ehkäistyä. Tai siis olisihan siinä. Mutta jotenkin ihan vahingossa tän kirjoittamisenkin aikana hupeni irtokarkkipussi.  Ei sille mahda mitään. Miten oma pää ei opi? Monta kertaa olen huomannut, että ruokavaliolla voi vaikuttaa omaan jaksamiseen. Miksi siinä ei sitten pysy? Ja miten pitkään näitä hormoneja voi syyttää kiukkukohtauksista? Nyt en voi käyttää enää liikunnan puutteelle tekosyytä "kun oon vasta synnyttänyt...". 

Miksihän muuten edes haluan syyttää jotain omasta käytöksestäni? Hormoneja tai vastaavaa... kyllähän sitä osasi kiukutella, syödä huonosti ja olla väsynyt ennen raskautta ja lastakin. Miksi aina pitää löytää jokin syy? Ehkäpä nyt vaan yritän keskittyä toimintatapojeni muuttamiseen. Silloin saatan ehkä saada jotain muutosta aikaan. 

<3

Sitten iloisempiin aiheisiin. Paluu hevosen selkään on onnistuneesti suoritettu! Voi että sitä tunnetta, kun sai kaikessa rauhassa ensin rapsutella Maraa ja harjailla sitä. Eikä sitä voi sanoin kuvata, mikä tunne siellä selässä oli. Ei vaan meikäläisen kroppa taida olla ihan kohtakaan entisellään, sen verran paljon sai tehdä töitä, että sai istunnan pysymään edes sinne päin. Ja ravata kärsi pari kierrosta, sitten oli pakko hiljentää vauhtia. Mutta siitä se lähtee! Viime viikolla lenkkeilin paljon kantorepun kanssa ja sekin vahvistaa keskivartaloa hyvin kun on pakko pitää selkä suorana kävellessä. 

Ja pakko vielä hehkuttaa tuota ihanaa poikaa! Jätkä oli niin reipas neuvolassa kun sai ensimmäiset rokotukset. Äiti ei niinkään ollut, itkin pidempään kuin poika ja neuvolatäti sai lohdutella minua. Saatiin kuitenkin hieno koiratarra neuvolakortin väliin.  Jotenkin tuntuu, että se oli enemmän minulle kuin lapselle tarkoitettu. Samana päivänä poika oppi kääntymään vatsalleen ja tarttumaan esineisiin. Mitä lie kehityslientä pistäneet rokotteen seassa. Voi voi, kohta se menee jo kouluun. 

Ja toisaalta, ei sitä omaa aikaa aina edes kaipaa. Näinkin on hyvä katsella leffaa <3

"Jos sinulla on kiire, älä tee mitään." - Anton Tsehov

Ei ole taas todellista. Minä, joka rakastan yli kaiken nukkumista, olen joutunut luopumaan siitä. Meidän perheessä lapsi nukkuu, mies nukkuu, koira ja kissat nukkuu, mutta koska elämäni olisi varmasti muuten liian täydellistä niin minä sitten olen lopettanut nukkumisen. Ratkiriemukasta. Synnytyksen jälkeen oli se "kuolemanväsymys" joka sitten meni ohi ja sain nukuttua ne univelat pois. Olen kokenut, etten pitkään aikaan ole edes tarvinnut päiväunia ja yöt ovat menneet kahdella hyvin lyhyellä herätyksellä. Kuitenkin jotain tapahtui, ja pikkuhiljaa huomasin, etten iltaisin saakaan unta. No tätä kesti jonkin aikaa, en kuitenkaan huolestunut kun nukuttiin Konstan kanssa aamuisin 10-11 asti. Kunnes viime lauantaina en saanut unta. Ja sitten heräsin. Ilman syytä. Olin nukkunut tunnin. Sitten en saanut unta. Sitten nukahdin ja heräsin tunnin päästä. Vessahätä. Sitten seuraava herätys olikin jo Konstan ensimmäinen syöttö. Loppuyö meni samalla kaavalla. Sunnuntain sitten kiukkusin A:lle kun olin niin väsynyt. Itketti ja ihmettelin, miten ne ihmiset jaksaa joiden vauvat ei nuku öisin? Sunnuntai-iltana olin käymässä nukkumaan ja sama toistui. Voi perse. Maanantaina huomasin jo, ettei meikäläisen kannata lähteä liikenteeseen kun aivot ei toimi yhtään. Eikä edes päiväunien nukkuminen onnistunut, kun ei olevinaan väsyttänyt. Seuraavana yönä taas sama homma. Eli oon saanut viritettyä itseni täydelliseen ylivireystilaan. Pikaisen googlettelun perusteella kyseessä on ilmeisen yleinen ilmiö imettävillä naisilla, ja monet joutuvat turvautumaan lääkkeellisiin menetelmiin, että saa taas unen päästä kiinni. Juu ei kiitos. Miulla on ihan omat keinot! 

Valtsullakin tais olla päiväuniaika! Vähän säikähdin kun tuohon ikkunalaudalle tänään hyppäsi...

13.10.2015. Postilaatikolta otettu kuva pihaan päin.

Lähdetääs ensi purkamaan unettomuuden syitä. Onko päivärytmi kunnossa? Ei. Olenko ollut ulkona yhtä paljon kun ennen? En. Syönkö terveellisesti? En. Olinko viime viikollakin joka päivä menossa jossain? Kyllä. Sillä lailla, hienosti hoidettu. Olen pitänyt kiinni lapsen päivärytmistä ja oma rytmi on sitten siinä sivussa heittänyt kuperkeikkaa, kun on pitänyt tehdä omasta elämästään niin kiireistä. On toki tärkeää, että liikkuu lapsen kanssa eikä jää kotiin homehtumaan, mutta miulla meni taas yli tää touhu. Ehkä suurin virhe on se, etten ole pitänyt kiinni meidän iltarauhasta. Aiemmin pyhitettiin illat meidän omalle perheelle, klo 19 eteenpäin. Ihan jo lapsen takia pidettiin kiinni siitä, että viimeistään silloin ruvetaan rauhoittumaan omalla porukalla. Nyt ollaan oltu millon missäkin ja Konsta on monena iltana päässyt nukkumaan vasta klo 22. Ja kiukkuisia ollaan oltu siinä vaiheessa kaikki. Eli pyrin tästä lähtien pysymään kotona klo 19 alkaen ja häädän vieraatkin siinä vaiheessa pihalle. Ja jos en joka päivälle sopisi jotain menoa johonkin suuntaan, niin ehtisin ehkä valoisan aikaan kunnon lenkille.

Mitäs edellisen kirjoituksen jälkeen on ollut...hmm...käytiin lasten jumalanpalveluksessa, kirppiskierroksella+lounaalla, miun työpaikalla kahvilla, yksi päivä meni Ikeassa, siitä seuraavana päivänä olikin extempore-hammaslääkärireissu ja Konsta pääsi hoitoon miun ystävän luo siksi aikaa, käytiin A:n kanssa kaupungissa syömässä ja elokuvissa ja ja ja...sitten meillä on käynyt vieraita. Siinähän sitä. Tämä kaikkihan sitten kulminoitui siihen, että unet hävisi ja parin nukkumattoman yön jälkeen huomasin, että olen vaaraksi liikenteelle. Tästä syystä piti sitten perua sovittu kyläilyreissu ystävän luo ja kyllä harmittaa. En vaan uskaltanut lähteä ajamaan 70km suuntaansa näillä silmillä. Onneksi viime yönä sain jo vähän paremmin nukuttua, eli kyllä se kotiin rauhoittuminen auttaa. Kävin kameran kanssa ulkona kuvailemassa ja tein omia juttuja. Makoiltiin Konstan kanssa sängyssä ja otettiin päikkärit. Kyllä, sain nukuttua. 

Ennen jumalanpalvelusta katseltiin ruskamaisemaa

Kyllä se uni on ihmeellinen asia. Ja sen puute saa tästä eukosta tavallistakin kärkkäämmän ja jopa suorastaan v-mäisen. Ja tietenkin, jälleen kerran, A:n vikahan se on ollut etten minä ole saanut nukuttua. Ärsyttää kun ei opi ja saa aina olla pyytelemässä anteeksi omaa hölmöyttään. 

Mutta kaiken kiireenkin kanssa viime viikko oli kyllä aivan mahtava! Aloitetaan siitä lasten jumalanpalveluksesta jossa käytiin. Eli meidän pienen kylän seurakunta otti käyttöön kastepuun, johon jokainen kuluneen vuoden aikana seurakuntaan kastettu saa oman enkelin. Enkelissä on nimi ja kastepäivä. Konsta sai kutsun kyseiseen jumalanpalvelukseen ja pitihän se mennä kun kerrankin täällä jotain järjestetään. Konsta oli tyypillinen mies ja nukkui kirkon penkissä :)  





Sitten viime viikon kohokohta oli se Ikea-reissu! Olin suunnitellut, että lähdetään aamulla klo 9 ja ollaan takaisin klo 18-19. Noh, lähdettiin klo 9 ja kotona oltiin klo 20.30... Oli kyllä todella ihana reissu ystävien kanssa ja Konsta oli todella hienosti matkassa mukana! ...taisi kaikki muut olla reissusta väsyneempiä kuin pieni mies. Kerran Konstalle yllätti nälkä siten, etten ollut varautunut siihen. Niinpä sitten kävi niin, että kun ystävät olivat hakemassa meille aikuisille ruokaa niin Konsta ruokaili auton takapenkillä nahkatakin välistä. Kätevää tuo täysimetys kun ei tarvitse ruokia lämmitellä ;)

Perjantaina tuli yllättävä meno, kun piti käydä paikkaamassa lohjennut hammas. Onneksi ystävä oli käymässä kotikonnuillaan ja Konsta pääsi hänen kanssaan vaunulenkille siksi aikaa kun minä olin hammaslääkärissä. Ensimmäistä kertaa en jännittänyt hammaslääkäriä kun jännitin miten Konstalla menee. Hyvinhän siellä oli mennyt. 

Viime viikon kohokohtiin kuului myös lauantaipäivä kun lähdettiin A:n kanssa kahdestaan kaupunkiin. Käytiin Rossossa syömässä ja sen jälkeen mentiin elokuviin. Äitini oli Konstan kanssa kotona sen aikaa, 5h. Koko aamupäivän väänsin itkua, en olisi halunnut lähteä mihinkään. Mutta hyvä kun lähdin, Konsta oli pärjännyt hienosti ja meillä oli kiva ilta :) Mutta tiukassa tuo napanuora näyttää olevan! 

Tavoistani poiketen laitan tähän loppuun kaksi kuvaa Konstasta. Miun mielestä nuo on vaan niin huippuja kuvia, että haluan ne jakaa teidän kanssa. Ihana kun toisesta on kasvanut jo niin iso poika, että lenkilläkin haluaa katsella ympärilleen.

...vähän jos on huppu vinossa niin ketä se haittaa ;)

...ja vielä ihan loppuun ihana Suvi Teräsniskan Täydellinen elämä-kappale. Tämä kuului viime viikolla radiosta kun olin kaupassa ja piti sitten pienet itkut tirauttaa siinä makaronihyllyllä. Jos työkaverit lukee tätä niin tietävät miksi <3

 

 

" "Jos" ja "Sitten kun" istutettiin maahan ja niistä kasvoi "Ei mitään". -Positiivarit

Sitten kun on rahaa niin matkustelen, jos joskus saan vakituisen työpaikan niin otan asuntolainan, jos vielä viiden vuoden päästä olen aiheesta kiinnostunut, niin jatkan opintoja, sitten kun täytän sen ja sen verran niin perustan perheen... entäs jos nämä eivät koskaan toteudu? Mitäs sitten tapahtuu? Istutaan kotona ja odotetaan, että jotain tapahtuisi? 
Täällä meidän pienellä kylällä on ollut viime aikoina surua ja tullut taas muistutusta siitä, että väliaikaista kaikki on vaan, myös elämä. Koskaan ei tiedä, milloin itsellä on viimeinen päivä ja se pitäisi muistaa. Isäni kuoli viisi vuotta sitten, 53-vuotiaana. Hän eli elämäänsä "tässä ja nyt"- fiiliksellä, rakensi kesämökin, kalasti ja metsästi, osti toisen mökin lapista, matkusti Thaimaahan... varmaankaan ei nämä valinnat aina olleet järkeviä niin taloudellisesti kuin ehkä muutenkaan, mutta jos hän olisi jäänyt odottamaan esimerkiksi eläkepäiviä niin olisipa nämä kaikki jääneet toteuttamatta. Jos hän olisi odottanut, että "sitten kun voitan lotossa" tai "sitten kun jään eläkkeelle" hänen elämästään olisi jäänyt puuttumaan paljon. Sorrun toki itsekin tähän samaan "sitten kun"-ajatteluun, eikä jokaista päivää yksinkertaisesti voi elää "kuin se olisi viimeinen", mutta joka päivä voi tehdä niitä pieniä tekoja jotka tekevät onnelliseksi. Ei sen tarvitse joka päivä olla jotain suurta ja mullistavaa. Pienistä asioista murehtimisen voisi ainakin meikäläinen yrittää jättää taka-alalle. Raha-asioiden suhteen olen jo antanut periksi, rahaa ei ole koskaan tarpeeksi mutta raha-asioista huolehtiminen on turhaa ajan haaskausta. Ei sitä rahaa murehtimalla tule. 

Mitäs meidän arkeen? Onnellisuutta? Kyllä. Nukkumista? Kyllä. Hermojen menetystä? Toki. Ystävien tapaamista ja uusia tuttavuuksia? Onneksi. Arjen komiikkaa? Päivittäin. Kiukkuamista? Aikuisten vai lapsen taholta? Kaikkien. Ampiaisten aiheuttamaa pelkoa? Ikävä kyllä. Mieletöntä ylpeyttä kun on saanut sanomalehdellä huidottua ampiaiset kuolleiksi? Neljä kertaa viikon sisällä. 

Olen saanut tähän vauvarumbaan onneksi vertaistukea ja kyllä se vain on mahdottoman tärkeää tässä vaiheessa. Puhua toisen kanssa arjesta, nukkumisen ihanuudesta, imetyksestä ja kaikesta mahdollisesta. Niistä aiheista joista ulkopuoliset eivät jaksa kuunnella, mutta jotka ovat tällä hetkellä itselle ainoita asioita joista kykenee käymään edes jollain tasolla järjellistä keskustelua. Toki myös he joilla ei ole tällä hetkellä pieniä lapsia kotona, haluavat tietää meidän arjesta ja ovat kiinnostuneita, mutta kyllä se keskustelu on täysin erilaista silloin kun toinen on samassa tilanteessa. Kun sain tietää raskaudestani, pelkäsin jäävän ilman vertaistukea. Mutta sitä tukea onkin tullut yllättävistä paikoista. 

Päivät menevät nopeasti, vaihtelevasti. Yksikään päivä ei ole ollut samanlainen. Mielialatkin vaihtelevat päivän aikana tuhat kertaa. Yhtenä päivänä olin pääasiassa hyvällä tuulella ja koin, että päivä oli onnistunut. Mukaan mahtui pari huonoa hetkeä ja iltapäivällä töistä kotiin tuli mies kysyvällä ilmeellä, hieman ilmapiiriä tunnustellen...hän oli saanut työpäivän aikana kaksi puhelua: 
1. "Tuo koira odottaa varmaan kilon paloina kun tuut kotiin!"
2. "Arvaa onko kiva kun ei meinannut auto lähteä taas käyntiin!? Jään varmaan tuonne kylille ja joudut hakemaan meidät jostain!"

Heh... en sitten missään vaiheessa ilmoittanut, että tilanteet meni ohi. Varmaan oli kiva ajella töistä kotiin ja miettiä mitenhän herttainen vaimo on tällä kertaa vastassa. 

Me ollaan oltu melkein joka päivä vauvan kanssa menossa jossain. Nyt on ollut orastavan flunssan takia pari kotipäivää ja mukavalta nekin ovat tuntuneet. Mutta toistaiseksi on ollut vielä turha se pelko, että erakoidun vauvan kanssa tänne korpeen. Enemmänkin on joutunut varaamaan niitä vapaapäiviä johonkin väliin. Ensi viikolla onkin luvassa erityisen jännittävä päivä kun lähdetään Ikeaan Kuopioon. Ajomatka 3h suuntaansa, matkaseurana Konsta 2.5kk ja viimeisillään raskaana oleva ystävä. Outoa miten yhtä Ikean reissua voi odottaa niin paljon, kun samalla takaraivossa jyskyttää ajatus "ei oo taas mitään järkeä  tuossa ideassa!". Uskon, että reissu onnistuu ja saadaanpa höpöteltyä ystävän kanssa. Ei kaikessa tarvitse aina olla järkeä :) 

Yhtä asiaa olen ihmetellyt kuluneen viikon aikana. Konstalle on ilmestynyt ensimmäiset jalkamakkarat. Sellaiset ihanat paksut poimut reisiin. Olen ihastellut niitä ja ne on NIIN suloiset (myös muut ovat niitä ihastelleet, ei ole pelkästään minun outous). Niin sitä olen ihmetellyt, että missä vaiheessa makkarat menettävät viehätysvoimansa? Kun otan tuon raskauden jäljiltä olevan vatsan röllykän käsien väliin niin ei siitä kyllä yhtään tule sellainen "voi hellanlettas miten ihana!"-fiilis. Outo juttu. 

Näihin mietteisiin, voikaa hyvin <3